Flow – Perjantai

Indiepop, elektro, shoegazing, newrave ja kaikki muu mikä on todella supercool oli edustettuna tämänvuotisilla Flow –musiikkifestivaaleilla. Neljättä kertaa järjestetty Flow oli ottanut askeleen kohti isompia haasteita ja vaihtanut tapahtumapaikkaansa. Tänä vuonna musiikkia kuunneltiin ja katseltiin Suvilahdessa vanhan voimalan alueella kolmessa eri paikassa. Alueella oli tietenkin ulkolava, mutta myös pienempi teltta ja klubi villien dj-bileiden lietsomiseen.

Perjantaina ensimmäinen esiintyjä aloitti kuuden maissa melkeinpä tyhjälle tehdasalueelle ja sen tehtävän sai suoritettavakseen Nicole Willis & the Soul Investigators. Ennen keikkaa käväisin artisteille ja lehdistölle varatussa tilassa, jossa kuulin ohimennen erään miehen selittävän Willisille kuinka hän näki hänet Kruunuhaassa, isolla afrolla varustettuna. Yhtye oli kuvannut kuulemma uusinta videotaan siellä. Mies kuitenkin oli ensiksi luullut että ulkona on joku lapsi leikkimässä kun kerran sama kappale soi koko ajan uudestaan ja uudestaan. Flowssa ei pahemmin afroja nähty, mutta yhtye oli sen sijaan sonnustautunut tyylikkäisiin farkkupukuihin hieman vankilabändin tapaan.

Tuttuun tyyliinsä yhtye aloitti jammailemalla pääsolistin sisään. Keikalla kuultiin suurimmaksi osaksi uusia ja outoja sovituksia kappaleista. Olin kuullut jo ennen keikkaa ettei yhtye ole niin sanotusti parhaimmillaan livetilanteissa, vaikka itse olin odottanut täysin päinvastaista pitkään poppoon Keep Reachin´ Up –levyä kuunneltuani. Yleisössäkään ei ollut sen pahemmin kehumista, mutta pakko on myöntää ettei yhtye saanut ihmisiä puolelleen. Lisäksi soitossa oli ajoittain hieman lepsuilua. Lopun slystonemainen huudatuskappalekaan ei onnistunut nostamaan tunnelmaa, vaan kirvoitti ainoastaan myötähäpeät bändin puolelle.

Teltassa festarit käynnisti helsinkiläinen Pooma. Gathering –vaikutteista rockia soittanut yhtye täytti teltan melko vaivatta. Orkesterin ristisiitos äänimaisemien ja rullaavan elektron kanssa oli melkoisen tarttuvaa. Laulajalta löytyi ääntä ja skaalaa, rumpali tarjoili ronskia elektrobiittiä ja kitaristilla oli monta kertaa testattu, lyömätön Les Paul -kitaraa jousella -yhdistelmä. Hyvä ja ristiriitainen sekoitus heleyttä ja massiivista äänivallia.

Ranskalaisen Sébastian Tellierin peruminen aiheutti sen, että Pepe Deluxé soittikin ulkolavalla ja aikaisemmin. Keikka muistutti enemmän dj-settiä koska taukoja ei oikeastaan pidetty ja miehet biittimiksasivat kaiken. Super Sound -levyltä miehet pistivät ainakin deltabluesin Everybody Pass Me Byn ja Woman In Bluen, mutta kyllä Spare Time Machineakin kuultiin. Pussy Cat Rockista tuli muun muassa sen verran hitaampi versio, ettei punkista ollut tietoakaan. Sinänsä outo veto, kun kyseessä on kuitenkin yksi miesten uusimmista sinkuista.

Omien biisiensä lisäksi kaksikko heitteli ihmisten tunnistettavaksi näytteitä rockin kulta-ajalta, joita muun muassa olivat Led Zeppelin, Steppenwolf ja Beach Boys. Ärsyttävintä keikalla oli yleisön täysin kivettynyt ulosanti. Yhtye oli yksi perjantaipäivän tanssittavimmista, mutta ihmiset näyttivät olevan huolissaan vain kaljojensa läikyttämisestä. Ehkä keikka olisi ollut sittenkin parempi siellä teltassa.

Ulkolavan toiseksi viimeinen esiintyjä oli soullegendaksi tituleerattu Terry “Ordinary Joe” Callier. Esityksessä yhdistyivät mukavasti soul, blues, jazz ja kermainen ääni. Bändi soitti ammattimaisesti ja yleisö tykkäsi. Ainoa asia mitä keikkaan olisi kaivannut, oli särmä. Keikka herätti mielessäni mielenkiintoisen kysymyksen: paraneeko laimea musiikki, jos sitä soitetaan kovempaa? Sillä siitä keikassa kuitenkin oli kyse.

Ilta pimeni entisestään ja pistävä merituulikin vain yltyi. Lavalle asteli nainen, Coco, jolla oli päällään rakennusmiehen liivit ja kypärä. Kädessään hän piti helistimiä ja mikrofonista kuului vain vauvajokellusta. Hetken päästä lavalle asteli kultaisiin bikineihin ja hompsuiseen yöpukuun sonnustautunut nainen, Rosie. Coco kävi vaihtamassa nopeasti vaatteet ja tuli takaisin hentoon aamutakkiin ja nyrkkeilyhousuihin pukeutuneena. Lavalle oli saapunut eroottinen sisaruspari Coco Rosie. Coco ja Rosie. Toistensa täydelliset vastakohdat. Toinen feminiini, toinen maskuliini. Toinen oopperalaulaja ja toinen rappari. Toinen kuin vuoristotuuli ja toinen kuin ikivanha kehtolaulu. Yhdessä lavalla he ovat ying ja yang, täydentäen toistensa puutteita. Välillä hypäten toistensa syliin kietoutuen kuin ying ja yang.

Coco Rosieta voisi tiettyyn pisteeseen asti kuvailla australialaisen Kuntin söpömmäksi versioksi. Heillä on täysin oma tyylinsä, unohtamatta asennetta. Musiikki on kiehtova sekoitus oopperaa, folkia ja rappia ja käytetyt instrumentit vaihtelevat harpusta beatboxaukseen ja lastenleluihin. Keikalla edettiin tunnelmissa loistavasti kepeästä dramaattiseen, niin ettei paljon ehtinyt kyllästyä. Pienenä miinuksena oli vain, ettei Cocon pahasti ylimenneen lässytyksen alta saanut sanoista selvää.

Teltassa illan ja samalla koko päivän viimeisteli Ricky-Tick –levy-yhtiön esittelytilaisuus. Sessiot aloitti pari sinkkua julkaissut groovejazzprojekti Stance Brothers, jonka jälkeen kuultiin Timo Lassyn perinteisempää orkesteria. Mukana oli muun muassa myös Jukka Eskolan kvintetti ja tietenkin The Five Corners Quintet, joiden kanssa käytiin välillä avoautoajelulla Kalifornian rannikkotietä pitkin 50-luvun Cinemascope-elokuvassa, mielikuvien tasolla tosin. Valitettavasti auto syöksyi jyrkänteen reunalta alas kun järjestysmies tuli kesken soiton supattelemaan rumpali Teppo Mäkysen korvaan, että musiikki loppuu tähän. ”Encoret löytyy levyiltä” –tokaisi Mäkynen ja porukka poistui. Tynkä loppu, mutta ei voi mitään.

Lauantain ohjelmisto tarjosi sitten viikonlopun parhaat bileet, joten tarkista päivän raportti täältä.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä