Tacere, Manzana, MoonMadness

Lauantai-ilta on viikon kiistaton kohokohta, ja kun tuon illan saa viettää hyvän livemusiikin seurassa, ei viikko voisi saada parempaa kruunausta. Glorian toukokuun viimeisen lauantai-illan ohjelmassa oli luvassa niin rockimpaa rutistelua kuin hevimpääkin mättöä, joten ei muuta kuin juhlamieli mukaan ja kohti Pieni Roobertinkatua.

Tamperelainen MoonMadness aloitti osuutensa kellon osoittaessa melkeinpä minuutilleen kymmentä. Pitkä intronauha nostatti mukavasti tunnelmaa kertojaäänen paljastaessa paikallaolijoille mahtipontisin sanakääntein seuraavan esiintyjän nimen. MoonMadnessin kamat oli rumpuineen päivineen sijoitettu lavan etuosaan, sillä niiden takana näytti selvästi olevan jo valmiiksi viritetyt seuraavat setit. Kiitos Glorian mittavan estradin, yhtyeelle jäi kuitenkin riittämiin tilaa, ja olipa lauteille pystytetty vielä kanttiinsa muutaman metrin mittainen taustakangaskin.

Vaikka väkeä olisi voinut olla paikalla huomattavasti enemmänkin, lähti tamperelaisten setti heti kättelyssä mukavasti liikkeelle. Desibelin valokeilassakin viivähtänyt ryhmä luotti alusta pitäen menevään harcrockin makuiseen metalliinsa, jossa tarttuvat melodiat ovat kuninkaan asemassa. Otto Hallamaan kitarointia oli ilo seurata herran taituroidessa suorastaan Blackmoremaisesti ja Heidi Bergbackan laulu huokui sellaista voimaa, joka on jäänyt vielä studiossa tallennetuilla raidoilla puuttumaan. Silti MoonMadnessin kovimmaksi ässäksi taisi tällä kertaa nousta neljän kosketinrivistön keskellä operoiva Turkka Vuorinen, joka toi arsenaalillaan kappaleisiin mukaan sitä mojoa, mistä rokissa on pohjimmiltaan kyse. Väheksyä ei sovi tietysti myöskään Juha Leppäharjun bassottelua sekä Antto Nikolain rumputyötä, sillä vahva bändisoundi syntyy vasta sitten kun jokainen osa-alue toimii.

Kolmantena soinut keväinen promobiisi Torn erottui oitis edukseen, samoin kuin hieman myöhemmin esitetty kyseisen promon kakkosbiisi Ain´t No Angel. Jälkimmäinen ralli sai jo väkeenkin vähän liikettä, mutta vasta tuore sinkkulohkaisu Stroke Of Midnight osui toden teolla häränsilmään. Nousujohteinen keikka eteni vankkumatta aina loppuun saakka ja viimeisen vetäisyn aikana kuultiin vielä bändiesittelykin. Kaiken kaikkiaan kerrassaan mainio keikka, vaikka väki pysyikin kaukana lavan edustasta ja tyytyi vain taputtamaan pöytiensä suojista.

Sattuman oikusta satuin näkemään niinikään tamperelaisen Manzanan vajaata vuorokautta aikaisemmin band-maratonissa, jolloin yhtye osoittautui kovaksi keikkajyräksi. Glorian koleassa väessä riittikin Manzanalle lämmittämistä, mutta hyvin tämä ”discoheviä” louhiva nelikko selvisi tälläkin kertaa haasteestaan. Sen verran muutosta oli matkan varrella Salosta Helsinkiin tapahtunut, että ryhmän basisti oli vaihtunut toiseen.

Debyyttilevy Nothing As Whole As A Broken Heartin kappalemateriaali käytiin taas tarkkaan lävitse, mutta edelliseen iltaan verrattuna biisilistaan oli tällä kertaa eksynyt myös yksi laina. Vieras kipale oli, ei enempää eikä vähempää kuin, Faith No Moren moderni klassikko Digging The Grave, joka saikin olosuhteisiin nähden suorastaan myrskyisän vastaanoton. Vokalisti Piritta Lumous ei antanut laimealle yleisölle rauhaa, vaan neito yritti kaikin tavoin saada joukkoihin edes jotain liikettä. Urakka vaikutti alkuun melkeinpä toivottomalta, mutta niin siinä vaan kävi, että porukka taputti loppukeikasta jo tahdissa kun pyyntö moiseen esitettiin. Tuota jos mitä voi kutsua työvoitoksi.

Setin kohokohtia olivat em. FNM-lainan ja Lumouksen hauskojen spiikkien lisäksi tutut Pain ja Mermaid vetäisyt, joita kumpaakin alustettiin vielä kekseliäillä jutuilla. Vokalistille propsit myös siitä, että peräkkäisinä iltoina välispiikit ehtivät varioitumaan melkoisesti. Jykevät soundit sopivat Glorian avaraan tilaan kuin metalli Tampereelle, vaikka ne parissa kohdin jättivätkin vähän toivomisen varaa – ainakin verrattuna edellisen illan vastaaviin verratttuina.

Illan varsinainen pääesiintyjä oli pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Tacere, jota on ehditty rummuttuu suunnassa jos toisessakin seuraavaksi suureksi suomalaiseksi metallinimeksi. Itseäni nämä ”tässäkö seuraava Nightwish?” –jutut ovat kuitenkin rahdun epäilyttäneet, ja onkin pakko tunnustaa, että odotin Taceren settiä lievästi varautuneena.

Kaikki se mitä Taceresta on ennakkoon maalailtu pyyhkityi kuitenkin sivuun jo ensimmäisen kappaleen aikana. Ryhmä kun esiintyi niin valtaisalla latauksella, että aluksi mellastaminen meinasi kaatua jo melkein yliyrittämiseksi. Jollain kierolla tavalla estradilla riehuvasta seitsikosta tuli mieleen vuosien takainen Faith No Moren keikka Provinssirockissa, joka on ikuistunut mieleeni live-energian äärimmäisimpänä ilmenemismuotona. Suorituksen painoarvoa nostaa entisestään se, ettei yleisöä ollut tässä vaiheessa paikalla enää kummoisestikaan. Siitä huolimatta ryhmä vyörytti biisin toisensa perään väen niskaan jatkuvalla 110 prosentin voimalla.

Soundit oltiin ruuvattu selkeästi numeroa liian suuriksi, mutta muuten keikka sujui mallikkaasti. Teatraalisen mahtipontiset kappaleet nousivat kohti taivaita kuin goottilaiset katedraalit ja niiden pinaakkeliksi kohosivat Helena Haaparannan sekä Karri Knuutilan vokalisointi. Knuutila vastasi monipuolisten miehisten vokaalien lisäksi myös toisesta kitarasta ja oman mittavan osansa Taceren soundiin toivat myös Janne Salmisen koskettimet.

Debyyttialbuminsa helmikuussa julkaissut ryhmä jaksoi tarjota juhlaväelle pitkän setin, joka sai vielä jatkoa encoren muodossa. Alkuun moinen ei nähtävästi ollut suunnitelmissa, mutta kun väestä lähti – päälukuun nähden – mukavasti meteliä, kiskaisi Tacere kuulijoidensa riemuksi vielä yhden herkkupalan.

Kun livemusiikki oli näin ohitse saattoi helposti todeta, että illan saldo kipusi reilusti plussan puolelle. Kolme teräksen vahvaa orkesteria, joista yksi pääsi vielä yllättämään vähän puskista. Näin se lauantai kruunataan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth