25.05.2007
Maksim/Salo
Tämän kevään toiseksi viimeinen band-maraton starttasi taas näiden iltojen aikana tutuksi käyneessä Maksimissa. Aikaisempi tasatunteja suosiva aikataulu oli kokenut pienen aikaistuksen, sillä nyt jokaisen setin piti alkaa varttia vaille. Muita muutoksia ei sitten ollutkaan tapahtunut, vaan ilta keskittyi – pääesiintyjää lukuunottamatta – luotaamaan pienempien bändien tuntemattomampia maailmoja. Metalli, rock ja pop löivät jälleen sulassa sovussa kättä, kun tyyli vaihtui illan aikana laidasta toiseen.
Maraton käynnistyi varttia vaille seitsemän kouvolalaisen Phantom Painin voimin. Alku tuli itse asiassa niin aikaisin (varttia vaille eikä tasatunnilla), että tullessani paikan päälle ryhmä oli ehtinyt soittaa jo pari ensimmäistä biisiä. Tämä pieni tappio kääntyi vielä entistäkin kirvelevämmäksi, kun Phantom Pain osoitti seuraavan vajaan puolen tunnin aikana olevansa todellinen livejyrä.
Viisimiehinen ryhmä puristi ilmoille asenteikasta death/thrash-metalcorea, jossa riitti niin liikettä kuin energiaakin. Vaikka paikalla ei tässä vaiheessa ollut vielä montaakaan katsojaa, pätivät samat sanat myös itse esiintyjiin, jotka ottivat ajasta ja esiintymistilasta kaiken mahdollisen irti. Loistavaa, juuri näin! Rankkaan huutoon perustuvaa vokalisointia rikastettiin setin jälkimmäisellä puoliskolla, kun lavalle ilmestyi parin biisin ajaksi naisvokalisti vetämään melodisia osuuksia. Lisäys oli kaikin puolin onnistunut, sillä päävokalistin tyyli ei juurikaan varioitunut biisien välillä. Tuhti ja toimiva illan avaus todelliselta livebändiltä, joka selvästi kärsi aikaisesta soittoajankohdastaan sekä yleisön vähyydestä.
Seuraavaksi olikin sitten luvassa sukellus suureen tuntemattomaan, sillä Herr Müller ei sanonut nimenä allekirjoittaneelle ennakkoon yhtään mitään, eikä yhtyeen tyylistä ollut samoin mitään hajua.
Pienen tauon päätteeksi lauteille sijoittui nelihenkinen yhtye ja pian Herr Müller osoittautuikin jo pääosin kitaravetoista poprockia soittavaksi kokoonpanoksi. Yhtyeen tyyliä on tavattoman hankalaa kuvata tarkasti, koska se vaihtui useaan otteeseen johonkin aivan muuhun suuntaan. Idoleikseen ryhmä nimeää Red Hot Chili Peppersin lisäksi mm. Frank Zappan, joten tuosta voinee vetää jo joitain johtopäätöksiä herrojen musiikillisista linjauksista. Viihdyttävää musiikkia, vaikkei ehkä aivan allekirjoittaneen hermoon osunutkaan.
Pieni lisähuomio: Viisikielinen basso tuntuu viime vuosina muuttuneen melkeinpä muoti-ilmiöksi, mutta harvemmin soittajat tuntuvat oikeasti tarvitsevan sitä viidettä kieltä – saati sitten edes niitä kaikkia neljääkään. Herr Müllerin bassottelija teki tässä suhteessa pirteän poikkeuksen, sillä viisikielisen soittimen laaja skaala pääsi asianmukaisesti oikeuksiinsa.
Pitkällisen virittelyn päätteeksi porilainen Garm pääsi aloittelemaan omaa osuuttaan kellon lähestyessä yhdeksää. Tässä vaiheessa iltaa myös väkeä alkoi saapumaan hissukseen paikalle ja tylyä metalliaan takova länsirannikon viisikko saikin kuunnella jo asiaankuuluvia aplodeerauksia kappaleidensa välissä.
Garmin meno ja meininki oli alusta lähtien hirvittävän kova, mutta kappalemateriaalin ohuutta edes intensiivinen esiintyminen ei pystynyt peittämään. Setistä löytyi toki muutama sellainen luunkova lanaus, joilla väki saadaan piiskattua pähkinöiksi, mutta liian monen keskinkertaisen siivun takia kokonaisuus kärsi melkoisesti, kun jokaista ylämäkeä seurasi alamäki ja yleensä vielä pitkä tasainen aukea. Soundillisesti Garmin keikka oli sitä vastoin vakuuttava menestystarina ja kunhan ryhmä saa karsittua turhat ryönät pois biiseistään sekä biisilistastaan saattaa se yltää vielä vaikka mihin saakka.
Illan toinen suuri mysteerinimi oli riihimäkeläinen Colosseum, josta ei löytynyt ennakkoon – eikä sen puoleen jälkikäteenkään – juuri mitään tiedonmurusia mistään. Vasta bändin osuutta edeltänyt lyhyt spiikkaus paljasti, että kyseessä oli doommetallia soittava orkesteri, minkä jälkeen käynnistyikin jo todella pitkä alkunauha. Kun valoa pääsi muutaman minuutin kuluttua tihkumaan pikkuisen muusikoiden kasvoillekin asti koin vielä yhden yllätyksen, sillä laulaja/kitaristi vaikutti kovin tutun näköiseltä. Ettei kyseessä vain olisi sama mies, joka reilu pari vuotta sitten johti Yearning nimistä doommetal orkesteria, joka niinikään operoi riihimäen suunnalta...
Niin tai näin, nelihenkisen Colosseumin doom osoittautui nopeasti funeral- sellaiseksi, temmon pysyessä matalana ja kappaleiden venyessä tavattoman pitkiksi. Neljänkymmenen minuutin settiin mahtuikin ainoastaan neljä biisiä ja näistä neljästä rallista yksi luokiteltiin vielä ”reippaammaksi” vetäisyksi. Näin totaalinen synkistely jakoi väkeä tietysti voimakkaasti kahteen leiriin, mutta ainakin omaan korvaani riihimäkeläisten tuomio kuulosti vallan mainiolle. Täytyykin toivoa, että Colosseumin doomailuun pääsee tutustumaan vielä joskus toistekin.
Rankkaa kotikenttäetua nauttiva salolainen Drown Me Blue jatkoi illan raskasta teemaa, tarjoten kansalle tummalta maistuvaa metalliaan. Pari vuotta sitten desibelinkin sivuilla silloisen demonsa tiimoilta esillä ollut ryhmä on kuuleman mukaan valmistelemassa uutta julkaisua, ja Maksimin keikan perusteella tulevaisuuden horisontti näyttääkin kvintetille valoisalta. Mielenkiintoista oli myös huomata, että Colosseumin setin läpi paukuttanut rumpali kuului myös Drown Me Bluen miehistöön.
Keskelle lavaa sijoitetut koskettimet nousivat soundissa tasa-arvoiseen asemaan kahden kitaran kanssa, ja vaikka vokalisti/kosketinsoittaja ei soittimestaan mitään mozartmaisuuksia esiin taikonutkaan, täyttivät koskettimet tilauksensa. Yhtyeen dark/black henkinen metalli osoitti alusta lähtien huomattavaa tarttuvuutta, mikä näkyi myös lavan lähituntuman tapahtumissa. Vaikka aivan eteen ei kukaan juuri uskaltautunutkaan, oli sivummalla jo huomattavasti ahtaampaa, eikä Drown Me Bluen esiintyminen jäänyt vaille yleisön kiitoksia. Ripeästi edennyt setti loppui yllättävänkin nopeasti, sillä tokihan tällaista runttausta olisi vielä toisenkin mokoman kuunnellut – noin alkajaisiksi.
Pitkäksi venähtäneen roudaustauon päätteeksi estradillse asettui pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Malummeh. Koviin thrashmetal riffeihin ja vielä sitäkin rankempaan huutoon musiikkinsa perustava viiden nuorenmiehen metalcore-yksikkö ei lähtenyt pyytämään mitään keneltäkään, vaan orkesteri sananmukaisesti otti tilan, ja siinä sivussa ison osan juhlaväkeäkin, haltuunsa. Metakka oli heti kättelyssä uskomattoman massiivista, kun aggressiiviseet siivut taottiin kuulijoiden otsaan pari numeroa liian isolla vasaralla.
Joka puolelle räiskyvä energia villitsi myös joitain kuulijoita ja tanssilattialla alkoikin tässä vaiheessa tapahtua kummia, kun vapaita tanssiaskeleita otettiin vielä vapaammassa järjestyksessä. Muutaman biisin jälkeen kynttilöitään parista päästä polttanut porukka osoittikin jo lieviä hyytymisen merkkejä, minkä johdosta lavan edusta lähti tyhjenemään. Tähänkin ongelmaan löytyi kuitenkin ratkaisu yllättävän läheltä, kun basisti tuli kädestä pitäen opastamaan väkeä uusille seisomapaikoilleen. Tätä on se todellinen interaktiivisuus yhtyeen ja yleisön välillä
Virtaa riitti loppuun saakka vielä niin paljon, että toinen kitaristi päätti osuutensa pyörimällä selällään pitkin tanssilattiaa ja kiskomalla soittimestaan irti – jotain. Painitermein ilmaistuna Malummeh otti yleisöstään puhtaan selätysvoiton.
Kuuden demobändin jälkeen luvassa oli jotain erilaista, kun tamperelainen Manzana otti ja pisti tämän kertaisen maratonin pakettiin. Mainion debyyttinsä alkuvuodesta julkaissut nelikko käytti runsaasti aikaa ja vaivaa soittovehkeidensä virittelyyn, mikä kuului myöhemmin äärimmäisen onnistuneissa soundeissa. Manzanahan on täynnä kovia tekijöitä ja esimerkiksi Heikki Malmbergia (Diablo, Dame) pidetään yhtenä Suomen kovimmista tämän hetken rumpaleista, eivätkä bändin muutkaan jäsenet ole mitään untuvikkoja.
Keikka käynnistyi vauhdikkaasti ja vauhtia piisasi lavan lisäksi myös lattialla. Esikoisen ässäbiisit upposivat vaivatta juhlaväkeen ja vaikka koneosasto tekikin kertaalleen tenän, pysyi ryhmä jatkuvasti tilanteen herrana. Piritta Lumouksen spiikkaustaito osoittautui myös erinomaiseksi, kun porukkaa piti kosiskella mukaan menoon, eikä neidon lauluäänestäkään löytynyt pahaa sanottavaa.
Koskapa kyseessä oli tamperelainen yhtye, käytiin eräässä vaiheessa iltaa läpi myös se ikuinen lätkäkysymys Tappara vs. Ilves. Tämäkin keskustelu sai tosin yllättävän käänteen, kun jotkut yleisön edustajat (Garm?) intoutuivat huutamaan ”Ässät, Ässät, Ässät!”. Debyytin tapporaidat Pain, Falling To Pieces, Mermaid ja Call muodostivat rungon, jonka ympärille oli helppoa rakentaa kivenkova setti. Vaikka väki alkoi jo pikkaisen väsähtämään perjantain muututtua lauantaiksi, pysyi tunnelma korkealla aina loppuun saakka.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
