Wacken Open Air - perjantai

Perjantaina festivaalit lähtivät sitten jo toden teolla käyntiin, kun kaikilla neljällä estradilla kajahti musiikki soimaan hyvissä ajoin. Sää oli aamusta asti lämmin, eivätkä harvat taivaalla eksyneet pilvet suoneet kuin lyhytaikaista helpotusta auringon paahteeseen. Kellon viisareiden osoittaessa yhtätoista ohjelma starttasi samanaikaisesti kolmella eri lavalla, teltan W.E.T. Stagella, pienellä Party Stagella sekä isolla Black Stagella.

Kuluvalla vuosituhannella jo neljä studioalbumia julkaissut Mystic Circle käynnisti omaa, kaiken tieltään rouhivaa death/black metal konettaan kiirettä viimeksimainitulla lavalla, jonne allekirjoittanutkin etsiytyi päivän alkajaisiksi. Ensiksi kansaa ei ollut paikalla juuri nimeksikään, mutta tilanne parani sentään verkalleen, kun väkeä raahusti metakan houkuttelemina tasaisesti paikalle. Teutonien musta ja monotoninen jyrnyytys ei kuitenkaan tahtonut oikein upota vielä näin aikaisessa vaiheessa päivää, joten muutaman biisin jälkeen allekirjoittaneen matka jatkui kohti Party Stagea.

Pienellä lavalla niinikään saksalainen End Of Green olikin tällä välin saanut oman settinsä jo hyvään vauhtiin. Homman juoni oli kuitenkin täysin erilainen kuin isolla lavalla, sillä End Of Greenin musiikkia voinee kuvata osuvimmin gootahtavaksi melodiseksi metallirockiksi. Kolmen kitaran voimin tuotetut sydäntä riipivät melodiat, Katatoniamainen rytmiryhmän työskentely, sekä surua ja murhetta tihkuvat lyriikat saivat jopa itse ilmankin jäähtymään. Vaikka aurinko helotti kuumasti taivaalta oli laulaja/kitaristi Michelle Darknessin näinollen helppo pitää pipo tiukasti päässä – sekä vielä huppari sen päällä. Välispiikkejä karttavan Darknessin ääni sopi tummaan musiikkiin kuin risti hautuumaalle, samoin herran habitus viittasi erehtymättömästi tunneskaalan tummempaan laitaan.

End Of Greenin kappalemateriaalissa saattoi sen sijaan havaita joitain pahoja kauneusvirheitä, sillä biisien taso vaihteli no-joo osastosta todella kovan luokan ässäviisuihin. Rummut paukkuivat vähän liikaa, kolmen kitaran arsenaalia ei pystytty hyödyntämään lainkaan riittävästi ja lisää murheita koitui vielä siitä, kun Black Stagelta vyöryvä Mystic Circlen möyrintä häiritsi voimakkaan sivutuulen avustuksella kuuntelunautintoa. Näistäkin vastoinkäymisistä huolimatta End Of Green kykeni silti vakuuttamaan ja bändin runsaslukuinen yleisö jaksoi kiittää yhtyettä jokaisessa välissä.

Tämän vuotisessa Metal Battle kisassa Suomea edusti Haapajärveläinen melodista metallia soittava Re-Pulse, joka viivähti viime syksynä Desibelin valokeilassakin. Aikataulu oli heittänyt Re-Pulsen kanssa samanaikaisesti esiintymään Wintersunin, joka veti True Metal Stagen edustan täyteen kansaa. Niinpä teltta oli alle puolillaan väkeä, kun Re-Pulsen kuusikko aloitti osuutensa.

Aikainen soittoaika ja tilaisuuteen nähden pienehkö yleisö eivät nähtävästi olleet onnettaren mielestä vielä riittävän huono aloitus, sillä tekniset ongelmat iskivät kaupan päälle jo ensimmäisen biisin aikana. Viiden minuutin säädön jälkeen keikka saattoi jälleen jatkua, minkä jälkeen Re-Pulse vetikin todella kovan shown. True Emotions demon nimibiisi sekä kiekon päättävä Nothing Lasts Forever kulkivat erityisen mallikkaasti, eivätkä tuoreemmatkaan kappaleet jättäneet nokan koputtamisen varaa. Soundit olivat – alun ongelmia lukuunottamatta – erittäin rautaiset, kosketinsoittaja Margit Tornion taustalaulu sopi vokalisti Katja Pieksämäen ääneen saumattomasti, ja setin viime hetkillä saatiin kuulla vielä asianmukainen bändiesittelykin.

Vaikka kisan voitto karkasikin lopulta Saksaan ei Re-Pulsen tarvitse etsiä syyllisiä peilistä. En nähnyt Metal Battlen voittaneen Dronen settiä, mutta germaanien osuuden on täytynyt olla täyttä dynamiittia, jos se on todella ylittänyt suomalaisten vetäisyn.

Kanadalaisen raskaamman rockin mahdollisesti suuri(suisi)n mies Danko Jones sai tunnin ajaksi haltuunsa isoista lavoista toisen. Herra Jones ihmetteli jo keikan alussa kovaan ääneen sitä, että mitä rock´n´roll yhtye voi oikein tehdä metallifestivaaleilla – ja vieläpä True Metal Stagella? Vastaukseksi silmälappuinen Jones tarjosi sitä, että bändin suonissa virtaa takuulla riittävästi puhdasta metallia, eikä herra tainnut lopulta olla kovinkaan kaukana totuudesta.

Keikka eteni totuttuun tyyliin rankan rock´n´rollin ja vielä rankempien välispiikkien tahdissa. Erinomaisella juhlapäällä oleva yleisö lähti vaivatta mukaan Dankon jokaiseen ideaan, eivätkä aritistin – krhm – värikkäät jututkaan menneet kaiketi missään vaiheessa ihan ylitse. Eräänlaisen kliimaksin miehen egotrippi saavutti kun Sugar Chocolate biisin kohdilla armeijan helikopteri lensi pari kertaa matalalta alueen ylitse. Kun väki innostui tiirailemaan taivaalle lopetti bändi soiton ja Danko vaati kovaan ääneen, että yleisö katsoo häntä – eikä tuota pirun kopteria.

Dankon show oli alusta loppuun saakka viihdyttävä, tismalleen riittävän äänekäs sekä juuri sopivissa määrin räävitön. Play The Blues taisi kerätä rankimmat suosionosoitukset ja herran loputon egotrippi sai arvoisensa päätöksen, kun mies kertoi viimeisen biisin aikana keitä kaikkia hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan tulee olemaan tuonpuoleisessa. Nimilistassa vilahtelivat ainakin Bon Scott, Johnny Cash, Joey Ramone, Johnny Ramone, Dee Dee Ramone, Jimmy Hendrix, Kurt Cobain, Joe Strummer…

Yhdysvaltalainen Six Feet Under on takonut omaa jenkkideathiaan kovalla sykkeellä jo vuodesta 1995. Vuoden 1999 jälkeen tämä tuottelias yhtye on julkaissut joka vuosi jotain, ja viimeisellä parilla levyllä bändi on lähtenyt muuntamaan tyyliään yhä nopeammaksi. Lisääntynyt nopeus onkin tervetullutta, sillä suurimman osan keikkaa materiaalia vaivasi suoranainen tasapaksuisuus. Rajusti vokalisti Chris Barnesiin henkilöityvä yhtye ei saanut myöskään väkeä oikein liikkeelle, vaikka jotkut fanaattisimmista kannattajista pitivätkin kunnioitettavaa metakkaa.

Aikataulu oli sijoittanut kaksi ruotsalaisorkesteria soittamaan alkuillasta yhtäaikaa, kun Opeth aloitti osuutensa isolla Black Stagella puoli kuudelta ja Soilwork valtasi puolestaan samaan aikaan pienen Party Stagen. Kumpikin orkesteri oli saanut houkuteltua paikalle rutosti väkeä ja oli melkoinen harmi, että kaksi näinkin suosittua nimeä joutui soittamaan yhtä aikaa. Allekirjoittanut vaelsi aluksi Opethin suuntaan, mutta jo yhden biisin jälkeen huomattavasti energisempi ja eläväisempi Soilwork alkoi kiinnostamaan, siispä kohti Party Stagea.

Pienellä lavalla meno oli kerennyt tässä vaiheessa yltymään jo melkoiseksi, kun crowd surffarit, moshaajat ja pittaajat pistivät itsensä muun yleisön seassa likoon. Käsiä nousi kohti taivasta kysymättä ja kappaleiden lyriikat tuntuivat olevan monelle kovin tutut. Kiistatta liian pienelle lavalle päätynyt yhtye nautti silminnähden suuresta suosiosta ja hyväntuulinen vokalisti Björn Strid kiittikin kansaa aktiivisuudesta. Lisäksi Strid lähetteli myös terveisiä alueen toiselle puolelle Opethin porukalle (joka lähetti myös terveisiä toiseen suuntaan).

Soilworkin keikka oli myös soundillisesti todellinen menestystarina, vaikka Opethin ryminä tahtoikin navakan sivupuhurin vuoksi kantautua kiusallisissa määrin korviin. Kahden kitaran ja koskettimien mittavalla arsenaalilla aikaansaadut melodisen death metallin kuviot, riffit sekä ovelat koukut upposivat vaivatta väkeen, eivätkä tarttuvat kertosäkeet ja polveilevat laulumelodiat ainakaan heikentäneet tätä vaikutusta.



Saksalainen In Extremo, joka yhdistelee perusrokkiinsa keskiaikaisia soittimia, oli tuonut True Metal Stagelle massivisen kokoiset lavasteet. Taustalla näyttikin olevan kokonainen laiva, jonka edessä värikkäästi pukeutunut ryhmä soitteli jännän näköisiä ja kuuloisia soittimiaan. Vaikka kitara oli tälläkin rockryhmällä se kuningas-soitin, toivat keskiaikaiset puhaltimet ja kielisoittimet ilmaisuun runsaasti lisää tarttumapintaa.

Saksalaiseen yleisönosaan saksankieliset rallit näyttivätkin uppoavan vaivatta, ja kun lauteilla nähtiin myös jonkin verran pamauksia sekä pyroja, irtosi kansasta komeasti ääntä. Omaan korvaan In Extremon musiikki toisti kuitenkin hiukan liikaa niitä samoja kuvioita. Säkkipillit (tai jotkin sen tapaiset soittimet) antoivat aluksi soittoon kaivattua maustetta, mutta kun puhaltimia käytettiin melkein joka ainoassa biisissä, alkoi puutuminen olla tosiasia tunnin setin aikana.

80-luvun lopulla kaksi pitkäsoittoa julkaissut Carnivore lienee tunnetuin Type O Negativen nokkamiehen Peter Steelen ”ensimmäisenä” yhtyeenä. Wackeniin hardcorea, metallia ja raskasta sarkasmia yhdistelevä Carnivore saapui re-unionin merkeissä, ja lavan eteen pakkautuneen väen määrästä päätellen paluulla oli todellista tilausta.

Keikan alku kertoi jo todella paljon tulevasta; ensin kuultiin loputtoman pitkä intro, jonka jälkeen yhtye soitti noin 10 sekuntia, kiitti yleisöään ja poistui. Temppu irroitti joitain nauruja, mutta suurimmaksi osaksi väen valtasi hiljainen odotus – mitä nyt pitäisi tehdä? Taputtaa? Huutaa? Odottaa? Muutaman minuutin pituiseksi venynyt tauko päättyi lopulta siihen, kun bändi asteli takaisin lauteille ja aloitti tällä kertaa ihan oikeasti keikkansa.

Tuhdeilla soundeilla soitetut raskaat h/c-metalli möhkäleet pistivät juhlijoihin liikettä ja jopa rumpusooloon päättynyt Smoke On The Water pätkä, sekä kokonaan soitettu Helter Skelter sujahtivat bändin omien kappaleiden sekaan vaivatta. Yhtyeen ehdoton tylyys, raskaus ja monumentaalisuus olivat parissa kohden lähellä romahtaa jo omaan mahdottomuuteensa, mutta jollain ihmeen tavalla Carnivore selvisi lopulta naarmuitta maaliin. Encoreita nähtiin tämän jälkeen ihan kaksin kappalein, joista jälkimmäisen aikana lavalle ilmestyi iso rivi yläosattomissa olevia pimuja, jotka ampuivat yleisöä vesipyssyillä ja heittelivät sangoittain punaista väriä (?) eturivien ylle. Eipä kai Carnivoren keikkaa olisi vähäisemmällä tavalla voinut edes päättääkään?

Festivaalien suurin suomalaisnimi oli tänä vuonna Children Of Bodom, joka yleisömäärän perusteella oli myös koko perjantain suosituin yhtye. Esiintymisalue täyttyikin jo hyvissä ajoin ja setin startattua tunnelma tiivistyi vikkelään melkeinpä räjähdysherkäksi. Yleisö taputti villisti vielä kaukana miksaustornin takana lähempänä sisääntuloportteja, crowd surffareita saattoi nähdä niinikään jo miksaustornin luona, eikä kitaravelho Alexi Laiho pystynyt torpedoimaan mahtavaa iltaa edes välispiikkien taukoamattomalla Fuck-sanan käytöllä, joka loppua kohti muuttui jo miltei surkuhupaisaksi.

Tunnin ja vartin mittainen settilista oltiin ladattu täyteen ykkösluokan siivuja, joten meno ei päässyt missään vaiheessa notkahtamaan milliäkään. Are You Dead Yet? ja Hate Crew Deathroll albumien nimibiisit, aloituksena kuultu hieman vanhempi Silent Night, Bodom Night, In Your Face sekä aina lujasti iskevä Sixpounder... kyllähän moisilla raidoilla kelpaakin taluttaa kansaa tukasta. Kun outronauhana soitettu Beastie Boysien Fight For Your Right To Party kajahti keikan päätteeksi ämyreistä, oli taas hienoa olla suomalainen metallin luvatussa maassa.

Tuskassa noin kuukautta aiemmin tajuntoja räjäyttänyt Celtic Frost pääsi esiintymään tällä kertaa huomattavasti sopivampana ajankohtana, kun pimeys oli jo laskeutunut tiiviisti Wackenin ylle. Pitkä intro johdatti nytkin Procreation (of the Wicked) biisin hypnoottisen junnaavaan kuvioon, joka toimi täydellisenä johdatuksena reilun tunnin mittaiseen tummaan messuun. Black Stagen edustalle ahtautunut väki kuuntelikin tarkoin paimentensa saarnaa ja kuten Tuskassa, niin myös Wackenissa tunnelma tuntui kaikessa voimassaan hetkittäin jopa epätodelliselta. Selkäpiitä hyytävä tunnelma sai vahvistusta vielä valaistuksesta, joka rakentui pelkästään kylmästä sinisestä, vähäisestä lilasta sekä puhtaan kirkkaasta valosta.

Tällä kertaa ei saatu kuulla kovinkaan montaa välispiikkiä, mutta Martin Eric Ain ja Tom Gabriel Fischer saivat kyllä varmasti välitettyä viestinsä musiikinkin keinoin. Uuden Monotheist albumin raskaasti iskevä Ain Elohim ja musertavan kokoinen Synagoga Satanae manaus, debyyttilevy Morbid Talesilta napatut Visions of Mortality ja Circle of the Tyrants, sekä näiden välillä ilmestyneet kappaleet sulautuivat kaikki yhdeksi suureksi jatkumoksi, joka häivytti ympäriltään ajan kahleet. Elämänsä kunnossa oleva sveitsiläisyhtye tarjosikin yleisölle erään festivaalien intensiivisimmistä kokemuksista, joka hakee sarallaan vertaistaan.

Perjantain viimeinen True Metal Stagen esiintyjä oli yhdysvaltalainen industrial legenda Ministry, joka läväytti yleisölleen poliittisen tietoiskun päin näköä. Koko keikan ajan taustalle heijastettiin videota, joka nopeiden leikkauksien avulla oltiin saatu toimimaan tahdissa musiikin kanssa. Vähän väliä George W. Bush, Osama Bin Laden, Donald Rumsfeld ja kumppanit vilahtivat kuvissa, kun Al Jourgensen lauloi/huusi näkemyksiään maansa ja maailman tilanteesta. Konevetoista ryöpytystä tuki rumpalin postilla häärinyt, Slipknotista paremmin tunnettu Joey Jordison, jonka työskentely oli jälleen ilmiömäisen tehokasta.

Koko setin alkupuoli vietettiin visusti kahden tuoreimman studioalbumin Rio Grande Bloodin (2006) ja Houses of the Molén (2004) seurassa. Tykitys alkoi raivoisalla Fear (Is Big Business) raidalla, jonka jälkeen kuultiin mm. No W, Rio Grande Blood, Great Satan sekä LiesLiesLies. Ison lavan kunnioitettavan kokoista lamppuarsenaalia käytettiin erittäin rajallisesti ja suurimman osan ajasta lava kylpi ainoastaan veren punaisessa valossa, jota höystettiin silloin tällöin pitkillä, mutta harkituilla strobo-sarjoilla. Näin aikaansaatu tunnelma oli samanaikaisesti hypnoottinen, raivokas ja sopivan ahdistava.

Puolen tunnin mittaisen yhtäjaksoisen paahdon päätteeksi Jourgensen totesi lakonisesti, että koska väki kuitenkin haluaa kuulla niitä “vanhoja hyviä kappaleita” niin tässä tulisi nyt pari sellaista. Seuraavaksi Ministry veikin väkeä ajassa taaksepäin aina vuoteen 1992 asti, jolloin ilmestyi bändin ehkäpä tunnetuin albumi Psalm 69. Tuolta kiekolta soitettiin tähän väliin N.W.O. sekä tervaakin tarttuvampi Just One Fix, jonka jälkeen matkattiin vielä entistä kauemmas historiaan Thieves biisin muodossa. Setti sulkeutui uuden lätyn päättävään Khyber Pass raitaan ja äärimmilleen pingotetun kipaleen lopussa soittajat poistuivat yksi toisensa jälkeen estradilta, kunnes jäljellä oli enää kitaran vaimea, looppiin juuttunut vinkuna.

Yleisö sai tämän jälkeen vihellellä ja taputtaa pari minuuttia, ennen kuin Ministry tarttui vielä kertaalleen soittimiin. Encorena ei kuitenkaan kuultu monen odottamaa Stigmataa tai Jesus Built My Hot Rodia, vaan ylettömän pitkäksi venytetty ja korviahuumaavaan särövalliin päättynyt versio Psalm 69 biisistä. Tiedotustilaisuus oli päättynyt, Ministry oli kertonut joitain valittuja totuuksia ja katsojien mielialat heittelehtivät varmasti ääripäästä toiseen.

Ministryn jälkeen Black Stagella soitti vielä ruotsalainen viikinkimetalliporukka Amon Amarth, mutta noin kokonaisvaltaisen keikan jälkeen svedujen metalloinnista ei tahtonut saada oikein mitään otetta. Muutaman biisin soitua askeleet lähtivätkin jo viemään kohti leirintäaluetta ja väistämättä lyhyeksi jäävää unta.

Voit palata tästä takaisin torstain juttuun.

Tästä voit jatkaa puolestaan lauantain juttuun.

Teksti ja kuvat: Mika Roth