Celtic Frost: Monotheist

Century Media

Kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun sveitsiläinen Celtic Frost julkaisi viimeksi albumillisen uutta musiikkia. Monet 80-luvulla uransa luoneista ja sittemmin hajonneista metallibändeistähän ovat kasautuneet viime aikoina uudelleen, eivätkä tulokset ole olleet usein kovinkaan hääppöisiä. Celtic Frost ei ole kuitenkaan mikä tahansa orkesteri, vaikka yhtyeen tuotannosta yksi täydellinen huti (Cold Lake) löytyykin.

Heille jotka odottavat suoraa paluuta menneeseeen on kuitenkin todettava, että Monotheist ei ole uusi To Mega Therion, vaikka siinä paljon samaa onkin. Uutukainen ei palaa myöskään debyytti Morbid Talesin mustaan raakuuteen, vaikka yhtymäkohtia löytyykin useita. Monotheist kuulostaa enemmäkin levyltä, jonka bändi olisi saattanut tehdä kolmannen albuminsa Into The Pandemoniumin jälkeen, mikäli se ei olisi menettänyt täydellisesti identiteettiään. Into The Pandemoniumin ja Monotheistin välissä kuluneet vajaat kaksi vuosikymmentä kuuluvat tietysti toteutuksessa, soundeissa sekä joissain ratkaisuissa, mutta muuten uusi levy istuu saumattomasti samaan jatkumoon kolmen ensimmäisen kanssa.

Äänimaisemat ja tunnelmat vaihtelevat reilun tunnin aikana uskomattoman paljon, mutta perusvire pysyy jatkuvasti taatun synkkänä. Dying God Coming into Human Fleshin junnaavan raskaasta julistuksesta Drown In Ashesin hauraaseen tunnelmointiin on pitkä matka, mutta jollain maagisella tavalla Celtic Frost voi soittaa nuo kaksi kappaletta peräkkäin, ilman että fiilis muuttuu juuri lainkaan. Raskaasti jyräävät ässäraidat Domain of Decay ja Ain Elohim, jotka edustavat kiekon iskevintä osastoa, päättävät albumin ensimmäisen osan, jonka jälkeen tarjolla on vielä 25 minuuttinen teos nimeltä Triptych. Triptychin ensimmäinen osa Totengott on oikeastaan vain pitkä puhe/huuto intro, jonka jälkeen ilmoille kajahtava Synagoga Satanae muodostuu väistämättä koko albumin komeimmaksi kokonaisuudeksi. Tämän valtaisan messun jälkeen viimeisenä kuultava Winter (Requiem, Chapter Three: Finale), sulkee hiljaisen seesteisellä ja surullisella tunnelmoinnillaan lopulta tarinan.

Montheist on äärimmäisen raskas kuuntelukokemus, joka vaatii paljon mutta antaa myös kärsivälliselle kuulijalle paljon takaisin. Tämän albumin myötä Celtic Frost on suorittanut kiistattoman paluun ilman kompromisseja. Kulunut aika kuuluu tietysi kiekon äänimaailmassa, mutta uusiutuminen ei ole syönyt kuitenkaan mitään oleellista pois. Peter Tägtgrenin yhtyeen kanssa loihtimat soundit ovat lopullinen kruunu hienolle teokselle, joka on yksi vuoden suurimmista metallitapahtumista.