Ruisrock - sunnuntai

On sääli, että YUP:n tähti on jo pitkään ollut laskussa. Vanhat fanit ovat kääntäneet selkänsä yhtyeelle, ja yritys murtautua valtavirtaan on pysähtynyt keskinkertaisiin ja huonosti ajoitettuihin levyihin. Bändi tuntuu itse ymmärtävän asemansa, ja festarisetti olikin rakennettu pitkälti vanhan materiaalin ympärille. Muun muassa En ole mukava mies, Arpeni, Turpasauna ja Domus Perkele muistuttivat, miksi tämä bändi tuntui joskus pieksevän eklektisyydellään ja teknisellä hurjuudellaan kaikki. Uudemmasta materiaalista menevä Joutilas näytti tosin herättävän lavan edustalla huomattavaa innostusta. Ehkä tästä vielä tulee jotain?

"Oletteko varmasti ylpeitä Lordista?", kyseli puolijumala Steven Morrissey. The Smithsin aikainen Panic avasi keikan kolmen kitaristin voimin - ilmeisesti heidät kaikki tarvittiin korvamaan Johnny Marr. Yksi siirtyi kuitenkin tämän jälkeen koskettimiin, ja valtaosa seuraavista kappaleista oli Morrisseyn tuoreimmalta soololta Ringleader of the Tormentors; aiemmilta kuultiin vain yleisöä villinnyt First of the Gang to Die ja taas Oliver Cromwell -parkaa sylkykuppina käyttänyt Irish Blood, English Heart. Kauempaa keikkaa seurannut sai myös nauttia fanien päättömyydestä, kun maestro heitti yleisölle hikisen paitansa - jolla oli juuri näkyvästi kuivannut intiimialueitaan. Suurelta screeniltä voitiin seurata, kuinka kymmenen ihmistä yrittää repiä sitä kappaleiksi, osa hampaillaan. Setin päätti hieman junnaava How Soon Is Now?.

Keikka alleviivasi Morrisseyn asemaa maailman parhaana keskinkertaisena artistina. Kun setissä kuultiin sellainenkin upeus kuin Girlfriend in a Coma, oli hänen soolomateriaalinsa kakkoslaatuisuus silmiinpistävää. Ja silti keikalta ei halunnut lähteä keskenkään pois - oli syy sitten lupaus lopussa kuultavista Smiths-klassikoista, pureva karisma tai parempien vaihtoehtojen puute.

Kaikki eivät olleet myytyjä. Esa Holopaiselta kysyttiin festaritv:n haastattelussa, miltä heidän lämmittelijänsä Morrissey kuulosti. Suora vastaus oli että paskalta, ja Amorphista odottava yleisö aplodeerasi. Keskinkertaisuus olikin kaukana, kun uutta nuoruutta elävä bändi näytti, että sopivalla laulajalla hekin osaavat olla hurja livebändi. Erityisesti Tomi Joutsen näyttää lavalla edelleen siltä, että hän elää elämänsä huippuhetkiä, kaikkien panojen tullessa jossain perässäpäin. Vaan vaikea olla kadehtimatta: mies saa laulaa lempimusiikkiaan yleisölle, joka rakastaa häntä ja hänen bändiään. Tämän kunniaksi lähes joka biisissä räiskyivät pommit ja liekinheittimet. Vaikka lähes puolet setistä olikin uusimmalta albumilta, kuultiin välissä sellainenkin harvinaisuus kuin ensialbumin Karelia-intro. Sitä seurannut Sign from the North Side puolestaan näytti, että vanhan koulukunnan deathillekin on tilausta rokkifestareilla - mosh!

"Scream for me, Åbo", pyysi Soilwork Jöötteporista. Täytyy sanoa, että vaikka kuulemani bändin levyt eivät ole minusta kovin kummoisia olleet, ovat molemmat näkemäni keikat olleet armottomia. Vaikka tarkoitukseni oli säästää pahasti kärsinyttä niskaani Toolin keikkaa varten, oli hurja melodeath-paahto niin tarttuvaa, että pää heilui pakostakin. Myöskään bändi ei säästellyt itseään: väliin toimettomaksi jäävä kosketinsoittajakin säntäsi tilaisuuden tullen tappelemaan mikistä basistin kanssa karjuakseen mukana.

Puoli tuntia ennen Toolin keikan alkuhetkeä paikalle saapuva sai tyytyä paikkaan miksauskopin ja lavan puolivälissä - edemmäs änkeminen olisi vaatinut kyynärpäitä. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, ja kun nämä jumalat toisesta ulottuvuudesta kävelivät lavalle, kuului ympäriltä epäuskoisia kommentteja kuten "siellä ne nyt on" - jotain suurta ja odotettua oli siis tapahtumassa. Bändi asettautui lavalle tasa-arvoiseen puoliympyrään, Maynard Keenan Danny Careyn rumpusetin viereen, Adam Jones ja Justin Chancellor eteen laidoille. Heidän takanaan olevilla neljällä screenillä pyöri keikan aikana videoita, jotka vaihtelivat tutun tyylikkäistä musiikkivideoista geneeriseen fraktaalitaiteeseen.

Keikka potkaistiin käyntiin Aeniman tarttuvalla avausraidalla Stinkfist, ja yleisö oli pähkinöinä. Tätä seurasivat The Pot, Forty-Six & Two, Jambi, Schism, Sober, Lateralus, Opiate, Vicarious ja Aenema. Sekä uudet että vanhat kappaleet saivat yhtä villin vastaanoton, heiluvat nyrkit hakivat kappaleiden väliin vaikeasti tavoitettavaa rytmiä, ja yleisön laulu peitti useasti alleen Maynardin. Kun suvantoja ei ollut, ja pitkät kappaleet vierähtivät ohi tuossa tuokiossa, tuntui keikan loppuessa ettei tämä mitenkään voinut kestää puoltatoista tuntia. Staattisesti ja huolellisesti soittanut yhtye tuskin voitti keikalla puolelleen heidän levyihinsä nuivasti suhtautuvia, mutta lavan edustalta poistuva yleisö oli kuitenkin yhtä hymyä, ja ventovieraat fanit taputtelivat toisiaan selkään.

Voit palata tästä lauantain raporttiin.

teksti: Mikko Heimola, kuvat: Risto Ravela