24.05.2006
Villapaitani hikoilutti kiitettävästi Telakan kohtuukansoitetussa salissa, johtuen pitkälti ulkona vallitsevasta puolisateisesta painostavuudesta. Nauhoituslaitteeni piuhat olivat jälleen kerran tuhannen solmussa, mutta onneksi tämänkertaisten haastateltavien seurassa meikäläiselle niin normaali pieni häslääminen ja hikoilu ei paljoa haitannut. Tai ei ainakaan minua...
Pikkuhiljaa pöydän ääreen valuivat Laurila -yhtyeen enemmistö, etunenässä kitaristi/kosketinsoittaja Jukka Salminen, Tiikerikuvaaja, Sepe Ässä ja Tapes kaikki samassa velmussa paketissa. Hetkisen kuulumisia vaihdettuamme pöytään istahti myös laulaja-kitaristi Janne Laurila ja lopuksi yhtyeen dynamo Antti Hietala, edelleen hosseissa pelaamastaan roolipelistä. Juuri debyytti-ep:nsä julkaisseen nelikon jäsenistä vain basisti Pete Suorsa joutui jättämään session väliin, johtuen seuraavana päivänä odottavasta Saksan kiertueesta. Reissun päälle olivat lähdössä myös Jukka ja Antti, mutta ei Laurilan kanssa vaan Tigerbombseina. Lähtökuumeesta huolimatta kolmen vartin juttutuokiomme pysyi järkevyyden rajoissa, johtuen varmasti alkuillan ajankohdasta.
Janne Laurilanhan suurin osa tuntee parhaiten Office Buildingin nokkamiehenä, yhtyeen joka kantoi kotimaisen kantri-popin kruunaamattoman kuninkaan kruunua monen monta vuotta. Jannen mukaan Laurila ei ole mikään jatkokertomus OB:lle, vaan ihan kokonaan uusi kirja. Bändit eroavat soundinsa ja henkensä puolesta toisistaan kuin yö ja päivä. Tai Yö ja Popeda, OB:n ollessa se Yö laulavine taksimiehineen. Laurilassa Janne on sitten se Ikurin turbiini... Vaikka bändi kantaa Jannen nimeä, ei se ole mikään yhden miehen temmellyskenttä samoissa määrin kuin mitä Building oli. Jannehan esiintyi muinoin soolonakin nimellä Office Building. Laurila on bändimusaa, vaikka Janne säveltääkin biisit. Osuva kuvaus homman luonteesta saadaan tanskalaisista rakennuspalikoista – Janne luo sen pohjan, johon kaikki sitten rakentavat palikoista tornia. Tosin Jukka saisi Jannen mukaan joskus rakentaa vähemmänkin...
Isompi luomisvapaus sopinee hyvin myös loppubändille, joilla on yhteinen historia jo Tigerbombsin live-soittajina. Tiikereissä herrat eivät pääse osallistumaan luomisprosessiin, joten Laurila lienee tervetullut henkireikä. Tosin onhan Jukallakin Tapes, Antti on joutunut karsimaan useammankin bändin rosteristaan ja Petekin on tehnyt kaikenlaista soolona. Laurilan soundissa yksi positiivisimpia juttuja on se, ettei kyseessä ole yhden miehen näkemys vaan monien näkemyksellisten tekijöiden summa.
Mistä tuo summa sitten koostuu? Laurilan musiikki on suoraviivaista rokkia muun muassa Kinksin hengessä, rullaavaa mutta heleää. 60-luvun melodisuutta ja 70-luvun orgaanista bändisoundia, kirjoitti Ville Pirinen yhtyeen lehdistötiedotteessa. Kinksin ohella Knackiä ja hyvällä tapaa Thin Lizzyä ja AC/DC:tä väijymässä taustalla. Antti tarjoaa verrokiksi myös Jack Whiten ja Brendan Bensonin The Raconteursia, Janne heittää tiskiin newyorkilais-yhtye Diamond Nightsin. Soitossa keskitytään melko pelkistetysti olennaiseen, ei ehkä ihan Guided By Voicesin hengessä mutta hiukan siihen suuntaan. Vaikka pop-musiikista on edelleen kyse, ei se ole sitä heleintä laitaa. Vaikka kyllä sitäkin puolta löytyy allekirjoittaneen korvaan reippaasti. Ja hyvä niin.
Alun perin Laurila kehittyi Jannen ja Jukan yhdessä ruotsalaisen Erik Vallinin kanssa toteuttamalla soolo-kiertueella. Vaikka studiomuusikoistakin oli jossain vaiheessa puhetta, nappasi Jukka lopulta Tiikeritoverinsa mukaan. Huolimatta Antin ennestään aktiivisesta bändi-arsenaalista kapulamestari suostui uhraamaan muut yhtyeensä, perheensä, asuntonsa ja työpaikkansa ja liittyi remmiin. Muutti bändikämpälle ja söi räkää monta kuukautta. No, ei se kai ihan noin rankka elämänmuutos ollut, mutta kyllä jonkinlaista priorisointia tapahtui... Onhan toki Jukan, Antin ja Peten edelleen sovitettava Tiikerien aikataulut Laurilan kanssa yhteen. Ja sitten vielä se muu elämä...
Laurilan pitkäsoitto ilmestyy syksyllä, näin on ainakin vakaa aikomus. Nauhoitussessiot pidetään Toijalassa , äänityksistä vastaa Tiikerien PepeTrouble ja Ville Särmä todennäköisesti tuottaa. Esimakua tulevasta saa tuoreelta neljän biisin ep:ltä, joka esittelee yhtyeen eri sävyjä. On menevää rokkirullausta ja haikeampaa tunnelmointia. Levyn julkaisee ep:n tapaan pieni Kinkt Records, jonka toimintaan herrat ovat oikein tyytyväisiä. Herrat eivät lähtökohtaisesti karsasta sitäkään ajatusta, etteikö Laurilaa voisi viedä maailmalle? Nykyään kansainvälisen huomion saavuttaminen ei ole yhtään niin vaikeaa kuin aiemmin, mietitään vaikkapa Gnarls Barkleyn tai Arctic Monkeysin nettimenestystä ja sitä kautta myös levymyyntiä.
Laurilan yhteydessä täytyy mainita bändin toimittama fanzine I Love Dark Beat, joka on nähtävissä yhtyeen sivuilla. Zinen ideana ei ole kritisoida mitään, vaan hossitella omia suosikkeja. Sehän se fanzineiden idea pohjimmiltaan on. Jukka kertoo, että mainiosta ensimmäisestä numerosta ei ole paljoa jäljellä, koska herran vauvaikäinen jälkikasvu oli saanut lehdet käsiinsä. Mutta ei huolta, festarinumero on kuulemma tulossa.
Teksti ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, bändikuva: Riikka Kantinkoski/www.musaa.org/laurila
