12.05.2006
Rockin historiassa on saatu todistaa muutamia yhtyeitä, joiden omalaatuisuuteensa on suurelta osin vaikuttanut kyseisen bändin rumpalin musiikkiamullistava soittotyyli. Tällaisia bändejä ovat olleet mm. Led Zeppelin (John Bonham), The Who (Keith Moon), Rush (Neil Peart), Police (Stewart Copeland) ja viimeisimpänä Dave Matthews Band ja sen valovoimainen rumpali Carter Beauford. Beaufordin omalaatuinen ja jazzahtava rocksoitanta oli se mikä sai bändin eroamaan muista 90–luvun puolivälin indierockbändeistä. Tietenkään Beauford ei ollut bändissä yksin, eikä bändin jättimäinen menestys kotimaassaan ollut yksinomaan Beaufordin ansiota, mutta harvassa muussa poprockbändissä pystyi kuulemaan villejä tuplabasarikuvioita tai ylitsepursuavia tomi–fillejä.
Tosiaan Beuford ei ihan yksin bändissä rumpujaan soittele, vaan hänen ympärillään on joukko erittäin taitavia muusikoita. Bändin omalaatuisuuden ydin (Beaufordin soiton ohella) on erilaisten genrejen valjastaminen paremman poprockin luomiseksi. Etelä–Afrikkalaissyntyinen Dave Matthews perusti bändin Etelä–Carolinassa vuonna 1991. Hänen suunnitelmanaan oli ennen kaikkea kerätä ympärilleen muusikoita, joiden kanssa hän tulee toimeen. Suunnitelma toimi paremmin kuin hän osasi odottaakaan, sillä hän löysi joukon erittäin taitavia ammattimuusikoita, joiden taitavuutta hän on ihmetellyt vielä jälkeenkinpäin. Klassisen koulutuksen saanut viulisti Boyd Tinsley, basisti Steffan Lessard, multipuhallinsoittaja LeRoi Moore ja fuusiorumpali Beauford muodostivat Matthewsin näppäilevän kitarafolkin ympärille uniikin taustaryhmän. Bändin ensimmäiset pitkäsoitot Under The Table and Dreaming ja Crash olivat taiteellisia ja kaupallisia menestyksiä omassa lajissaan, mutta klassikoksi tulisi nousemaan heidän seuraava levynsä.
Hienoimpia seikkoja mitä ensi kuulemalla tai edes kolmella ensimmäisellä kerralla ei huomaa, on biisien monimuotoisuus ja rakenne. Before These Crowed Streets muodostuu kohtalaisen pitkistä biiseistä ollakseen poprock–levy. Biisien keskiarvoksi muodostuu n. 6 minuuttia, mutta joidenkin perässä on pieni jamitteluinterlude, ettei homma kuivuisi kokoon. Biisit aaltoilevat räjähtävästä revittelystä suvantokohtiin, jopa niin että jos edellinen biisi loppui suvantoon, niin seuraava alkaa suvannosta. Levylle muodostuu näin upea aaltoliike kliimakseissa, eikä levy ole puuduttavaa toistoa alusta loppuun. DMB kokeili tämän levyn kohdalla myös entistä enemmän erikoisten tahtilajien kanssa. Intro–biisin jälkeen räjähtää käyntiin upea Rapunzel, joka on funk 5/4 – tahtilajissa. Rapunzel on myös erittäin osuva biisi aloittamaan levyn, sillä se kuvaa sitä yhdistelyä ja tyylilajien sekoittelua, jota koko levy on. Levyltä löytyy mm. itämaisia-asteikkoja hyödyntävä The Last Stop, jazzbassolla alkava Crush ja 7/8 tahtilajissa kulkeva Dreaming Tree.
Kaikki toimii: DMB on loistavassa vedossa, jokaisella osa-alueella, mutta vetoapukin on loistava. Levyn vierailijoihin lukeutuvat mm. banjotaituri Bela Fleck ja poplaulaja Alanis Morisette. Levyllä tuottajakaan ei ole mikään mitätön mies. Herra Steve Lillywhite, joka oli aikaisemmin tuottanut mm. U2:n menestyslevyt, Rolling Stonesia ja DMB:n aikaisemmat pitkäsoitot. Beforen jälkeen Lillywhiten hellässä huomassa ovat olleet mm. John Mayer, Jason Mraz ja Coldplay. Beforen jälkeen DMB:n ja Lillywhiten kanssa syntyi kiista BTCS:n kanssa samoissa sessioissa nauhoitetusta materiaalista. Osa kappaleista pääsi vääriä reittejä pitkin nettiin ja lopulta materiaali julkaistiin uudelleen nauhoitettuna Busted Stuff-levyllä vuonna 2002. Sitä ennen bändiltä ilmestyi pitkälti Matthewsin epävirallisena sooloprojektina levy Everyday (2001). Busted Stuffin jälkeen klassikkolevyn tekemiseen olivat suuret, mutta silti viime vuonna ilmestynyt Stand up ei oikein pystynyt vakuuttamaan. Busted Stuff tavoitti hieman samaa kipinää mitä DMB lietsoi kolmella ensimmäisellä levyllään, mutta sekään ei tavoittanut uudelleen sitä kliimaksi pistettä minkä Before These Crowed Streets saavutti.
BTCS erottuu muista DMB:n levyistä sen täydellisen hiotun rakenteen takia - mm. täytekappaleet puuttuvat täysin (koska suurin osa niistä päätyi interludeiksi). Lisäksi tyylilajien sekoittelu vietiin tällä levyllä äärimmilleen yhdessä tahtilajikokeilujen kanssa. Levyllä voi kuulla niin erityyppisiä tyylilajeja kuin jazz, bluegrass, rock, ooppera, klassinen, soul jne. Ellei suoralta kädeltä halua torjua jotain uutta, niin tämä on se levy, josta tutustuminen DMB:iin kannattaa aloittaa.
teksti: Otto Kylmälä, bändikuva allmusic.com/Danny Clinch
