The Phonies - Rakkauskirjeitä Neil Youngille?

Kaikki suomalaiset popparit eivät ole mitään siloposkisia plusmiinus kaksikymppisiä. Kokkolalainen The Phonies alkaa olla jo melko keski-ikäinen kuusikko ja historiaa löytyy useammalta vuosikymmeneltä. Se, jolle nimet The Refreshments ja Mental Market ovat tuttuja, tuntevat myös Phoniesit. Yhtyeen tuore kakkosalbumi Gran Tourettes kulkee tarttuvasti jossain hiukan Neil Youngimaisesti astelevan melodisen popin parissa, jossa soittamisen ilo ja hienovarainen hilpeys kohtaa oivasti melankolian ja kaihon. Hienon albumin tiimoilta oli mukava jutustella yhtyeen kitaristi-biisinikkari Risto Lehtomaan kanssa.

Käydään ensin hiukan historiaa läpi. The Refreshments vastasi jo 90-luvun alussa suomalaisen voimapopin tarpeeseen. Yhtyeen laulunkirjoituskaksikko Tom Stenman ja Risto Lehtomaa löysivät toisensa jo 80-luvun loppupuolella, kun Risto oli Kokkolassa antikvariaatissa hommissa. Tom oli tuolloin juuri saavuttamassa täysi-ikäisyyttä ja herrat alkoivat juttelemaan ja kokeilemaan yhdessä soittelua muutamien kaverien kera. Risto kertoo:

- Aluksi soiteltiin cover-biisejä, yhteisiä fanituksia. Molemmat ollaan aina tykätty Neil Youngista. Muita oli ainakin Moody Blues ja muita vanhoja bändejä. Tom vaikutti kaunisääniseltä, taitavalta ja melodiselta laulajalta, joka osasi myös rääkyä komeasti kun soiteltiin muutamia blues-pohjaisia biisejä. Sitten huomattiin että mieshän osaa kirjoittaa helvetin hyviä suomenkielisiä tekstejä! Aluksi laitettiin pystyyn sellainen bändi kuin Ahjo, joka soitti vähän sellaista nyrjähtänyttä poppia. Biisejä oli paljon myös englanniksi, se oli vähän sellainen sekasikiö. Silloin on nauhoitettu jo paljon biisejä ja treenipätkiä, joista edelleen ammennetaan ja löydetään uusiin biiseihin ideoita. Me ollaan tehty valtava määrä biisejä Tompan kanssa. Varmaan satoja on yritetty tehdä, jotka ovat edelleen keskeneräisiä.

- Sitten oli semmoinen bändi kuin The Spots, joka oli jo täysin englanninkielinen. The Refreshmentsin eka sinkku Spring tehtiin jo Spotsin aikana. Samoin toinen keikkajyrä Suffer. Noista ajoista se lähti, Tompan kanssa oltiin heti sielunveljiä – ajatellaan elämästä samalla tavalla, henkiset jutut on samanlaisia, on tapahtunut samoja asioita... Palaset löytyivät yhteen.

Mitä The Refreshmentsille sitten oikein kävi? Muutamia singlejä ja yhden pitkäsoiton julkaissut yhtye oli saavuttanut pientä huomiota jo ulkomaillakin, mutta vuonna 1996 yhtye väsähti. Suurimpana syynä oli Riston mukaan se, ettei homma hyvästä nosteesta huolimatta lähtenytkään mihinkään, vaikka bändi oli hyvä ja biisit olivat hyviä. Kierrettiin kyllä, mutta persnetolla. Treenattiin ja tehtiin biisejä. Toinen levy olisi ollut valmis, mutta sitä ei ikinä julkaistu. The Phoniesin kakkoslevyn rauhallinen päätösbiisi Frozen Leaves löytyi jo tuolta levyltä, silloin se oli sellainen räminäbiisi.

Loppuajasta Refreshmentsillä alkoi ilmetä jäsenten välisiä hiertymiä ja Mental Market alkoi muotoutua. Marketissa Risto ei ollut mukana, koska perhe-elämässä oli kiireitä. Kuutisen vuotta ehti kulua ja Risto ja Tom päätyivät jälleen luomaan biisejä. Yhden levyn julkaissut Market kaatui Riston näkemyksen mukaan hiukan samaan asiaan kuin The Refreshments – homma ei edennyt. Koska herrojen välit eivät missään vaiheessa viilenneet, oli helppo alkaa taas luomaan yhdessä. Bändin biisit syntyvät useimmiten juuri Tompan ja Riston akustisen rämpyttelyn kautta.

The Phoniesin alkuperäisenä ajatuksena oli että tehdään vaikka pikkuhiljaa jotain akustispohjaisia biisejä, ja myöhemmin ehkä tehdä sen tyylinen albumi. Debyyttilevyn Instant Elation viimeisen kappaleen When We Two Parted piti tulla jo Refreshmentsin toiselle levylle ja siitä luotiin tuolloin akustisempi versio. Biisi on siis alunperin vuosimallia 1996. Muut Elationin biisit ovat tuoreempaa materiaalia ja tehty uuden bändin kanssa, eli mikään aiempien tekemisten kooste debyytti ei ollut.

The Phoniesin ensimmäinen treeni soitettiin itsenäisyyspäivänä vuonna 2002. Tuolloin paikalla oli viisi miestä, joista nykyiseen kokoonpanoon tultaessa on poistunut kitaristi Jari Kola. Mukaan on tullut kosketinvelho Masi Isohanni ja sittemmin kitaristi Jukka Kääntä. Kuusikon täydentää rytmiryhmä, basisti Pekka Hietalahti ja rumpali Tommi Lahtonen.

Yhtyeen kotipaikka Kokkola on Riston mukaan – huolimatta pikkukaupunkilaisuudestaan – aktiivinen ja pirteä kulttuurikaupunki, jossa on hyvä meininki, silloin kun jotain tapahtuu. Nykyään kun Risto asuu Tampereella, ei yhteisiä treenejä juuri ehditä soittaa. Toinen kitaristi Jukka tulikin mukaan paljolti siksi, että bändi pääsee treenaamaan kahden kitaran kanssa. Risto kehuu Jukan soittotaidon lisäksi miehen laulutaitoa, joka mahdollistaa stemmalaulujen käyttämisen. Ja kun Jukka oli levyn nauhoituksissa Masin apuna studiossa, oli materiaalikin ennestään tuttua kauraa.

Yhtye mainitsee sivuillaan esikuvikseen ja hengenheimolaisikseen The Bevis Frondin, Neil Youngin ja Roky Ericksonin. Kysyn Ristolta, mitä piirteitä hän erityisesti arvostaa näissä artisteissa. Risto nostaa Youngilta esiin kantrahtavan poljennon, joka myös minun korviini kuuluu The Phoniesilla. Muita yhdistäviä tekijöitä ovat melodisuus ja Tomin ja Neilin laulun lievä samankaltaisuus. Rokyn ja Bevis Frondin – tuon Lontoon viisikymppisen kylähullun – tinkimätön asenne, jolla he suoltavat omaa juttuaan, miellyttää Ristoa. Hän korostaa myös sitä, kuinka tärkeätä on saada itselleen biisistä fiilis, että tämä on nyt tässä, tämä on valmis:

- Biisin pitää toimia itselle. Mekin ollaan Tompan kanssa aika ehdottomasti tehty noita juttuja. Meillä on tarkoitus, että kun mennään tekemään biisiä, sitä hinkataan kunnes siihen ollaan tyytyväisiä. Sen pitää loksahtaa sellaiseen kuoppaan, ettei siihen ole mitään lisättävää. Monesti tehty biisi tuntuu siltä, että jokin tässä vielä mättää. Kun sitä näytetään jätkille, niin kuullaan että ”joo se on helvetin hyvä.” Mutta ei se ole. Kun me tullaan sinne, sitä biisiä ei ole ollenkaan. Sitten siitä luodaan jonkunlainen, mutta jossakin on vielä joku kuoppa. Yhtäkkiä tajutaan että tuohon pitää laittaa D. Ja nyt se on siinä. Ja juuri tämä hetki on se, minkä takia me Tompan kanssa tehdään näitä biisejä. Onhan se mukava sekin vaihe kun sitä muokataan bändin kanssa. Mutta jos se ei ole loksahtanut siihen kuoppaan, sitä on turha mennä nauhoittamaan ja esittämään.

Risto korostaa, että ei sillä ole väliä minkälaisella sovituksella biisiä esitetään, kunhan se toimii. Niinpä Phoniesinkin biisejä pystyisi ihan yhtä hyvin esittämään niin akustisella nuotiokitarameiningillä kuin vaikkapa kamariorkesterin kanssa.

Uusi levy Gran Tourettes oli hiukan edellistä rauhallisempi ja melankolisempi. Risto pitää levyä ensisijaisesti kauniina. Omaksi suosikiksi hän nostaa Eye Of The Hurricanen, jota (sitäkin) tehtiin monien vuosien ajan. Alunperin se nauhoitettiin kantrirock-tyylisenä, mutta toimii nykyisessä muodossaan erinomaisesti. Tunnelma on Ristolle avainsana ja Gran Tourettesin maisema on hänen mielestään levollinen, kaunis ja kiireetön. Harmoninen. Yksi avainsana on myös ajattomuus, levyn pitäisi toimia ympäröivästä vuosikymmenestä huolimatta. Hyvä biisi on aina hyvä biisi. Mitään liian suuria illuusioita Ristolla ei hyvästä jälkimausta huolimatta ole levyn myynnin ja menestyksen suhteen. Pääasia että itse on tyytyväinen. Ja kun välillä löytyy sellaisia hetkiä, että hitto kun tuokin on onnistuttu tekemään noin kauniisti, niin hyvä. Tietysti bändillä on haaveita. Yksi olisi, että se tietty marginaaliporukka ympäri maailmaa tietäisi bändin. Jos menisi vaikka Walesiin keikalle, niin ne tietyt ihmiset tulisivat katsomaan.

The Phoniesia voi pitää jatkumona The Refreshmentsille ja Mental Marketille. Kun heitän Ristolle ajatuksen että bändi on jalostunut ajan myötä, kuulostaen nyt paremmalta kuin koskaan, mies nyökkäilee myöntävästi:

- Joo, kyllä se niin on. Masin koskettimet on tuoneet mukanaan paljon, ja koskettimista on puhuttu Tompan kanssa pitkään. Kun me niitä biisejä tehdään, on niissä aina sitä seitsemänkymmenlukuista henkeä ja silloin bändeillä oli useasti urut mukana. Ei ne kuitenkaan The Refreshmentsille olisi sopineet, koska se oli paljon enemmän sellaista suoraviivaista juttua Hüsker Dün hengessä. Nyt kun soitetaan hitaammilla temmoilla, niin koskettimet tuovat siihen paljon lisää kauneutta.

Riston mielestä pop-innostus kasvaa iän myötä, mikäli niistä pop-piireistä ei ole jossain välissä hypännyt pois. Vaikka ei varsinaisesti tekisikään mitään, on pop kitaran rämpyttelyn ja levyjen kuuntelun muodossa aina osana elämää. Joten vaikka keski-ikä Phoneilla onkin melko korkea, ei into ole huvennut vuosien varrella. Sen luonne on vain hieman muuttunut:

- Kun ennen meni keikalle, se kaikki oheistoiminta inhotti. Ei olisi jaksanut kantaa vahvistinta, jännitti ja vitutti. Piti vain päästä soittamaan ja sen jälkeen juomaan. Nykyään, kun pääsee keikalle, kaikki se että pääsee laittelemaan vahvareita, kuuluu samaan pakettiin. Ja se paketti on juhlaa. Saa viritellä, poltella tupakkia, hörppiä kahvia, tehdä soundcheckiä... saa edelleen tehdä kaikkia näitä asioita, joista on oikeasti aina tykännyt. Siitä on tullut entistä tärkeämpää. Ja vaikka niiden juttujen mitä tehdään, pitää miellyttää itseä ja niitä viittä muuta tyyppiä, niin se on lopulta ihan sama onko siellä ketään kuuntelemassa. Haluaa soittaa sillä lailla, että joku Lahtonen siellä rumpujen takana nauraa ja on tyytyväinen. Sen verran showmiestä löytyy aina, että yleisökin viihtyy, mutta kuitenkin loppujen lopuksi sitä tekee vain itselleen.

- Kun tulee tiettyyn ikään, niin asioilla ei ole mikään kiire. Ei ole tarvetta, että jotain tapahtuisi nyt ja heti. Ikä on tuonut ainakin sellaisen jutun, että jokainen hetki on tärkeämpi – haluaa tehdä jokaisen asian hyvin. Hakee sellaista täydellistä iskua siihen kitaraan. Patti Smith totesi Please Kill Me -kirjassa hyvin että ”omat työt ovat eräänlaisia rakkauskirjeitä eläville ja kuolleilla suuruuksille”. Mä olen ensijaisesti fani ja kun on kuullut niin helvetisti hyviä levyjä, niin tulee sellainen ajatus kun saa tehtyä hyvän biisin, että olisipa mukava jos Neil Young kuulisi.



Teksti: Ilkka Valpasvuo, kuvat Esa Melametsä ja Matias Saarukka / www.thephonies.net