30.03.2006
Ensimmäinen kosketukseni Pronssinen Pokaali nimiseen yhtyeeseen ei ollut kovinkaan onnistunut. Eräs ystäväni oli joskus 90-luvun puolenvälin tienoilla opiskelemassa jossain taidealan oppilaitoksessa Suomenniemen toisella laidalla. Joululomille tullessaan hänellä oli mukanaan Pronssinen Pokaali nimisen yhtyeen tuore demo, sekä silmissään outo "valon nähneen" diggarin loiste. Kyseinen kaverini oli siis hurahtanut täysin tämän demobändin soittoon, joka omaan korvaani kuulosti lähinnä jonkin verran Sielun Veljiltä. Ystäväni ei kuitenkaan kavahtanut kalsan kieltävää suhtautumistani, vaan pyrki käännyttämään minutkin kaikin mahdollisin tavoin bändin ”jumalaisen musiikin” puoleen lyhyen joululomansa aikana. Tämä tarkoitti siis pirunmoista pakkosoittoa ja jatkuvaa propagandatulvaa.
Näin sain heti alkuunsa kunnon yliannostuksen Pronssisen Pokaalin musiikista, enkä lämmennyt sille kuin vasta seuraavana kesänä, jolloin satuin näkemään bändin keikan parin oudon sattuman ansiosta. Tuo tapahtui muistaakseni Turussa, mutta sillä ei ole tässä tarinassa sen kummempaa merkitystä. Merkitystä on sillä, että vaikka keikka oli soundillisesti katastrofaalisen heikko, pystyi bändi ja erityisesti sen karismaattinen vokalisti Tomi Sivenius, vakuuttamaan minut täysin. Niinpä löysinkin itseni jo pian levykaupasta tivaamasta yhtyeen uusinta ja tuolloin vielä ainoaa kiekkoa, joka oltiin simppelisti nimetty bändin itsensä mukaisesti.
Mainitsin tuossa aiemmin jo Sielun Veljet, joka nouseekin helposti mieleen tätä kevyesti koneistettua esi-suomimetallia kuunnellessa. Jo lätyn ensimmäisenä soiva raita Sensaatio nojaa reilusti konesäksätyksiin ja kitarasampleihin, soundien yhdistäessä tuolloin kovasti muodissa ollutta ”elektro-rockia” ja perinteistä suomalaista melankoliaa toisiinsa. Seuraavilla kahdella albumilla Pronssinen Pokaali käytti edelleen koneosastoa tukenaan, mutta debyytillä koneiden asema on selvästi merkittävin.
Sensaation jälkeen soivat Käärmeenkieli ja Kaininmerkki vievät käsiteltyä kitarasoundia yhä pidemmälle, ensin mainitusta biisistä muodostui muuten aikanaan jopa pienoinen hitti. Kappaleissa on löydettävissä selviä viittauksia myös tuon aikaiseen Kauko Röyhkään, joka kiinnostuikin Lappeenrantalaisten touhuista siinä määrin, että tuli jopa vierailemaan bändin seuraavalle levylle. Hitaasti eteenpäin keinuva Valoon edustaa puolestaan albumin groovaavinta laitaa ja juuri tämä omintakeisen keikkuva soundi teki osaltaan yhtyeestä niin omanlaisensa. Yksinkertaisen pelkistetty pohja kutoo koukukasta ja simppeliä perustaa, jonka päälle ripoteltu Siveniuksen persoonallinen ja viipyilevä laulu muodostuu instrumenteista lopulta merkittävimmäksi. Minimalistisuuden neroutta puhtaimmillaan.
Svengaavampi Unelmaa nostaa jälleen poljentoa, saaden jalan tapaaman lattiasta tahtia – ja mikäli lattialla on riittävästi tilaa ja päässä olutta, tahtia tulee helposti haettua myös kahdella jalalla yhtä aikaa. Ullakolla lataa vuorostaan vajaan neljän minuutin mitassaan reilut annokset itämaisia kuvioita, konesurinaa ja synasäksätystä. Tuhtiin annokseen kuuluu myös Alanko-tyyppistä puhelaulua sekä Kafkamaisen järjettömät lyriikat, joiden syvällisempiä merkityksiä voi puida periaatteessa loputtomiin. Eivätkä tarinat ainakaan suoristu tästä, kun hauskasti pomppiva Kuminen aurinko loikkii seuraavaksi eetteriin. Tämä biisi on tosin jo niin vino, että moinen käy pidemmän päälle ärsyttämään ainakin allekirjoittanutta samalla tavoin kuin siekkareiden oudoimmat vetäisyt.
Eläinolento lyö pienen tauon jälkeen taas raskaamman rock-vaihteen silmään, ollen samalla jälkimmäisen puoliskon tarttuvimpia ja suorimpia runttauksia. Kitaroista revitään viimein taas tehoja irti oikein kunnolla ja sama meininki jatkuu reippaasti rockaavalla Tuulee raidalla, jolla 90-luvun lopun NIN:n suuntaan mielleyhtymiä aiheuttavat kitarasoundit osuvat kerrasta nappiin. Näiden rutistelujen jälkeen ei helpotus vielä koita, sillä Rakkaus ja raivo jatkaa pörisevän basson pumppaaman rytmikuvion väritystä reiluilla kitaroilla. Tämä yhtä suurta tattumapintaa oleva siivu on suorastaan oma pieni klassikkonsa klassikon sisällä, oikeus tapahtuisi jos joku vielä jonain päivänä versioisi tästä muotovaliosta itselleen suuren hitin. Viimeisenä varsinaisena raitana soiva Keidas hellittää viimein jatkuvasti tiukemmaksi käynyttä otetta, ollen juuri sopivan utuinen päätös upealle levylle. Tämän jälkeen seuraa kymmenen minuutin mittainen luova tauko, jonka jälkeen kuultava piiloraita on taas yhtä Turkkaa. No joo, nämä piiloraidathan olivat tuolloin vähän niinkuin pakollinen kuvio, joita vaan piti tehdä...
Pronssinen Pokaali teki siis tämän jälkeen vielä kaksi albumia, ennen kuin hanskat lyötiin lopullisesti tiskiin. Yksi suuri syy lopettamiseen oli se, että jäsenten muut projektit alkoivat muuttua vähän muuksikin kuin projekteiksi. Vaikuttihan ryhmän riveissä vuosien varrella mm. Jouni Hynynen, Marko Annala, Janne Hyrkäs ja Jari Sinkkonen. Näin Pronssinen Pokaali toimi omalla tavallaan myös eräänlaisena treeniympäristönä ja hauduttamona, jonka loputtua Kotiteollisuus ja Mokoma astuivat vasta toden teolla kansalliseen valokeilaan. Myös Sivenius on tahollaan tehnyt joitain soolojuttuja, mutta mitään juuri tämänkaltaista kukaan yhtyeen jäsenistä ei ole myöhemmin saanut aikaiseksi.
Tullaanko Pronssista Pokaalia enää koskaan aktivoimaan uudelleen, vai jääkö se Sielun Veljien tavoin outoon ”hajosiko tämä yhtye oikeasti vai ei” limboon? Siinä kysymys, joka saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vastaamatta. Itse tahtoisin nähdä ryhmän edes kerran vielä elävänä ja voimissaan, sillä se ei mielestäni koskaan pystynyt täysin hyödyntämään keikoillaan levyjensä vahvaa materiaalia. Ehkäpä vielä jonain päivän, ehkäpä...
Pronssisen Pokaalin mahdollista paluuta odotellessa onkin hyvä kuunnella ryhmän debyyttiä aina silloin tällöin, onhan se sentään moderni suomalainen pienten piirien klassikko.
Mika Roth
