Pienet

Sinkut – Helmikuu 2006

20.02.2006

Godsplague: War Sign
Melscene

Pääkaupunkiseudulta keikoilleen suuntaava neljän äijän rock-kone Godsplague on piakkoin julkaisemassa jatkoa vuoden 2004 Evilution debyyttialbumilleen. Uuden pitkäsoiton nimi on linjaan sopivasti Triumph, ja sitä edeltävä War Sign sinkku tarjoaa jo pienen välähdyksen tulevasta.

Sinkun nimibiisi , josta kiekolta löytyy myös asiallinen video, jatkaa puhtaan rock´n´rollin polkujen tallaamista. Kivasti eteenpäin rullaava sävellys on toteutettu yllättävän rockmaisesti, sillä siitä puuttuvat melkein tyystin bändille aiemmin ominaiset raskaammat metalli-vivahteet. Ainoastaan tältä sinkulta löytyvä Hell Belly auttaa kuitenkin nopeasti raskasmetallipuutokseen, ollen selvästi ykkösraitaa rankempi rutistus. Tämän sinkuran valossa tulevasta albumista ei osaa vielä paljoakaan sanoa. Sama jenkkityyppinen rock-keskeinen meno tuntuu jatkuvan, vaikka nimibiisissä taustalla vaikuttavat urut tuovatkin keitokseen mukaan aiempaa enemmän retro-henkeä.

Mika Roth

Janne Mellin: Tiedän liikaa
GTR

Viimeisimmän levynsä Kuningas loppuvuodesta 2004 julkaissut Janne Mellin on lähtenyt tuoreella sinkullaan hiukan arveluttavaan suuntaan. Mies tulkitsee Kissin hitin Sure Know Something suomeksi menevällä, mutta aika keveällä otteella. Arveluttavan hommasta tekee se, että minulta aina nousee karvat pystyyn, kun käännösbiisejä julkaistaan sinkkuina. Etenkin jos mukana ei ole mitään muuta, esimerkiksi artistin omia biisejä. Hieno biisihän tämä kyseinen on ja ihan sulavan version Janne on saanut suomeksi aikaan. Vaikkakaan ei siinä enää paljoa rokkia ole mukana... Mutta kun tärkein pohjatyö, eli tarttuva biisi, on jonkun muun käsialaa, niin sinkkujulkaisu näkyy minulle aina rahastuksena. Saahan niitä tribuutti-kunnioituksia toki tehdä, mutta mikä hitto siinä on että niitä pitää sinkuiksi nostaa? Aika härskiä moinen mielestäni. Teepä Janne yhtä hyviä omia biisejä ja niillä sitten radiosoittoa kalastamaan...

Ilkka Valpasvuo

Jonna´s Problem: Me, Myself & U
Hyena Records

Hetken aikaa The Johnsons nimelläkin toiminut Jonna´s Problem on ex-Nylon Beat Jonna Kososen oma rockbändi, jonka riveistä löytyy kunnos annos ammattitaitoa ja rock henkistä otetta. Pyhän basso-kitara-rummut kolminaisuuden muodostava Lauri Porra, Tuomas Wäinölä ja Santeri Saksala on trio jolla riittää niin kokemusta kuin näkemystäkin. Mutta mitä nämä ammattimiehet ovat saaneet aikaiseksi yhdessä?

Sinkun nimibiisi on samalla sen ainoa raita, joten suurta näytettä Jonna´s Problemin taidoista ei tällä kertaa tarjota. Me, Myself & U on kaikin puolin menevä, vaikkakin hieman mitäänsanomaton rock-jyrä, jossa vauhtia löytyy lopulta enemmän kuin varsinaista suuntaa. Jonna laulaa (luojan kiitos) tällä kertaa ilman honotustaan ja neidon ääni tuntuukin taipuvan rankemman musiikin tulkintaan suorastaan erinomaisesti. Yhden biisin perusteella yhtyeestä voi kehkeytyä hyvinkin mielenkiintoinen tapaus. Jäädään siis odottelemaan mitä tuleman pitää.

Mika Roth

Komedia Vulgaria: Autuuden alttari

Nurmolaisen Komedia Vulgarian musiikin on joku määritellyt teatraaliseksi, progeilevaksi rockiksi. Kun määritelmä on kerran saatteeseen asti päässyt, niin kelpaa varmaan bändillekin. Joten toimii myös minulle, koska aika lailla samoilla sanoilla itsekin lähtisin tiivistämään tämän kahden kappaleen sinkun jälkimakua. Nimibiisillä meininki on raivokkaan mahtipontista, puolipirullisen sankarirockin ja seesteisemmän vaaniskelun välillä poukkoilevaa suomenkielistä mätkettä. Teatraalinen on harvinaisen sopiva sana, sillä sellaisia nimiä kuin Sielun Veljet ja Kuolleet Intiaanit on helppo yhdistellä jo nimellään näyttävyyttä äkkivääryyteen yhdistävään nelikkoon. Narrintanssia vinoileva Pieni Kuolevainen ei raivokohtauksissaan kulje hirveän kaukana alkuaikojen YUP:stä, leijailevammat pohdiskelut kulkevat taas jossain ihan muualla. Perinteisiä sähkökieliä ja lyömiä vahvistaa osuvasti piano ja Villen laulu on kiitettävän monipuolista. Todellakin nimensä mukaista musiikkia. Laittakaapa nimi mieleen, kaikki kieromman rockin ystävät.

Ilkka Valpasvuo

Mannhai: Spaceball
Bull´s Eye Records

Mannhai joutui taannoin tukalaan tilanteeseen, kun yhtyeen silloisella norjalaisvokalistilla alkoi iso pyörä heittämään kesken kiertueen. Hätiin hälytettiin Ajattara -vokalisti Pasi Koskinen, joka kiinnitettiin nopeasti myös bändin viralliseksi jäseneksi. Spaceball single on Mannhain ensimmäinen julkaisu Koskisen kanssa, joten ilmassa on myös luonnollisesti pientä jännitystä – etenkin kun Koskisen kanssa kasattu uusi albumi julkaistaan miltei heti singlen perään.

Sinkuraa ei tarvitse kuunnella kahta kertaa useammin kun on jo selvää, että Koskinen on paras mahdollinen valinta yhtyeen uudeksi vokalistiksi. Railakkaasti rockaava nimibiisi tarjoaa normaalin rytkeen ja riehakkaan finaalin lisäksi instrumentaali-väliosan, jossa yhtye heittäytyy hetkeksi aikaa miltei progeilevaksi, ennen kuin talla lyödään taas lautaan. Kakkosraita Rocketeer ei löydy tulevalta albumilta, eikä tuo ole mikään ihme sillä biisi jää kaikilla osa-alueilla melko kauaksi sinkkuvetäisystä. Sinkkubiisin valossa Mannhainin tulevaisuus näyttää kuitenkin vähintäänkin lupaavalta, joskus ne kiertuekatastrofit ovat kuin ovatkin lopulta hyviä asioita...

Mika Roth

Mc Pöly & Ismo Alanko: Juuret
Universal

Joensuulainen Mc Pöly pisti ihan kelvosti aggressiivista räpäytystä nu-metallihtavien taustojen päälle viimevuotisella debyyttilevyllään Puhtaalta pöydältä. Nyt neitonen on yhdistänyt voimia toisen joensuulaisen kanssa. Yhdessä suomirockin kuninkaallisiin lukeutuvan Ismo Alangon kanssa tulkittu Juuret on saanut innoituksen kivikauteen aikamatkaavasta nuortenelokuvasta Unna & Nuuk, joka tuli ensi-iltaan tammikuussa. Teemaan sopivasti biisissä soivat shamanistiset rummut ja touhussa on, huolimatta hillityistä konetaustoista, mukavan primitiivinen meininki. Pöly räpäyttää ja Ismo lausuu runoa ylishamaanina, tavalla jonka Ismon lisäksi hallitsee oikeastaan vain Tuomari Nurmio suomenkielisen rockin kentällä. Biisi on mukavan tarttuva, sopii hyvin teemaan ja uutta sukupolvea edustavan Pölyn räp sulautuu ilman kommervenkkejä Alangon perinteisempään ilmaisuun. Jos ei nyt ihan Ismon parhaita biisejä, niin ei myöskään sieltä heikoimmasta päästä.

Ilkka Valpasvuo

Monovisio: Tupakit piiloon

Parivuotias turkulainen Monovisio pistää makean kahden biisin näytteen ulos. Soitossa jännät ja persoonalliset suomenkieliset sanoitukset kohtaavat popisti nykivän soiton, jonka taustalla juoksee tämän hetken asiansa tuntevissa altsuilloissa soiva rokkiriffi. Hommasta nousee mieleen pari omaa kotimaista suosikkia: Varsinkin kakkosraidasta Kävelevä aikapommi nousee mieleen jo edesmennyt pop-orkesteri Limonadi elohopea, vaikka Monovisio asteleekin selkeästi enemmän tanssikengillä. Myös Joensuulainen Pavians loi pari vuotta sitten levyllisen hivenen samanlaista, sanoituksellisesti vinoa muttei varsinaisesti kieroa suomenkielistä poprokkia. Avausraita Tupakit piiloon nytkyy ovelasti ja – mikä tärkeintä – tarttuu päähän, etenkin kerrollaan. Biisin menevä ja positiivinen vire miellyttää. Aikapommi maalaa hivenen haikeammin, mutta ihan yhtä menevästi. Bändi lähetti näytteensä persoonallisesti laatikossa ja mukana seurasi promootio-tohvelit. Niillä yhtye ei kuitenkaan pisteitään kerää, vaan musiikki itsessään riittää.

Ilkka Valpasvuo

sinKing: Revenge Is Coarse
Fork Work

Pääosin hämeen suunnalta kotoisin oleva sinKing jatkaa voimakkaan nousujohteista suuntaansa uudella sinkullaan, joka toimii samalla tulevan debyytti-pitkäsoiton ensimmäisenä varoituslaukauksena. Asennevetoista ja sopivan junttaavaa modernia metallia takova bändi tuntuukin löytäneen studiossa todellisen tappamisen maun. Mikä parasta sinKing on saanut remuamiseensa rutkasti lisää persoonallisuutta ja kappaleiden koukut ovat aiempaa terävämpiä.

Melodisesti, raskaasti ja samalla äärimmäisen vahvasti eteenpäin kulkeva nimibiisi yhdistää genren kaikki parhaat elementit, pistävää kitarasooloa myöten, vajaan viiden minuutin räjähdysherkkään pakettiin. Juuri näin sen pitääkin mennä, erinomaista. Jälkimmäisenä soiva Reborn Beast tiputtaa hieman tempoa, mutta metallin raskaudessa ei tingitä grammaakaan. Kun tuotantopuolikin on vielä prikulleen kohdallaan nousevat odotukset sinKingin tulevaa esikois-albumia kohtaan entisestäkin korkeammalle. Tämän näytteen valossa yhtyeestä on kehkeytymässä todellinen metallivalio, joten olkaa siis varoitetut.

Mika Roth

Sister Manik: A Bit Too Restless
Bramusa

Länsirannikolla operoiva Sister Manik tahkoaa hard rockia, tuota näyttävää rokkikukkoilua, joka tuntuu viime vuosina saaneen rutosti uutta tuulta purjeisiinsa. Ennakkomakua ensi kuussa tulevalta debyytiltä tarjoilee yhden kappaleen sinkkunäyte, jossa Van Halenin mieleentuovat urut huutavat, kitarat särisevät ja Pinjan laulua tuetaan miehisillä taustalauluilla. Varsinaista sankarirokkia. Omassa sarjassaan Manikin näyte on ihan kelpo, mutta ei tämä kyllä mikään todellinen hitti ole. Ei siis Jumpia vielä, vaikka samoja maisemia maalaillaankin. Asenne tuntuu kyllä olevan asiaankuuluvan räyhäkkä, vaikka soitossa maistuukin hetkittäin aika makea glitteri.

Ilkka Valpasvuo

Tajuvana: Päivän silmä

Jo 12 vuotta progesti polveilevaa tummaa rokkia Helsingin seudulla rakentanut Tajuvana lähestyy kuulijoita kahden kappaleen sinkulla. Vuonna 2002 julkaistun Ohi pelon, läpi valon -pitkäsoiton jälkeen ainakin yhtyeen basisti näyttäisi vaihtuneen Simo Särkkään. Soitto tuntuisi edelleen olevan aggressiivisesta riffiratsastuksesta haikeisiin tunnelmointeihin vaihtelevaa progea. Tai ainakin progehtavaa rokkia. Päivän silmä on biiseistä selkeästi kompaktimpi ja tiukempi. Teppo Tirkkosen laulu hölkkää puristuneesti. Rauhallisemmin tunnelmoiva Vanhan mantereen poika alkaa akustisesti näppäillen, mutta kasvaa lähemmäs seitsenminuuttisen kestonsa aikana melko mahtipontiseen maalailuun. Kakkosraidan ilmavampi tunnelma ja kiireettömyys pukee viisikkoa paremmin, mutta biisin pituudesta olisi voinut hivenen tiivistääkin. Melkoista saagaa...

Ilkka Valpasvuo

Underdogs: Do You Believe?

Kotimaista Underdogsia on historiansa aikana verrattu niin Radioheadin ja Coldplayn kaltaiseen humisevaan poppiin kuin Mew´n kaltaiseen laajakangasmaalailuun. Molemmat puolet ovat tallella myös yhtyeen tuoreella singlellä. Yhdeksi vertailukohdaksi voisi tarjota myös kotimaista Underwater Sleeping Societyä, vaikka Underdogs ei yllykään ihan yhtä progressiiviseksi. Jukka Paajasen ääni vain nostaa mieleen niin Societyn Okkoa kuin Chris Martinia. Toki siitä pystyy myös sen viivan vetämään kohti Thom Yorkea. Hienoja ääniä kaikki.

Jonkinlaista pastissinomaisuutta touhusta voi toki löytää, mutta joka tapauksessa näillä kahdella kappaleella bändin rikassävyinen, pinnan alla hetkittäin kovinkin kiivas pop, maalaa kuin mainitut verrokit konsanaan. Ykkösraidalla Disregard All Idle Talk etenkin kuulas piano ja utuiset stemmat korostuvat. Hommassa on mukavan menevä kaava, silti hauraat piirteet ovat päällimmäisinä. Nimibiisi Do You Believe? maalaa haaveellisemmin, ilman taustakiivautta. Toki pientä kitarajunnausta kuullaan myös. Toivottavasti yhtye saa mahdollisuuden pidempiin julkaisuihin pian ja niiltä löytyvät sekä kiivaammat että heleämmät puolet yhtä komeina.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 11816