Pienet

Pienet – Joulukuu 2005

27.12.2005

Beyond The Dream: My First Day Alone

Beyond The Dream, joka perustettiin jo vuonna 2001 ja joka on tunnettu aiemmin nimillä Ancepsdea ja My Shined Fall, soittaa tällä ”debyyttidemollaan” melodista englanninkielistä dark metallia. Otteiden ronskius ja soundien tylyys viittaavat voimakkaasti tumman metallin kuningaskuntaan Norjaan, sekä tietysti alan brittiläisiin mestareihin. Mutta mikä parasta, juuri tismalleen Beyond The Dreamin kaltaisia yhtyeitä ei kotimaastamme juurikaan löydy, mikä on varmasti jonkinasteinen etu. Vokaalisoinnin, kitaran ja basson hoitava Harri Kauppinen suoriutuu kaikista tehtävistään moitteetta, vaikka laulu tuntuukin olevan herran vahvin puoli. Otto Närhi tarjoaa joitain upeita välähdyksiä koskettimiensa äärestä ja Ville Silvast takoo rumpupatteriaan eläimen lailla. Kaikki tarvittavat tekijät ovatkin jo käsissä, mutta sitä ainesten oikeaa suhdetta ei ole oikein vielä löydetty. Joka tapauksessa yhtye kuulostaa vähintäänkin lupaavalta, joten sopii toivoa että kuulemme siitä vielä tulevaisuudessa lisää. Tekniseltä tasoltaan ja ulkoisilta mittapuiltaan demo on eräs päättyvän vuoden laadukkammista käsiini päätyneistä.

Mika Roth

Chad The Quarterback: Chad Goes To College

Jos jotain hyvää pitää sanoa Espoolaisen Chad The Quarterbackin punkpop-rallattelusta, niin ainakaan se ei liikaa ressaa eikä jurnuta. Urheilullinen Chad on siirtynyt high schoolista collegeen, mutta meininki ei ole muuttunut. Veivataan iloista melopunkkia bissen juomisesta, tytöistä, hauskanpidosta... mitä siihen college-elämään nyt sitten kuulukaan. Koulun vaihdosta huolimatta musiikkiluokan nauhoitusvehkeet eivät ole parantuneet, vaan ääni on edelleen todella tukkoinen ja tuhnu. Toki punkin pitääkin olla rosoista, mutta tässä tapauksessa soundi alkaa olla jo aika kaamea. Jenny I Love Youssä on mukana mukava urku, joka kuitenkin menee hiukan hukkaan, kun homma on niin hälläväliä-henkistä. Tokihan tuokin kunnon soundeilla ja sopivassa etukenossa on melkoisen tarttuva pnuk-ralli, ei siinä.

Nelikolla on siis hyvä meininki, mutta jos musaa halutaan pistää muidenkin kuultavaksi, niin voisi siihen hiukan enemmän panostaa. Päätösraidalla Matt McGardigan laulukin kuulostaa vaihteeksi aivan karmealta. Chad ei ainakaan vielä ole se syvällinen ja uutta luova oppija, vaan edelleen vedetään sitä bussikaljaa ja boolia kotihipoissa kaverien vanhempien ollessa poissa, ajatukset suunnattuna cheerleader-tyttösten piukeisiin pakaroihin. Mikäs siinä? Pisteitä irtoaa aina hyvästä meiningistä, mutta aika paska musiikkiäänite tämä kyllä on.

Ilkka Valpasvuo

Julia´s Window: Blacklight

Seinäjokelainen Julia´s Window lähestyy kuulijoitaan uudella kahden biisin näytteellään tumman grungahtavaa altsurokkia. Koneisia sävyjä särörokkiinsa yhdistelevä nelikko on sinkun nimibiisillä vauhdikkaammassa rokkipyörteessä, kun taas jotenkin komeammin soiva kakkosraita UV kaartelee uneliaammin ja vahvemmin koneisesti humisten. Vasta loppumetreillä biisi päästelee tosissaan. Kokonaisuutena Julian Ikkunan homma maistuu aika paljolti samalta kuin edellisellä näytteelläkin, joskin soundimaailma on ehkä asteen pari ”täydempi”. Leksan laulu kuulostaa entistä paremmalta, biisien kaavat ovat aikalailla samoilla mietiskelevän tummilla ja maalailevilla linjoilla. Nelikko osaa myös kaasutella tyylikkäästi ja nyanssit ovatkin hyvin kohdallaan. Silti kumpikaan sävellyksistä ei lopulta ole hirveän mieleenpainuva, eli niitä koukkuja kai tarvitsee vielä hioa.

Ilkka Valpasvuo

Kurki: Sumu on ystäväni

Pirkanmaalainen Kurki on jo ehtinyt kahden kappaleen äänitteensä julkaisun jälkeen lyhentämään nimestään etuliitteen paha pois. Eli tässä levyssä lukee vielä Paha kurki kannessa. Noin vuosi takaperin perustetun viisikon soitanto on suomenkielistä junnaavaa rockia, jossa maistuu proge, 70-luku ja post rock. Kaiti Kinkin laulu pohdiskelee ja utuilee melko kylmästi, soitto pyörteilee aika tummissa maisemissa maalaillen taukoamatta. Bändin ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu ainakin näillä raidoilla moninaisten instrumenttien osuva käyttö – vaikka mukana on perinteisempien sähköisten bändisoittimien ohella muun muassa djembeä, munniharppua, sadeputkea, marakassia ja pärrää, ei homman punainen lanka katoa pelkkään soittimien paljouteen ja soundin ahtauteen. Pidin etenkin kakkosraidasta Sumu on ystäväni, joka sekä maalailee haikeasti että pyörteilee miltei transsissa. Aika monipuolista, ahdistuneen junnaavaa soittoa, jonka sävyt ulottuvat laajalle skaalalle. Ei voi suositella kovin yksipuolisen ja yksinkertaisen musiikin ystäville.

Ilkka Valpasvuo

Orion Nightfall: Vuohisaarna

Joensuulainen Orion Nightfall julistaa saastaisuuden sanomaa räkäisen suomenkielisen dark/black metallin voimin, joka on enemmän kuin vähän velkaa vuonojen maan synkistelijöiden suuntaan. Tyylillisesti Orion Nightfall soittaakin melko vanhakantaista tummaa/mustaa metallia. Soundillisesti demoa ei voi juuri kehua, minkä yhtye itsekin on tiedostanut. Kotistudio-olosuhteet kuuluvat puuroisina kitaroina, häiritsevän epäselvinä vokaaleina sekä täysin poskelleen äänitettyinä rumpuina/rumpukoneina. Kiekon kolmesta kappaleesta ensimmäisenä soiva Ihmisviha on selvästi nipun laadukkain vetäisy. Matalalta möyryävä laulu uhkuu (kerrankin) voimaa ja kitaratkin pääsevät puraisemaan oikein kunnolla. Kahdella muulla raidalla laulaja vaihtuu rääkyvään mölisijään, jonka yksipuolinen raastinääni riipoo ainakin allekirjoittaneen hermot nopeasti riekaleiksi. Toisena soiva Tuhoon tuomittu toimii vielä osittain, mutta viimeiseksi jätetty kahdeksan minuuttinen nimibiisi venytetään jo reippaasti yli rajojensa. Yhtye etsii kiinnostuneita levy-yhtiöitä, mutta epäilen miten äijäin mahtaa käydä näin surkeasoundisen demon kanssa.

Mika Roth

Scream For Change: Ghost Of Humanity

Aggressiivista hc-punkkia veivaava Salolainen Scream For Change on äänitellyt kuuden raidan näytteen meuhkastaan. Breaker rykäisee homman käyntiin armottomasti. Mitään turhan melodista tai hymynaamaista puolta SFC ei itsestään esittele, pikemminkin punaisena lankana tuntuisi olevan armottomasti etenevä mätke, johon Nelin melko yksioikoinen huuto toki sopii, muttei mitenkään personoi yhtyettä. What Could Possibly Go Wrong? kuulostaa hivenen paremmalta, kitaroiden ottaessa mukavaa wahwah-venkuraa touhuun mukaan. Yhteishuuto on myös poikaa. Tymäkkä Careful What You Say on poikain itsensäkin mielestä levyn parhaimmistoa, niin myös minun. Silti kokonaisuudessa jytke jää hiukan yllätyksettömäksi. Onko se sitten hyvä juttu jos levy on alusta loppuun juuri sitä mitä parin ensi tahdin kuunneltuaan odottaa? Samanlaista hivenen pohdiskelevampaa otetta ja kiukkuista stemmaa kuin päätösraita These Hearts Became Desertedillä kuulee soisi kuulevansa enemmänkin.

Ilkka Valpasvuo

The Figurines: Demo 2005

Kitaravetoista ja omalla space-henkisen groovaavalla tavalla jyräävää rockia soittava The Figurines tuo monessakin suhteessa mieleen niinikään kotimaisen Superchristin, mitä ei voi pitää ainakaan huonona asiana. Ilmavat mutta samanaikaisesti jatkuvasti läsnä olevat kitarat saavat jatkuvaa taustatukea koneosastolta, rytmiryhmän viedessä kappaleita reippaalla ja rullaavalla temmolla eteenpäin. Kuulaan kirkas laulu jää hieman leijailemaan kaiken muun taakse, toimien useimmiten lähinnä yhtenä ylimääräisenä soittimena. Tietty kuulas ilmavuus ja raikkaus määrittelevätkin voimakkaimmin yhtyeen melankoliaan kallistuvaa ilmaisua, jossa kitara on kuningas ja valtaa lisää halajavat koneet vaanivat jatkuvasti taustalla. Mikäli loppuaikojen elektronisempi Suede, jo edellä mainittu Superchrist, The Charlatans tai Stone Roses uppoavat, kannattaa tutustua myös The Figurines orkesteriin. Pistetäänpä yhtyeen nimi muistiin, alleviivataan se ja ympyröidään vielä varmuuden vuoksi.

Mika Roth

Torinkulma: Demo

Torinkulma tulee Helsingin Pasilan betonilähiöstä. Jos yhtye olisi Rumban taannoisen vakkarikysymyksen mukaisesti jokin rakennus, voisi se hyvin olla betoninen lähiötalo: ankean ulkokuorensa alla se pitää sisällään jotain inhimillistä.

Retkueen materiaali on pääosin riffeihin perustuvaa suomirockia. Biiseissä on kaikuja muun muassa Kauko Röyhkän ja Sielun Veljien vaikutuksesta. Sävellykset ovat enimmäkseen melkoisen köykäisiin aihoihin perustuvia, mutta Sedät Tietää -kappaleessa on jopa hittiainesta, mikäli vaan toteutus yltäisi idean tasolle. Välillä meininki livahtaa huiluineen ja jamitteluineen progeiluksi. Musiikissa on positiivisella tavalla suomalaisen rockhistorian tuntemusta, joka tuntuu tunkkaisuudessaankin virkistävältä kaikkien emo-coren ynnä muiden amerikanviritelmien seurassa. Ihan ammattimiehiä ei vielä kuitenkaan olla. Soitto on melko simppeliä riffittelyä ja komppausta, ja paikoin vielä vähän hakusessa. Soundipuoli on demomaisen raaka ja alkeellinen.

Yhtye panostaa selkeästi sanoituksiinsa, joka onkin sen suurin vahvuus. Ensi vaikutelma on humoristinen, mutta lyriikat kestävät myös lähempää tarkastelua. Teemat tosin pysyvät luuserimaisessa yhteiskuntakritiikissä, sekä nousu- ja laskuhumalan kuvauksissa, mutta oivaltavasti asioita on kuvattu. Demo jättää porukasta hieman keskeneräisen, mutta kehityskelpoisen vaikutelman. Soitto- ja sovituspuoleen kaivataan varmuutta ja näkemystä, jotta homma nousisi kellareista klubeille. Tekemisestä välittyy kuitenkin vilpitön asenne ja leppoisa meininki.

Sami Nissinen

Weinbauer: Heavy Metal Superstars

Lahdesta (yllätys, yllätys) kotoisin oleva Weinbauer vastaa tämän kuun saksalaisia taiteilija- ja biisinimiä, sekä tissejä ja tuliaseita tihkuvasta rock´n´roll huumoripläjäyksestä, joka jo biisinnimillään kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Biisit Year Of The Cock, M.O.N.S.T.E.R. , Judas Priest, Meisterstück ja Scavenge The Night käyvätkin kukin vuorollaan glitterisen heavyrockin suurimpien klisheiden kimppuun. Kitaristi/laulaja Eddie W. vetää ”kiimaisesti” kiekuvalla äänellään vokaalit niin överiksi, ettei herraa voi kuunnella vakavalla naamalla. Korkealta, vaan ei puhtaasti tai kovaa, vetävä laulaja saakin tinkimättömällä tulkinnallaan seinät valumaan hunjajaa ja kaiuttimet kasvamaan rintakarvoja. Sävellykset eivät juuri päätä huimaa ja sovituksissakaan ei rikota totuttuja rajoja, mutta kiitos über-typerien sanoitusten äijäin metakkaa jaksaa sentään kuunnella – ainakin jos on juuri sopivassa mielentilassa. Eli sattuu olemaan joko perjantai tai lauantai ja viikonlopun virta-avain on jo käytössä. Livetilanteessa tämäkin akti on takuulla kovimmassa latingissa.

Mika Roth

White Frost: Refined

Perinteistä englanninkielistä melodista heavya pienillä power-vaikutteilla soittava White Frost on saanut valmiiksi nelivuotisen uransa kolmannen demon. Yhtye kuulostaa uutukaisellaan parhaimmillaan joltain mitä saadaan aikaiseksi kun Savatage, Iron Maiden, Metal Church sekä Judas Priest paiskataan samaan kattilaan ja lämpöä pidetään tarpeeksi kauan yllä. Pahimmillaan bändi kuulostaa taas epätoivoiselta plagioitsijalta. Onneksi suurin osa ajasta vietetään ensinmainittujen vaikutelmien parissa. Kappaleet on rakennettu perinteitä kunnioittaen, mikä on bändin suurin vahvuus ja pahin heikkous. Työt hoidetaan jokaisella tontilla moitteetta, mutta omaperäisyyspisteet pysyvät vanhoja latuja käytettäessä alhaisina. Laulajalla tuntuisi olevan rahkeita enempäänkin, tai sitten kitara pitäisi heittää sivuun ja keskittyä vokalisointiin täysillä. Ihan lupaavaa, mutta se todellinen pankit räjäyttävä voima jää ainakin tällä erää vielä iskuista puuttumaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 9472