13.12.2005
Suurimmaksi osaksi Moog Konttisen luovan, parhaimmillaan täyskahelin lyriikkahulluuden varassa toiminut Sleepy Sleepersin älykkövastine -kokoonpano julkaisi tämän, kolmannen pitkäsoittonsa 1979, ja se saatiin cd-muotoon vasta 2.12.2005, jolloin ihmiset jo kulkivat ipodit anuksessa. Status quon aikana alkuperäiset masterit ovat ehtineet kadota, joten restaurointityö on jouduttu suorittamaan lp-levyiltä. Hyvin on kuitenkin pelastettu se, mikä pelastettavissa on ollut, ja kulttuurityöstähän tässä voidaan puhua, vaikka hieman välillä napsahteleekin. Kontran kaltaisten anarkististen yhtyeiden tuotannon on mielestäni oltava kaikkien ulottuvilla, jotta saadaan edes jonkinlainen käsitys siitä, miten huimasti suomalainen yhteiskunta on muuttunut hieman yli 20 vuodessa. Ei esimerkiksi liene yllätys, ettei alkuperäinen nimiehdotus ”Kontran kolmonen” mennyt läpi 70-luvun lopun alkoholi”kulttuuri” -ilmapiirissä. Niin että ollaanhan tässä oikeasti menty parempaan suuntaan, eikö vain.
Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi: tämä levy sisältää kaikki Moog Konttisen eri kokoonpanoilla vuosina 1979-1983 levyttämät laulut, mikä tarkoittaa neljää sinkkua, kahdeksaa bonus-kappaletta. Niistä mainittavimmat lienevät Moog & Morkoonit -porukan Joulu Auschwitzissä sekä Kylmä rinki -bändin suorin mahdollinen käännös Twist And Shoutista, eli Väännä ja huuda!
Aina kun keskustelujen aiheeksi tuli ”Kaikkea hyvää musiikkia ei saa vielä cd:nä”, muistettiin mainita tämä kovan onnen levy, jonka oikeuksia ehdittiin kierrättää Vexi Salmelta ties minne. Mieto levy tuli vastaan myös verraten usein silloin, kun joku peräänkuulutti ”sitä yhtä alivaltiosihteerissä kerran soinutta lastenlaulua, jossa siili käyttää aineita...” Onomatopoeettinen alkoholiliikehän se, ainoa Miedon levyn oma piisi, muiden ollessa vaihtelevia covereita.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei tämä levy edusta Kontran tuotannon parhaimmistoa. Mukana on aivan liikaa löysiä raitoja, esimerkkinä saksalainen sotilasmarssi Erika. Lisäksi sinkkuraidassa Kellopeli omena Moog syyllistyy sisäpiirijutuksi kääntyvään fanittamiseen. Onneksi soitannassa on kautta linjan mielenkiinnon yllä pitävää perusrosoisuutta, ränttätänttä hoituu kunnialla, ja unohdettuja helmiäkin löytyy: esimerkiksi Jerry Cottonin jatkeeksi ajateltu avausraita Olen Batman? on ihan oivallinen revitys, mutta valitettavasti sarjakuvaa lukeva kohdeyleisö oli glorian kannalta ratkaisevasti pienempi kuin kioskikirjallisuutta lukeva.
Levykokonaisuuden kruunaavat Moogin aluksi rasittavat, mutta totuttautumisen jälkeen villin informatiiviset piisien ja kokoonpanojen esittelytekstit. Kyllä on pieteetillä tehty uudelleenjulkaisu, ja ennen kaikkea osoitus siitä, että levy voi olla klassikko monella eri tavalla.
Mutta mitäs me lp-elitistit seuraavaksi alamme peräänkuuluttaa? Oma ehdotukseni on Tuula Amberlan levy Pienet sanat (1985).
Kaikkea hyvää musiikkia ei saa vielä cd:nä...
Janne Kuusinen
