20.10.2005
Nyt unohdetaan tämän yhtyeen Peter Gabrielin lähdön jälkeiset vaiheet, koska kyseisen tapahtuman jälkeen samannimisenä jatkaneesta yhtyeestä on vaikea puhua levyn Nursery Cryme (1971) yhteydessä. Joku pitää yhtyeen uran huippuna seuraavana vuonna julkaistua Foxtrotia taikka vielä uudempaa Selling England By The Poundia (1973). Hajaääniä lienee tuleva myös Lamb Lies Down on Broadwaylle (1974) ja Trespassille (1970). Kieltämättä näistä yhdenkään arvoa pidän käsillä olevaa kuitenkin yhtyeen merkittävimpänä. Miksi?
Albumi vangitsee kuuntelijansa mielenkiinnon heti alussa The Musical Boxin upeasti helisevillä 12-kielisillä kitaroilla, joiden yllä Gabrielin käheähkö laulu on piste i:n päälle. Kuulija on vangittu. Tunnelma tihenee entisestään, kun soittimien intensiteetti kasvaa. Gabriel siirtyy huiluun ja kuulija transsiin. Mielenkiintoinen pointti on se, että vaikka ensimmäisten minuuttien
aikana äänenvoimakkuus on todella hiljainen, koko 5-henkinen yhtye rumpuja myöten soittaa lähes jatkuvasti. Steve Hackettin omalaatuinen soolo siirtää tunnelman takaisin alun tunnelmiin. Pienen luftarin jälkeen mainittu kitaristi löytää vahvistimestaan särökanavan ja Tony Banksin hysteeriset hammondit tulevat mukaan kiihkeään tilanteeseen. Phil Collins käynnistää todellisen ratsastuskompin. Tältä hevin pitäisi kuulostaa! Upean, hiljaisemman välikkeen aikana ei voi kuin ihmetellä soundien herkkyyttä. Miten ne 70-luvulla osasivatkaan? Hetken kuluttua palataan takaisin ratsastuksen pariin. Kuullaan sooloa sekä koskettimilta että kitaralta. Maaginen tanssi muuttuu rajummaksi ja rajummaksi kunnes putoaa takaisin pelkille 12-kielisille. Gabriel esittää kitaran päälle kuuluisan "she´s a lady" pätkän, joka livekeikoilla näyttäisi hiljentäneen yleisön täysin. Orkesteri palaa takaisin kuvioihin pienen crescendon jälkeen, eikä ole epäilystäkään siitä, että itsepäiset "why don´t you touch me now, now now, now, now!" -pätkät eivät heti unohdu. Raita päättyy massiiviseen loppurutistukseen.
For Absent Friends on rauhallinen, jopa liikuttava välipala, jossa kuullaan vain laulua ja 12-kielisiä kitaroita. Lyhyt kappale, mutta tarpeellinen rauhallinen hetki ennen The Return of the Giant Hogweedia. Tässä onkin kyseessä todellinen sointukulkujen riemuvoitto. Kappale on sekä rytmisesti että harmonisesti melko epätavallinen, mutta siltikin täysin ilman kikkailun makua. Gabriel laulaa todella roskaisesti. Kappaleen merkittävimmät vaiheet koittavat neljän minuutin
jälkeen, jolloin alkaa lopun pateettinen kehittely. Tämä voisi olla jo ihan puhdasta heviä. Tyylitaju vain on parempi kuin keskiverrolla hevi-yhtyeellä. Syke käväisee melkoisen korkealla. Ja kuuleeko noista soundeista muka huonolla lailla sen, että kyseessä on yli 30 vuotta vanha albumi? Seven Stones on mielestäni aina saanut kaikista Genesiksen biiseistä liian vähän huomiota. Kappale on alkupuoleltaan maaginen, usvainen, jopa hieman Procol Harumin tunnelmia tuntuisi olevan. Kerta kaikkiaan upeita sointuja ja hienoa soittoa. Kaikkein upeinta kappaleessa on kuitenkin viimeisen reilun minuutin ajan kestävä mellotronisoolo, jota on vaikea itkemättä kuunnella. Enää ei yhtään ihmetytä se, että Banks on myöhemmin kunnostautunut klassisen musiikin säveltäjänä. Harold the Barrel on osittain Beatlesin sävyissä liikkuva, nopea operetti. Ihan toimiva kappale, mutta ei kosketa minua mitenkään suunnattomasti. Harlequin taas on lyhyehkö, rauhallinen kappale kitaroilla, koskettimilla ja lauluilla. Miellyttävä kontrasti edelliseen, mutta ei saa juurikaan arvoa yksittäisenä kappaleena. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä kaiuttimista pulppuaa The Fountain of Salmacis. Tämä progressiivisen rockin upeasti sävyttämä pieni ooppera on kuulijalleen unohtumaton kokemus. Tarinan mystinen sävy saa upean heijastuspohjan ylimaallisessa musiikissa, joka saa loppua kohti yhä suuremmat mittasuhteet. Pateettisuus ei kuitenkaan kasva niin suureksi, että se alkaisi olla naurettavaa. Vähän ennen puoliväliä Banksin särön läpi ajettu hammond pääsee todella revittelemään ja samoille apajille pääsevät myös Hackettin kitara ja Gabrielin huilu. Jos on mukanarummuttajan taipumusta, heikkorakenteiset taputusalustat kannattaa siirtää toiseen huoneeseen. Mike Rutherford todistaa myös taitonsa basistina (mies kun on touhuistaan Mike and the Mechanicsin kanssa tunnettu ennemmin kitaristina). Tämä kappale ja samalla albumi päättyy vähintään yhtä massiivisiin tunnelmiin kuin ensimmäinen raita.
Merkittävintä koko albumissa on ensinnäkin sen dynaamisuus. Sitä on ihan turha kuunnella autostereoissa, koska auton meteli varastaa tietyt, tärkeät taajuudet, eikä levy kuulosta miltään. Toiseksi osittain albumin nauhoitustekniikasta johtuen soitolle antaa leimaa tietynlainen inhimillisyys. Pieniä virheitä kuuluu silloin tällöin ja soitto on äärettömän yhtenäistä. Voisi luulla että virheet häiritsisivät kuuntelua, mutta ne päinvastoin lisäävät albumiin jotain aivan omalaatuista. Genesiksen musiikin hyvä yhteensoivuus, monipuolisuus, tunteellisuus, dynaamisuus, rytmikkyys ja harmonisuus pääsevät mielestäni juuri Nursery Crymellä puhkeamaan kukkaan. Kyseessä on mielenkiintoinen paketti kenelle tahansa! Tärkeää on tietysti huomata, että Genesiksen musiikki ei tietyllä lailla edusta progea "puhtaimmillaan", koska yhtyeen musiikin erilaiset elementit tekevät siitä paljon esimerkiksi Yesiä värikkäämmän bändin.
Antti Saari
