10.09.2005
Hulvatonta musiikillista luomisvoimaa tallentava Hetero Skeleton on parivuotias viiden miehen orkesteri, jonka musiikissa luolamies-henkinen improvisaatiometeli tuo vastavoimaa perinteisen jazzin urautuneelle tosikkomaisuudelle. Musiikillisista säännöistä ja taidosta vapautumisessaan HS onkin hengeltään aika punk. Silti ei haluta tehdä muiden tapoja vastaan vaan pikemminkin tehdä eri lailla siinä rinnalla. Hikisen meuhkan määritelminä on tarjottu muun muassa ajatusta Burt Reynoldsista ilman viiksiä; Jumalan pierua; Friikkijazzia. Desibeli.net antoi herroille itselleen tilaisuuden myöntää tai torjua mainitunkaltaisia kuvauksia. Muutenkin yhtyeen näkemyksiä ja tekemisiä selviää alla melkoisen laajasti.
Päätimme toteuttaa haastattelun moniosaisesti. Ensin istuimme alas lyömäsoitintaiteilija Arttu Partisen kanssa. Vauhdikkaan keskustelun valaisemalta pohjalta loppuyhtye (Janne Martinkauppi, Tyrone Washington, Juho Pätäri, Sami Pekkola) sai täydentää ja korjata asioita sähköpostin välityksellä.
Ihan aluksi: Kuinka voidaan puhua ja analysoida yhtyeen musiikkia, jota ei joidenkin mielestä voi edes ymmärtää? Ja Vielä kun biisit nimetään tanskaksi, kotisivut kirjoitetaan latinaksi...
Arttu: - Ideana on se, ettei musiikkia pidäkään ymmärtää vaan kokea. Tarkoitus on irtautua ymmärtämisestä, rikkoa perinteisiä rajoja irrottamalla musiikki rajoista (ELI SIIS NIITÄ EI VOI EIKÄ TARVITSE RIKKOA KOSKA NIITÄ EI OLE!!). Hetero Skeletonin kohdalla puhutaan helposti jazzista, kun mukana on saksofoneja ja homma on sillä lailla “outoa“. Vapaa, hyvä ja energinen ääni. Tanskankieliset biisinnimet taas ovat sitä huumoripuolta tai pientä tökkimistä, nostalgisoituja pätkiä eräästä aikuisten elokuvasta. Latinan kanssa on hiukan samoin; on haettu hivenen erilaista näkemystä perinteisen jazzin aika korkealentoisille (TYHJILLE, PATEETTISILLE, KUIVAKOILLE, itsensä liian tosissaan ottaville) biisinnimeämisille sun muille.
Janne: - Jostain kumman syystä ihmiset tahtovat käsitellä musiikkia kategorioiden avulla, aina pitää tietää että onkohan tämä tarjolla oleva nyt post-punk-free-jazzia vai speed-metal-skronkia, niin kuin tuo tieto muka auttaisi heitä ymmärtämään musiikkia paremmin. Tungetaan musiikki karsinoihin ja analysoidaan se puhki. Ja kyllähän juuri meidän instrumentaatio aiheuttaa tuon "ahaa, jatsia" välähdyksen. Eikä siinä mitään väärää, jokainen tekee kuten parhaakseen kokee, mutta ehkä tuollaista lähestymistä musiikkiin voi välillä vähän kyseenalaistaakin. Joskus voi vaan
antautua sen musiikin vietäväksi.
Tyrone: - Jatsinpaskaa ja paskaa jatsia. Me kuulostettiin 'jazz'ilta varmaan noin nanosekunnin ajan ekoissa
treeneissä, sitten karkasi hommat ihan jonnekin muualle. Ja karkailee vieläkin. Ihan jonnekin muualle.
Koko yhtyeen idea kumpuaa siitä, että suurimpaa osaa jazz- ja noise-musiikin yhtyeitä vaivaa tosikkomainen ryppyotsaisuus. Hetero Skeleton taas jo lähtökohtaisesti päästää itsensä irti hyväntuulisesti. Musiikki on toki äänekästä, muttei vihaista. Siinä on sellaista apinanraivoa pikemminkin kuin äijämäistä uhoa. Tulenpalavaa rakkautta.
Janne: - Naurun määrä treeneissä on ainakin itselleni yksi mittari minkä mukaan voi punnita että tuntuuko
soittaminen hyvältä, HS:ssä tuntuu erittäin hyvältä. Iloisuus on oikeasti hyvä lähtökohta soittamiseen. Enkä usko että meillä on kuitenkaan mitään vaaraa lipsua varsinaisesti huumorimusiikiksi, eiköhän suurin osa meidät keikalla nähneistä ole tajunnut mistä tässä on kysymys; tosissaan mutta ei tosikkomaisesti.
Sami: - Tosissaan on mahtavaa testailla kuinka raivohulluksi pystyy itsensä ajamaan "valvotuissa"
olosuhteissa soittaessa ja nauru on usein reaktio paluusta normaaliin tilaan, ainakin toistaiseksi. Raivo ei välttämättä ole vihaperäistä vaan kyse voi olla totta kai myös ilosta ja rakkaudesta. Ja näin usein onneksi onkin. Kyse on kuitenkin enimmäkseen uusien ja tuntemattomien voimien löytämisestä ja käyttämisestä. Mielestäni olemme vasta hiukan
kurkkineet omia kiinnostavia pimeitä ja ei-niin järkiperäisiä puoliamme. Paljon on vielä löydettävää ja matkaa syvempään hurmoskaamokseen, eikä tarvittaviin tiloihin pääseminen onnistu väkisin vaan ympärille tarvitaan hyvät ystävät, rohkeutta ja luottamusta.
Juho: - Mun mielestä HS kuulostaa monesti siltä, kuin joukko jotain tonttuja tai muita aivokääpiöitä
hysteerisesti melskaisi jossain hirsimökissä tai piilopirtissä. Mistä saavutuksesta mä olen myös aika ylpeä. Todellista peräkammari-musiikkia, ja monesti myös jollain tavalla hyvin suomalaista, siis vinksahtanutta sellaista. Jotain ihme "white trash" -juttua tässä myös on, vaikkei sitä millään tavalla ole tarkoitus korostaa. En ole kuullut kenenkään muun soittavan tällaista musiikkia.
Eikä se musa nyt aina ole pelkästään hyväntuulista. Tai riippuu siitä, miten hyväntuulisuuden käsittää. Jotkut biisit kuulostaa mun korviin ihan joltain demonien manaukselta, silleen että homma on vähän niinku karannu käsistä. Toisaalta joskus joku biisi voi taas kuulostaa siltä - muistaakseni Petri tai Sami keksi tämän - kuin olis vieraan talon vessassa, ja yrittäis hoitaa toimitusta mahdollisimman äänettömästi, epäonnistuen tässä kuitenkin surkeasti.
Mut aika monesti sitä vaan nauraa epäuskoisena ja on just (kuten Arttu myöhemmin toteaa) että "huhhuh" tai "ei hitto!"...
Tässä vaiheessa palaamme kysymyksen äärelle ja tartun mieltäni painavaan asiaa. Jos musiikkia ei voi eikä pidä yrittää analysoida tai ymmärtää, mitä tekee onneton levyarviota kirjoittava toimittaja? Artun vastaus tulee nopeasti:
- No yleensähän se kirjoittaa, että tää on tällaista tekotaiteellista paskaa. Mutta ei, kyllähän siihen sisään pääsee jos jaksaa yrittää (TAI LÄHINNÄ LUOPUA YRITTÄMISESTÄ). HS:n äänitteet on tarkkaan mietitty, nauhoille ei ole päätynyt mitään pelkästään tyylillä äänitys päälle ja soittamaan, vaan tallennettua materiaalia kuunnellaan tarkkaan ja harkiten. Eli kaava on kyllä improvisaatiota, mutta suodatin ja rima on korkealla. Nauhoja läpikäydessä tulee välillä
tunne, että huhhuh, nyt tapahtuu jotain...
Yhtyeen luomisprosessi kulkee siis siten, että viisikko menee soittamaan, nauhoittaa ja käy nauhoitukset läpi etsien sieltä sitä ydinmehua.Tähän Juho huomauttaa:
- Onhan meillä jotain ehjiä kokonaisia sessioitakin. Ja mun mielestä muutenkin on onnistumisprosentti ollut aika korkea.
Etukäteissuunnittelu rajoittuu korkeintaan siihen, että päätetään että nyt pistetään hanaa jonka jälkeen homma pysäytetään. Välillä kasvokkain soitettaessa yritetään välittää toiselle ideoita, että nyt olisi hienoa jos tuo soittaisi siihen jotain vammaista sumutorvitenorisoundia.
Aikuiset miehet taantuu, aivot vinksahtavat uuteen asentoon. Suurimmaksi ongelmaksi siirrettäessä Skeletonin soittoa livemuotoon Arttu kokee, ettei bändi ole saanut lavalla samanlaista vapautumista aikaan, vaan homma kääntyy enemmän showksi. Ja silloin kun homma ei lähde, meininki kuulostaa Artunkin mielestä aika kauhealta. Samoin Hetero Skeletonin kaltaisen rupisen levysoundin aikaansaaminen livenä on työn takana. Artun mukaan osasyynä tähän on äänimiesten jumahtaminen rock-soundiin, semmosta kaikumeininkiä aina, tai sitten jos ei ole PA:ta, torvet esim. jää kaksien rumpujen vyöryn alle.
Keskustelimme myös ajatuksesta, josko HS:n keikalle sopisi yleisön osallistuminen. Arttu toteaa ettei ole
tullut mieleen, mutta ajatuksena voisi toimia:
- Jos joku oikeesti ottaisi ja tulisi mukaan, niin huhhuh... Sehän olisi tosi suotavaa. Toisaalta taas sisälle pääseminen voisi olla vaikeaa. Ei se lähtökohtaisesti ainakaan niin toimisi, että tulkaa kaikki mukaan. Lopputulos olisi kaikki soittimet paskana... Ajatus on toki hieno. Mutta joku "idea" kuitenkin pitää olla.
Janne: - Kieltämättä kaunis ajatus, jos siis saisi musiikilla kourallisen kuulijoita taantumaan samanlaisille tasoille kuin missä me ollaan esimerkiksi treenikämpällä. Lienee tosiaan hankala toteuttaa käytännössä, kun kuitenkin tuon pitäisi vielä tapahtua spontaanisti ilman erityisempää ohjeistusta.
Juho: - Kaikenlainen muunlainen osallistuminen yleisön taholta vois tietysti kanssa onnistua. Esimerkiksi
joku itsensä tahaton tai tahallinen julkinen nolaaminen voi toimia inspiraationa bändillekin.
Hetero Skeleton pantiin alunperin pystyyn kun Arttu asui Dis´n´Datin perustajan Tyrone Washingtonin (alias Petri Pirtilä) kanssa Helsingissä kämppiksinä. Keskusteltuaan suomalaisen jatsin munattomuudesta ja ekstaattisen puolen puutteesta herrat päättivät pistää oman ryhmän pystyyn. Mukaan tuli Martinkaupin Janne, joka
oli soitellut pitkään Can Can Headsin kanssa ja halusi tulla mukaan foneilemaan. Hommaa täydensivät
vielä Juho Pätäri (Aïr, Inbred Retards...) kitarassa ja Sami Pekkola tenorisaksofonissa. Viisikko oli kasassa. Vaikka kokoonpanotiedoissa esitellään instrumentteina kahdet lyömät ja fonit sekä kitara, on käytössä toki tarpeen mukaan muitakin välineitä. Ja äänenkäyttö on myös sallittua.
Janne: - Kai Skeleton syntyi myös jollakin tavalla Mohel -trion jatkoksi. Sattumalta, kuten niin monet muutkin hyvät asiat. Eli syksyllä 2003 oltiin Petrin ja Samin kanssa aloitettu soittamaan Mohel -nimellä etäisesti jazzia muistuttavaa kaahailua, ja kun Sami oli lähdössä kevääksi pois Suomesta, tekemisen puutteen välttämiseksi jotakin soittopuuhaa oli tarve kehittää ja niinpä Petrin ja Artun keskustelut poikivat konseptin uudelle kokoonpanolle.
Aika itsestäänselvästi miehistöksi tuli se mitä se on nyt, Samikin ehti vielä ennen muuttoaan mukaan ensimmäiselle keikalle.
Juho: - Eikös HS lähteny liikkeelle siten, että Petri kysy mua ja Jannea soittamaan Blue Humans -tyyppiseen trio-kokikseen siksi aikaa kun Sami asuu Epsanjassa, mutta sitten otettiinkin sut mukaan heti ekoihin treeneihin, ja homma oli sitä myöten selvä. Samin tultua takaisin, otettiin se mukaan ja jatkettiin, ja loppujen lopuksi Samista on tullut ehkä koko bändin keskeisin hahmo.
Tyrone: - Jeh, ei tullut Blue Humansia mutta tuli rukkaset. Sattumalta voi sattua outoja asioita. Jossei Arttu olis ollut just niissä treeneissä...asiat vois olla toisin. Sami on se meidän bändi(e)n sontafiltteri, ylikriittinen nihkeilijä. Mutta toisaalta myös mies huikeiden konseptien ja ideoiden takana. Varsinainen dynamo.
Alkuaikojen muutamien sessioiden jälkeen se jokin alkoi löytyä ja hehkutus alkoi. Myytti on luotu, nyt sitä pitäisi alkaa lunastamaan. Yhtye treenasi Artun asuessa Helsingissä apinanraivolla, heinäkuun helteitä juhlistettiin neljä-viisi kertaa viikossa monituntisilla soittomaratooneilla, joiden aikana soittajat laihtuivat ja musiikki tiivistyi. Artun muutettua takaisin Tampereelle treenaaminen on kärsinyt ja homma pitäisikin saada jälleen terävimpään iskuunsa. Entistä tärkeämmäksi vireen löytäminen muodostuu, kun yhtyeellä olisi useampikin levydiili tarjolla ja iso pyörä voisi alkaa pyörimään. Puheissa vilahteli niin Belgiaa, Yhdysvaltoja kuin kotimaistakin lafkaa. Syyskuussa olisi jo varattuna
studioaikaa, joten ajankohtainen asia on kyseessä.
Kysymykseen kuinka tiiviisti HS veljeilee nosteessa olevan kotimaisen “indiefolk“ –rintaman (esim. Kemialliset ystävät, Avarus ja Es) kanssa, Arttu vastaa tyhjentävästi:
- Ei siis millään lailla. Tietysti koska soitan rumpuja Avaruksessa, niin siinä on yhteys.Mutta muuten hommissa on täysin eri meininki.
Juho: - Siis kyllähän näiden kanssa veljeillään, siis kaveerataan ja soitetaan samoilla keikoilla yms., mutta itse musiikillisesti ei ole mitään yhteyttä.
Tyrone: - Olen odotellut kutsuja mukaan soittamaan kaikkien kivojen folkkareiden kanssa. Hiljasta on
ollut. Mutta jonakin päivänä Folk-Raimo palaa elämään.
Arttu: - Pikemminkin HS lähentyy niin vanhoja jazz-partoja ja meteli-skeneä. Myös jotkut HC-ihmiset
tuntuvat viihtyvän Skeletonin keikoilla. Noisen maailmoissa taas esimerkiksi Deep Turtlen herrat osaavat soittaa ja legendaarinen trio onkin siinä mielessä muusikkobändi. Olihan Dassum kerran soittamassa HS:n kanssa, kasassa oli Hetero Skeleton double trio. Ja mieshän friikkasi täysin, juoksi paljain jaloin ympäri mestaa, hakkasi kitaran ihan päreiksi, sukelsi penkkien alle ja vingutteli kieliä kaiteita vasten ja niin edelleen.
Muiksi esikuviksi Turtlen ohella Arttu tarjoaa Yhdysvaltalaista kahden fonin ja sähkökitaran Borbetomagusia, jonka settiä voi mennä kuulemaan Semifinaalin 30. syyskuuta. Myös muutama Japanilainen 60-70–luvun saksofonisti (Kaoru Abe) ja Masayuki Takayanagi -niminen kitaristi pitää mainita. Uudemmista voi mainita muun muassa Lightning Boltin, Hellan sekä jotkut ääri-crust tai grind-poppoot. Henkilökohtaisella tasolla Arttu nostaa Sielun Veljiä esikuvien joukkoon musiikin teon näkemyksien tasolla. Yleisen elämänfilosofian tasolla ei pidä unohtaa myöskään Sleepy Sleepersiä ja Jytinää Eestissä. Vielä kun lisätään ruotsalainen baritonifonisti Mats Gustafsson ja hänen Gush -yhtyeensä ja muu ekstaattinen freejazz ruosteisine torvineen, niin alkanee mielenmaisema hahmottua. Hollantilainen rumpali Han Bennink käsitteli myös settiään vapautuneesti, soitti lattiaa, ulvoi ja juoksi ympäri taloa. (ja tekee sitä vieläkin!!)
Janne: - Itselleni noiden Artun listaamien lisäksi suuri vaikutus on myös Butthole Surfersilla ja
erityisesti Blind Eye Sees All -livevideolla. Joskus ennen Hetero Skeletonin olemassaoloa katseltiin tuota Petrin luona ja niiden tuolloinen kahden rumpalin pauke loksautteli leukoja ja pisti päät pyörälle.
Arttu: - Kyllä!! Gibby Haynes!!
Sami: - Mä oon nähnyt Lightning boltin livenä mut noi Takayanagit on mulle ihan tuntemattomia hemmoja ja Butthole Surferssiakaan en oo kuullut kuin vähän mut eipä tuo ole menoa haitannut. Gustafssoni on yksi syy miksi soitan fonia nyt ja Frank Wright on ehkä toinen syy mutta syy miksi soitan Heteroissa on varmasti muut
bändin jäsenet ja yhteistyön hedelmällisyys. Kiinnostavaa puuhaa.
Juho: - Allekirjoitan kaikki edellä mainitut. Sitten mainitsisin ainakin tuon Flying Luttenbachersin. Ja Lynyrd Skynyrdin ja ZZ Topin tietty. Ehkä myös Stefan Jaworzynin ja Derek Baileyn soitto on vaikuttanut omaan panokseeni. Bolt Thrower ja lukemattomat riffimasiinat. Eikä sovi unohtaa Zornia ja Eye Yamatsukaa monine projekteineen.
Tyrone: - Jos me oltais niin hyviä kuin kosteissa unelmissamme, olisi lopputulos yhdistelmä Lightning Bolt -rummutusta ja groovea sekä Borbetomagus-melua. Sekaan vielä ripaus Discordance Axisia ja Happy
Flowersia sekä muutama pieru ja voilá! Jonakin päivänä! Niin ja mun suurimmat sankarit on Killdozerin
Michael Gerald, John Fahey, Mats Gustafsson, Bruce Springsteen ja Elvis. Ja Johnny Cash. Ja Merle Haggard.
Lopuksi tarjosin Heteroihin yhdistettyjä termejä bändin arvioitavaksi. Eli mitkä kaikki kuvaavat Heteroa?
Jumalan pieru:
- Ei rienaavaa, vaan mielikuva. Eli jos ukkonen kuulostaisikin jättiläispierulta...
Ajatus Burt Reynoldsista ilman viiksiä:
Arttu: - Kerran näin Tom Selleckin ilman viiksiä. Burt ilman viiksiä on väärin. Ehkä se on se todellisuuden muuntuminen...
Tyrone: - Ja toki se koko Syvä Joki -mentaliteetti, hampaattomat kierosilmät soittamassa banjoja rämeellä. Se Burt.
Meteliä?
Arttu: - Ei meteliä. Energiaa. Meteli on negatiivisesti arvosävyttynyt termi.
Tyrone: - HYVÄÄ meteliä.
Juho: - Myös "melu" l. "noise" lienee arvovärittynyt termi. Eipä olla leimallisesti sitäkään.
Freekjazzia?
- Freakshowsta on toki kyse, mutta ehkä enemmän visuaalisesti.
Taidetta?
- No hei, come on.
Improvisaatiota?
- Täysin. Sitä toki opiskellaan koulussa (tai siis "opiskellaan", vaikka siihen ei teoriaa ole olemassa) , yhteinen kieli kehittyy vain tutustumalla toisiinsa.
Teksti: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Sami Pekkola, Tom Sundberg ja Marja Mikkola