Pienet II – Toukokuu 2005
Toukokuun toinen pienkustanteita ja demoja luotaava katsaus kohdistuu vuorostaan hieman raskaamman musiikin julkaisuihin. Joukosta löytyy niin raskaampaa rockia, metallia kuin joitain hieman vaikeammin lokeroitavia julkaisuja.
Chaos Infinitum: To Be A God
Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Chaos Infinitum täräyttää tiskiin kolmen biisin ääriasenteikkaan ja modernin thrash metallimyrskyn. Veikkaisin että vaikuttajista löytyvät melko varmasti taas ne tutut nimet, eli
Machine Head, Pantera ja
Slayer. Erityisesti ensimmäisenä soiva
Camouflage lähentelee tyylillisesti jopa ruåtsin suuria nimiä.Yksikään biiseistä ei räjäytä heti tajuntaa, mutta aikaa yhtyeellä on riittämiin sillä jäsenten keski-ikä painuu alle 20 vuoden. Tekniikka tuntuu pelaavan joka osa-alueella, mutta oma tyyli on vielä hakusessa. Biisit osataan kyllä sovittaa, mutta sävellyskynää kannattaisi vielä teroittaa. Vokalisti hoitaa suht’ moitteetta örinät ja murinat, mutta harvoin kuultavissa puhtaissa osuuksissa on petrattavaa. Tuotantojälki ja toteutus on demoksi erittäin laadukas, mistä vielä lisäpisteet yhtyeelle.
Mika Roth
Dismay: Raining Red
Aiemmin tänä vuonna
keikalla näkemäni varsinaissuomalainen
Dismay on julkaissut toisen demonsa, jolta löytyy neljä enemmän tai vähemmän melodiseen deathiin nojaavaa raitaa. Murinalla ja kolmella kitaralla maailmaan saatettua mäiskettä kuuntelee mielellään, vaikka etenkin kitarasoundit ovat selvästi kotistudio-tasoiset. Ensimmäisenä soiva vauhtiraita
Elitistic Behaviour Patterns onnistuu parhaiten hyödyntämään kolmen kitaran arsenaalia. Akustinen
Into The Dusk sekä siitä suoraan jatkuva
Evening osaavat pelata vuorostaan hienosti naislaulun ja koskettimien kanssa, tontin vaihtuessa miltei melodiseen doomiin. Kirves kilahtaa kiveen vasta viimeisenä soivassa
Numb biisissä, joka erottuu selvästi muusta ryhmästä – eikä todellakaan edukseen. Kokonaisuutta on pidettävä silti kaikin puolin onnistuneena, ja hyvähän tästä on jatkaa.
Mika Roth
Eradication: Hard, Heavy & Loud
Tiedoksenne – Suomen
Judas Priest on löytynyt Kotkasta, ja kyseisen yhtyeen nimi on
Eradication. Neljän nuoren miehen muodostama orkesteri ei trendejä kumartele vaan laukkaa rohkeasti 80-luvun melodisen heavy metallin kentille. Ratkaisu on rohkea sillä monelle kasarihevistä tulee mielen vain Spinal Tap ja lohikäärmeet. Onneksi Eradication suhtautuu itseensä riittävällä vakavuudella, joten Hard, Heavy & Loud jaksaa kantaa maaliin asti. Kuudesta biisistä jokainen puolustaa paikkaansa, vaikka sävellyksissä käytetyt tehokeinot ovat usein suoranaisia klisheitä. Tasokkaita kitarasooloja tarjotaan muutama, ja soittotaitoa tuntuu muutenkin löytyvän. Vokalistin olisi tosin hyvä treenata vielä osuuksiaan, sillä vaativimmissa kohdissa laulu tahtoo pettää koko paketin. Livenä tämä toimii varmasti kuin lapio päähän.
Mika Roth
Hevikorolla: Demo 2005
Huumorisanoituksilla (”Hei beibi anna mulle laatuaikaa, vaikka mun henki haisee ihan törkeen paskalta”) ryyditettyä suomalaista punk-rockia, vieläkö sitäkin on?. Kyllä vaan! Uusi 12 kappaleen
Hevikorolla-demo ei edes yritä keksiä punk-rockia uudelleen, mutta tunnustan että nauroin itsekseni ääneen useampaankin kertaan kuunnellessani tätä levyä. Verrattuna vuosi sitten julkaistuun edelliseen
demoon Hevikorolla on selvästi kehittynyt – jopa sanoituksissaan joissa on havaittavissa ihan oikeaa huumeidenvastaisuutta (?). Soittopuoli on jälleen vahvasti hallussa ja flirttailu hevimmän mätkeen kanssa on ilmeistä. Tuplabasaria tarjotaan taajaan, samoin särökitaraa ja terävähköjä sooloja. Biiseistä
Pikkusen parempi iskelmä ja
Kikka on Wicca ansaitsevat erityismaininnan.
Mika Roth
The Maze: Demo 2005
Joensuulainen
The Maze soittaa tällä kahden biisin näytteellä kaksi hyvin erityyppistä kappaletta, joten tarkkojen analyysien tekeminen on mahdotonta. Ensimmäisenä soiva
King Alcohol kasari-hardrockailee perinteisissä tunnelmissa. Saatteessa heitetään ilmaan nimi
69 Eyes, mutta ainoa mikä tässä muistuttaa kuusyseistä on silloin tällöin alarekisterissä käyvä laulu. Surullinen
Where Is The Yesterday hyppää mahtiballadikoneeseen, joka nouseekin suhteellisen korkealle taivaalle, paljon korkeammalle kuin ensimmäinen raita. Demon pahin kompastuskivi on ala-arvoinen soundimaailma, sillä laulun lisäksi kitara kärsii suhruisesta ja sähköisestä puuroutumisesta. Yhtyeen vahvin puoli on ehdottomasti vokalisointi. Laulaja hallitsee ison äänialan, sekä kyvyn tulkita sanoja niin että tarinoita oikeasti jää kuuntelemaan.
Mika Roth
Murska: Rajamailla
Murska kertoo demonsa saatteessa musiikkityylinsä olevan ”melankolinen alternative hardrock suomenkielellä laulettuna”. Tämä tahtoo sanoa sitä, että vaikutteita on saatu niin
Maj Karman, synkimmän
YUP:n kuin vanhemman
Kotiteollisuudenkin suunnasta. Näistä laadukkaista palikoista nelihenkinen Murska on kasannut aivan oman palapelinsä, joka tutuista elementeistään huolimatta on sen itsensä näköinen. Paljosta on kiittäminen basisti/vokalistin persoonallista ja muuntumiskykyistä laulua. Demon kaksi ensimmäistä biisiä
Ihminen ja
Minä vihaan sinua erottuvat selkeästi edukseen kahdesta jälkimmäisestä, tosin viimeisenä kuultava
Lupaus on nimensä veroinen. Demon soundit ovat selkeät ja muutenkin touhusta välittyy hyvin ammattimainen kuva. Nyt tarvittaisiin vain se yksi iso biisi.
Mika Roth
Nail Trails: Grief
Viidennen demon merkkipaalulle ehtinyt pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva
Nail Trails räsäyttää tällä uusimmalla tuotoksellaan maisemaan kolme raskaampaa rock-metalli siivua. Jokin demon kitarasoundissa tuo kovasti mieleen
Burtonin jälkeisen
Metallican, mikä ei varmastikaan ole vahinko. Aloituksena kuultava
Blow Your Head on ihan iskevä vetäisy, mutta pari astetta modernimpi kakkosraita
Less Is More nousee selvästi edelle. Viimeiseksi jätetty nimibiisi ei pääse vuorostaan oikein koskaan liikkeelle. Sanoitukset ovat täynnä keskisormea ja kantava teema tuntuu olevan levyn nimenkin mukainen ahneus. Teknisesti kiekko on ihan pätevä, eikä soittopuolestakaan löydy huomautettavaa. Kun orkesteri saisi vielä hieman lisää painoa runttaukseensa ja iskua riffeihinsä, voisi se murtautua seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Phantom Pain: First Blood...
Nu-metal ja stoner tyylisenä orkesterina lokakuussa 2004 syntynyt Kouvolalainen
Phantom Pain vaihtoi tammikuussa 2005 tyylin death/metalcoreen. Kotistudiossa väännetty demo kuulostaa kiistatta kotistudiossa väännetyltä demolta, soundit eivät kuitenkaan ole se pahin ongelma. Demolla ei ole selkeää yhtenäistä linjaa yhtyeen loikkiessa genrestä toiseen ja yhdistellessä kaikkea vastaantulevaa miten sattuu. Välillä väännetään deathia ruotsi tyyliin, toisinaan taas sukelletaan jenkki-tyylisen asennemetallin sekaan niin että lippis viuhuu. Biisit kuulostavat myös täysin eri sessioissa äänitetyiltä, sillä välillä etenkin kitarat kuulostavat vähän miltä sattuu. Paljonhan tässä on hyvääkin, mutta lopputulos on auttamattoman sekava. Ei auta kuin odotella, että bändi soittaa jokusen keikan lisää, kerää kokemusta ja ryhtyy äänittämään uusia biisejä.
Mika Roth
Wrathage: anNihil(N)ation
Melodista blackia syytävä Oululainen
Wrathage on säveltänyt materiaalia tälle näppärästi nimetylle esikois-demolleen vuosien 1999-2003 ajan, joten biisit ovat ehtineet hioutua ja muokkautua varmasti halutun kaltaisiksi. Hiominen heijastuu tällä kertaa positiivisesti lopputulokseen, sillä yhtye on saanut kasaan viiden tasokkaan biisin nipun. Sävellykset ja sovitukset ovat idearikkaita sekä koukukkaita, ja tyylillisesti tässä liikutaankin hieman kokeellisemman blackin äärellä, tosin mistään avantgarde blackista on vielä turha puhua. Vertailukohtia haettaessa varhainen
Covenant osunee lähelle oikeaa osoitetta, myös
Emperor on varmasti soinut tekijöiden stereoissa jossain vaiheessa. Demon soundit ovat todella korkeatasoiset ja säästeliäästi käytetyt koskettimet vain korostavat kappaleiden vetoa.
Mika Roth
Lukukertoja: 18802
