27.11.2004
Kasevan levytetty tuotanto on vähäinen, mutta sitäkin ytimekkäämpi. Silloin kun vuodelta 1974 sisälsi aavistuksen verran tyhjäkäyntiä, mutta siitä ei ole jälkeäkään tällä bändin henk.koht sergeantpepperillä, joka äänitettiin Tukholmassa 1976. 1982 ilmestyi vielä alakuloinen Meidän huoneessa, jolla toki oli hetkensä. Nyt, vuonna 2004, Kasevaa on taas lupa kuunnella, ja comeback:kin saatiin aikaan siitä huolimatta, että yksi yhtyeen primus motoreista, Asko Raivio, oli ehtinyt kuolla ennenaikaisen, traagillisen hukkumiskuoleman 1989.
Jonakin päivänä Kaseva ei taas ole muotia, mutta miksi kaupata näin hyvää yhtyettä pelkällä nostalgialla ja hassuilla hiusmalleilla levyjen kansissa? Kappaleista vastaavat Raivio ja Mikko Jokela ansaitsevat mielestäni tulla mainituiksi Suomen vastineena Lennonille ja McCartneylle, sen verran hedelmällistä ja ainutlaatuista on ollut yhteistyö.
Henrik Otto Donnerin tuottamassa levyssä on yksitoista toinen toistaan upeampaa raitaa, joista mainittakoot suurimmat hitit Kun maailma elää ja Monen vuoden jälkeen. Tunnelmat vaihtelevat pokkanaamahuumorista köysikaulaan-osaston ahdistukseen, mutta kokonaisuus toimii, eikä yhtään huonoa täyteraitaa löydy. Huiluja, puhaltimia, cembaloa, jousisoittimia, perkussioita ja ties mitä mielenkiintoisia soittimia hyödyntävät, bändin omatekemät sovitukset ovat ajattomia, tehden jokaisesta kappaleesta definitiivisen version, joiden coverointi ei kannata. Myös kansi on klassikko: mystinen yhdistelmä jouluisuutta, syksyisyyttä, iltaisuutta ja ehkä myös hieman pelottavuutta. Nuket ovat pelottavia!
Tottakai Kasevan hehkutuksessani liikun aina henkilökohtaisella tunnetasolla. Kasevaa kuunnellessa sitä aina tulee liikuttuneeseen tilaan ja huojentuu. Juhaseppälä- osaston tunteet, joita ei naisille arkielämässä näytetä prkl, tulevat kappaleiden herkkyyden, runollisuuden ja jumalaisten markkujohansson -kategorian soolojen houkuttelemina esiin. Alahuuli väpättää usein illan pimenevinä tunteina espoolaisessa kerrostaloasunnossa, kun Joku jota rakastan tai Kevät soi. Äijät laulavat rehellisesti ja sympaattisesti jäljittelemättömällä luomusoitto-saundilla, jota ei ole lähdetty protoolseilla ja autotuneilla raiskaamaan. Kaseva on jonninmoinen naiivinälykäs vastine Arto Paasilinnan rivienvälisille miesanalyyseille.
Kasevan suurin valtti on siinä, että se muodostaa oman divisioonansa. Se kuulostaa vain itseltään, ei miltään muulta. Ja jos joku yrittää kuulostaa siltä, on yritys tuhoon tuomittu. Eikä Kasevan myöskään tarvitse olla kovaääninen, rankka tai edes kovin paljoa dynaamisesti vaihteleva. Piisimateriaali vain on niin erinomaista. Itse asiassa pitäisi melkeinpä puhua sävellysmateriaalista. Tämän levyn pitäisi kuulua oppimäärään jokaisella vähänkin pop-vivahteisemmalla sävellyskurssilla. Vaikkei se ole edes pop. Eikä oikein rock’kaan, joidenkin mielestä toki. Eikä missään nimessä iskelmää: iskelmässä ei ole nimittäin tapana käyttää lyriikoita tyyliin ”Haaveeni ripuliin suistuu”. Kaseva on korkeintaan jonkinasteista fuusiota… no, mitäpä noista keinotekoisista termeistä, se on Kasevaa, ja sillä selvä!
Kaseva-sana on peräisin Kalevalasta ja tarkoittaa kätevää / näppärää.
Janne Kuusinen
