15.10.2004
Funkin ystäville lienee tuttu tunne se, että parhainta mustaa vääntöä kuunnellessa alkaa väkisinkin suhtautua väheksyen omaan valkoiseen ihonväriin. Valkoisen rodun afromusiikki-sotakorvauksia emme koskaan pysty maksamaan takaisin.
Mutta tämäkin vielä: nyt pitää hävetä omaa sukupuoltaankin. Naispuoliset funk-artistittaret ovat 60-70-luvuilla lähteneet aiheelliselle ristiretkelle meitä sikoja vaimonhakkaajia ja pettäjiä vastaan. Ei tämä ilmiö todellakaan rajoitu Aretha Franklin- tädin sormenheristelyyn Blues Brothersissa: nämä "Funk Classics From Sassy Soul Sisters"-kokoelmat ovat ehtineet jo kolmanteen osaansa, ja lähes kaikki esiintyjät ovat todella harvinaista herkkua. Ja "herkku":kin on aivan liian lievä käsite.
Nämä bitchit ottavat kuulijaa munista kiinni ja hellittävät vasta vapauttavan fade outin tullen. "I’ll hit you where the good Lord split you!" "You don’t miss your water ’til your well runs dry" ja muut no more this shit-osaston lyyriset herkullisuudet siteerataan mukavassa kansivihon infopaketissa, joka esittelee nämä mitä todennäköisimmin ennalta tuntemattomat laulajattaret. Tuntemattomat siksi, että funk ja soul ovat aina ollut kovin miehinen maailma: man’s man’s world! Tunnetuin artisti tällä ykköskokoelmalla lie James Brownin ex-heila Lyn Collins, jonka performanssin tunnistaa yleensä viimeistään Brownin taustabändin saundista.
Voi parahin jeesus, miten näissä raidoissa anjovis tuoksuu! On käheää ääntä, Big Mama-tyyppistä gospel-turskeutta, tyttömäisempää otetta, karheutta, g-pisteitä äänihuulissa. Mustasukkaisuutta, petturuutta, arethaa, etenkin Cold Bloodin esittämässä nimiraidassa. Suurin osa loistavista kappaleista on ihanan rupisesti tuotettuja aina äänen särkemiseen saakka. Tuotetummasta laidasta löytyy jousilla höystettyä Motown-soundia, josta tulee mieleen feminiininen Temptations. Extremein ja hämmentävin kokemus on ehdottomasti Jody Gaylesin You Gotta Push, jossa jopa vire on hyvin häilyvä käsite. Mutta ei löydy heikkoa lenkkiä, ei vahingossakaan.
Itse asiassa suosittelen tämän levyn kuuntelemista kahdessa osassa. Kuudes raita, Betty "Milesin heila" Davisin Anti Love Song, on nimittäin niin mieletön vääntö, että kusi ja se toinen purskahtavat yht’aikaa punttiin, ja funk-kappaleiden top10-listan portit aukeavat notta välkommen. Sen jälkeen loppulevy tuntuu hieman väljältä, vaikkei se sitä kuitenkaan ole! Teitä on varoitettu. Davisin ääntä pitäisi jokaisen laulajaksi aikovan nuoren naisen kuunnella, sillä se johdattaa suoraan ikuisuuskysymyksen "Millainen on hyvä naisen lauluääni?" äärelle.
Muotoillaan tämä nyt vaikka näin. Varmaan tiedätte, että nyt, lokakuussa 2004, tv:ssä pyörii "Sillä silmällä"-niminen ohjelma, jossa viisi stereotyyppihomoa tekee stereotyyppiheteroista ja heidän kodeistaan "tyylikkäitä". Nyt tarvittaisiin sellainen ohjelma, jossa laatutietoiset ihmiset tunkeutuisivat homojen koteihin, heittäisivät Dionit ja Houstonit levyhyllystä huut helvettiin ja laittaisivat tilalle good womanit!.
Ainoa miinus, josta en edes ole varma, on se, että kappaleita on mitä ilmeisimmin jouduttu feidaten lyhentämään jonkin verran, jotta levylle on saatu mukava määrä raitoja. Mutta kyllä tämän luokan maistiaiset kelpaavat ilman muuta. Eivätkä kakkos- ja kolmoskokoelma kalpene yhtään tämän ykkösen rinnalla: miten voikin olla, että näin paljon hyvää matskua on ollut rujolta skandinaavilta täysin pimennossa?
Jännää: äänelle voidaan nykyään tehdä mitä tahansa huipputekniikan keinoin, mutta silti tuloksena on vain kliiniä radiosoitto – r’n b:tä ja wannabe-laulajia, jotka kuulostavat kaikki samalta. Nykyajattelun mukaan hyvän musiikin pitää olla "tuote", joka "myy". Nämä erinomaiset artistit ja piisit ovat kaukana "tuotteista", eivätkä ne varmana "myy". Kiehtovaa ristiriitaa.
Tämä aika, joka osoittaa, että ihmisen voi raiskata myös korvien kautta, tarvitsee tämän munasarjakkaan kokoelmasarjan kaltaisia kulttuuritekoja.
Janne Kuusinen
