06.07.2004
Jos teillä on joskus tilaisuus päästä kuuntelemaan Tapani Länsiön (musiikkihistoria)luentoja tai näette, että miehellä on jossain mediumissa (useimmiten radiossa) sanottavaa, niin älkää jättäkö tilaisuutta käyttämättä, älkää jättäkö lukematta tai katsomatta. Tuo lähes ammatikseen asioita kyseenalaistava, nykypäivässä elävä, siviilipalveluksensa käynyt holja mies ei jätä ketään kylmäksi. Syksyllä kuulin hänen väittävän muun muassa, että hiphopissa on Suomen musiikin tulevaisuus, rock’n roll on vain ohimenevä muoti-ilmiö ja että mitkään toisistaan kaukana olevien tyylilajien fuusiot eivät toimi, esim. metalli ja klassinen.
Nightwishiin en ota kantaa, mutta ainakin Farmers Market osoittaa tuon viimeisen väittämän huteruuden. Kyseessä on norjalainen kokoonpano, jossa on mausteena vino pino bulgarialaisia ja intialaisia muusikoita. Tuloksena on aivan ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka seuraavalla raidalla voi odottaa aivan mitä tahansa muuta. Kuin musiikillista Monty Pythonia on tämä, tyyliin ”And now to something completely different”.
Toinen visuaaliskulttuurisvertaus on mielestäni myös paikallaan, nimittäin Alex Proyasin nerokas tieteiselokuva Dark City. Sen kuvaamassa ehtimiseen morfautuvassa fuusiokaupungissa soi takuulla tämä musiikki.
Ja toimii niin hyvin kuin toimia vain voi. Groovaa, toisin sanoen. ”Pojat” soittavat täydellisesti yhteen: ilmeisesti treenejä on pidetty hieman enemmän kuin ne nykyajalle tyypilliset ”Pari kertaa, sekä alut ja loput vielä ennen keikkaa”.
Levy päätyi käsiini huhtikuussa 2004, kun kuulin erään kunnianarvoisan jazzheebelin soittavan dj:n ominaisuudessa raitaa Les Paul, More John. Se osoitti, kuinka fakkiintunutta meidän länsimaisten ihmisten musiikillinen ”ajattelu” onkaan. Aina laskemme rytmin siihen iänikuiseen neljään, paitsi valssissa, jossa laskemme kolmeen. Oma lukunsa ovat tietenkin proge-kuppikuntalaiset, jotka kulkevat kekassa päin, kun osaavat soittaa peräti viiteen, joskus jopa seitsemään, kenties vaihdellakin noiden välillä saman kappaleen sisällä, jösses. Kyllä Sofiassa varmaan nauru maittaa.
Ym. austinpowers-rautalankaraita paukuttaa yhdeksään, eikä tämä häiritse yhtään. Kelpaisi mihin tahansa tarantino-elokuvaan kättelyssä. Ja hei, ei tuon niminen piisi voi olla huono!
Samaan malliin rytmillä pelaavat muutkin raidat: välillä joutuu oikein tarkistamaan, että pomppiiko se cd:n laaseri siellä koneen sisällä, kun noin kontsahtelloo rytmiikka! Kun soittajilla on vielä järjestään aivan hirviömäisen virtuoosinen soittotekniikka, ei voi kuin hykerrellä päätään puistellen joka ainoalle tahdille ja ihailla. Varoittaisin etenkin harmonikan harrastajia kuuntelemasta levyn päättävää Trifonov’s 5th-kappaletta: voipi jäädä soitin naulaan sen jälkeen ja metsäkukat soittamatta iankaikkisesti amen.
Funk-, ambient-, jazz- ja tiesmitkä elementit muodostavat erinomaisen hallitun skitsofreenisen kokonaisuuden. Bändin johtohahmolta vaikuttava Stian Carstensen vastaa mm. itäblokki-tyylisestä mobyntappajasta Graovo Dancesta, LSD-päissään tehdyn Harold Lloyd-mykkäelokuvan mieleentuopasta Some Fag Rag:sta (vrt. Some Skunk Funk!) ja funkyvedätyksestä The Straight One. Voisihan nuo luetella vaikka kaikki hehkutusmielessä.
Pakko sanoa vielä sanainen kansista, vaikka kansifetisistiksi tämän jälkeen tuomitsisittekin. Levyssä on nimittäin pirun näppärä ”CD-Smart Pac”, josta alituisesti uusia kansi-ideoita hakeva Princekin saisi olla kateellinen. Levy snappautuu just’ preciis luontoäidillisen, aaltopahvinomaisen materiaalin hellään syleilyyn, ja vaikkei maailman kestävimmästä kansimallista olekaan kyse, niin tutustukaa ihmeessä ja selvittäkää käyttöoikeudet, te tulevat levyttäjät!
On ulkomailta näjemmä muutakin ammennettavaa kuin jugurtti ja kirkonpoltto. Jos ostatte vuodessa yhden niin sanotun digelius-tyyppisen marginaalimusiikkilevyn, niin ostakaa tämä.
Janne Kuusinen
