Mokoma

Suomalaiseen kulttuuriin saunoineen, jurotteluineen ja synkkine talvineen sopii erinomaisesti tummapukeisen ja komeakuontaloisen kansan armoton paatos musiikin muodossa; metalli. Tukanheilutusta, maskuliinista energiaa ja usein myös viinaa vaativa mätke on monessa mielessä kotimaan suosituin ja intohimoisimmin ylläpidetty popmusiikin muoto. Tästä näkee viitteitä vaikka vain vilkaisemalla lähivuosien kotimaisia (tosin enemmän kotimaisen raskaan rockin alle laskettavia) listamenestyjiä: on Trio Niskalaukausta, Kotiteollisuutta, Viikatetta... toki täytyy myös muistaa suomalaisen metallin pitkät perinteet. Listaan on kolmen viime vuoden ja kolmen viimeisimmän levynsä myötä viimeistään nostettava myös laulaja Marko Annalan suhteellisen syvämietteisillä sanoituksilla ja hirtehisen vakavamielisellä esiintymisellä johtama Mokoma, joka pitää nykyjään thrash-metallin hitsausliekkiä yllä. Lähes täydellä Tampereen Yo-talolla basisti Santtu Hämäläisen myötä maaliskuussa viisihenkiseksi kasvanut Mokoma oli liikkeellä odotetun tiukalla, mutta silti humoristisella asenteella. Kitarasankareiden Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen kuusikieliset nousivat ja tukka heilui, Santun ja rumpali Janne Hyrkäksen muodostama rytmiryhmä ei turhia säästellyt eikä Markokaan pitänyt liekkiään vakan alla messutessaan mikrofoniin. Niin oikein!

Pääasiassa tuoreen Tämän maailman ruhtinaan hovi -levyn osuvilla valinnoilla rakennettu setti alkoi vauhdikkaasti Aleksis Kiveä mukailevalla Minä Elän! -tykityksellä, hengitti hivenen puolessavälissä Kasvot kohti itää -hitillä ja jyräsi tiukasti setin loppuun Hyisen Sylin, Vade Retro, Satana!n ja Uni saa tulla -biisin mukana. Markon huumorilla kuorrutettu ehdotus Soitetaan hitaampaa? kumottiin ytimekkäällä Vitut! -toteamuksella ja taas tukka heilui. Encoren Poltetun maan taktiikka ja luonteva lopetuslöylytys Takatalvi kelpasivat innokkaalle salilliselle, ja toistakin encorea olisi moni jaksanut nauttia, mutta noin keskiviikkokeikaksi jämäkkä tunnin setti oli enemmän kuin tarpeeksi. Eipä voi juuri motkottaa, hyviä ne ovat, Mokomat!

Ilkka Valpasvuo