The New Magnetic North ja täydellinen pop-biisi

The New Magnetic North julkaisi taannoin Some Days -albumin, joka teki mahdottomasta mahdollisen. Etsiessään täydellistä pop-biisiä yhtye tuli luoneeksi americanan ja kotoisemman kitarapoprockin seoksen, joka yhdisti retron soundin ja modernin raikkauden. Sormet eivät pala edes power popin ja countryn kanssa toimiessa, joten moisesta alkemiasta piti ottaa paremmin selvää. Desibeli.netin kyselyihin vastasi yhtyeen alkujaan sooloprojektina käynnistänyt Pyry Suomala.

Otetaanko alkuun pieni lähihistoriankertaus? Julkaisitte juuri uuden pitkäsoiton yli seitsemän vuotta Letters On The Floor esikoisen jälkeen. Mitä kaikkea tässä välissä tapahtui, ennen kuin toinen albumi saatiin maailmalle?

- Alun perin meidän ei ollut tarkoitus tehdä albumia ollenkaan, vaan covidin loppusuoralla tehtiin päätös, että luovutaan toistaiseksi keikkailusta, mutta ei lopeteta soittamista. Meillä on aina ollut biisimateriaalin suhteen sikäli onnellinen tilanne että työstettävää materiaalia on aina tarjolla, ja bändissä on useampi intohimoinen pitkän linjan studioharrastaja. Luontevalta ajatukselta tuntuikin siirtää fokus Leevi and the Leavingsin tai post-Revolver-Beatlesin hengessä studiotyöskentelyyn.

Linjaan kuului keskittyminen vain yhteen tai kahteen biisin, julkaista sinkkuja ja siirtyä eteenpäin. Linja piti kunnes koitti pieni tauko. Tauon jälkeen oli suunnitelmissa EP, mutta kokoonpanossa tapahtunut muutos muutti suunnitelmiakin.

- Tape joutui jäämään pois, ja basson varteen tuli Risto. Ristolla oli hihassa pari meille sopivaa biisiä, niin tietenkin ajateltiin, että sehän on just raikasta, että on vähän erinäköisiä biisejä.

Näin päästiin parin biisin päähän albumista, joka siis syntyi osittain sattuman ja osin ehkä onnen kautta.

- Suurin osa äänityksistä oli itse asiassa ollut valmiina jo pitkään. Lopulta kuitenkin kaikki biisit miksattiin alusta alkaen uudelleen viime keväänä, jotta kokonaisuuteen saatiin mahdollisimman yhtenäinen saundi.

Ymmärtääkseni yhtye syntyi alkujaan sooloprojektinasi, mutta on sittemmin muuttunut bändiksi. Tätä nykyä vokalistejakin on kaksi, vai peräti kolme? Kuinka isosta orkesterista on kyse?

- Meitähän on vähän laskentatavasta riippuen viidestä yhdeksään henkeä. Matkan varrella aktiivinen kokoonpano on toki vähän elänyt, ja osa meistä on joutunut eri syistä jäämään pois. Meillä on kuitenkin alusta asti ollut ajatuksena, että tämän bändin ei tarvitse olla mitenkään tarkkaan rajattu.

- Käytännössä kuitenkin eniten tehdään mun, Mikaelin, Riston, Laurin ja Marian voimin. Lauluvastuut on jaettu mun, Marian ja Riston kesken. Mikael soittaa rumpuja ja vastaa isolti myös äänittämisestä ja tuotannosta. Lauri toimittaa sähkökitaraa. Julkaisujen kansitaiteessa on myös aina luotettu omiin voimiin. Some Daysin tapauksessa kansi on vedos Marian tekemästä taideteoksesta.

Ryhmän kollektiivimaisuus heijastuu myös päätöksentekoon. Niissä demokratia ja ’hippilinja’ ovat vallalla, mutta musiikissa tilanne on toinen.

- Aina kulloinkin työstettävän biisin kohdalla joku meistä toimii tuottajana, jolla on tarvittaessa viimeinen sana ja vastuu siitä, että lopputulos ei ole kompromissi.

Bändin Letters On The Floor -esikoisalbumi oli rumpuja ja bassoa lukuun ottamatta pitkälti Pyryn soittama, joten ideoiden ja näkemysten ristipölytystä oli tietysti vähemmän. Esikoisen jälkeiset sinkut ja uusi levy edustavat bändiä perinteisemmin ymmärrettynä.



- Nykyiselle singlevetoiselle studiobändilinjalle lähdettäessä päätettiin, että on myös ehdottoman tärkeää saada jokaiselle biisille jokin itsenäinen identiteetti ja sellainen signature-juttu mikä erottaa sen biisin kaikista muista ja tietysti jokaisen biisin täytyy olla meille innostava ja tärkeä.

Hiontaa siis tehdään ja rumpali Mikaelin näkemys nimenomaan äänittämisen ja miksaamisen saralla on näissä kohdin tuiki tärkeä. Bändi kokoontuu kerran viikossa studiolle hiomaan ja treenaamaan uusien biisien sovituksia. Avainsana on silti tuoreus.

- Me pyritään aina äänittämään mahdollisimman paljon perinteisesti livenä, jotta musiikista välittyisi inhimillinen reagointi ja rentous. Toki sitten sen päälle on kerrostettu milloin mitäkin ilman mitään dogmaa. Monella tapaa meidän tekeminen on aika vastakkaista nykyiselle ajatukselle siitä, että kaiken pitäisi syntyä nopeasti ja helposti. Meillä korostuu kaikilla tasoilla sellainen käsityöläisyys biisien kirjoituksesta aina levyjen kansitaiteeseen asti.

Varhaisimmat äänitykset levyltä ovat vuosilta 2022–2023 ja ne jatkuivat viime kevääseen saakka. Koska yhtye on äänittänyt kaiken jo moneen kertaan, voisi demoista ja erilaisista versioista kasata Collector’s Edition -laatikon, Pyry toteaakin naureskellen.

Laatikkoon löytyisi muutakin täytetä, sillä ryhmä julkaisi vuosina 2020–2022 kuusi sinkkua ja yhden tuplasinkun. Eikä mikään niistä päätynyt levylle, missään muodossaan. Pyry ei vanhoja murehdi, sillä bändi näkee biisit jo tehtyinä, osana historiaa, jonka kuulija voi löytää jos niin haluaa.

Olitte siis keikkaileva yhtye, vaan ette enää. Onko ovi lyöty lopullisesti kiinni?

- Ei senkään toki tarvitse lopullista olla. Jos keikoille palataan, katsotaan soitettavaa repertuaaria siitä näkökulmasta, mitä olisi kiva soittaa ja mitkä biisit toimivat hyvin yhteen just keikkailun näkökulmasta. Tärkeintä on se, että keikka tuntuisi merkitykselliseltä ja siistiltä jutulta yleisölle ja meille itselle.

- Keikkailemattomuus, hidas julkaisutahti ja lähes olematon markkinointi herättävät aina välillä jengissä ihmetystä. Me on kuitenkin ajateltu, että me tehdään tätä ennen kaikkea itseämme varten ja tekeminen on myös itseisarvoisesti tärkeää.

Nostan hattua periaatteellisuudelle, vaikken sitä täysin ymmärräkään. Entä minkä verran uusia, tällä hetkellä vielä julkaisemattomia kappaleita löytyy taskusta?

- Tämä on aina ollut positiivinen ongelma. Minä kirjoitan suht aktiivisesti koko ajan uusia biisejä, meidän basisti Risto on tuottelias biisintekijä ja Marialtakin tulee aika ajoin uusia biisejä. Studiollahan on toki nyt parhaillaankin työn alla uutta materiaalia.

Saatesanoissa todettiin, että lähditte alkujaan jahtaamaan täydellistä pop-kappaletta, vaan löytyikö sellaista? Omasta mielestäni jo Forget My Name -sinkku oli täydellinen, vaikkei levylle mahtunutkaan, ja Changed for Good sekä Fade Out osuvat jo todella liki häränsilmää. Mitä mieltä tekijät ovat lapsistaan?

- Mussa on aina resonoinut Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon vuosien takaisessa haastattelussa kertoma ajatus siitä, että vapaasti mukaillen taiteilijan vastuulla ei tavallaan ole arvioida sitä, onko se taide hyvää, koska jossain ajassa ja paikassa mikä tahansa teos saattaa olla kokijalleen ”maailman parasta”, ja taiteilijan tehtävä on sit vaan painaa eteenpäin sillä valitsemallaan tiellä.

Tekijä rakastaa tietysti kaikkia lapsiaan, mutta Only Freak in Town nousee rahtusen muiden edelle.

- Mä oon varttunut maalla tosi pienellä paikkakunnalla, ja se biisi onnistuu mun mielestä kanavoimaan aika hyvin niitä tunnelmia ja viboja, joita tulee, kun käy kotipuolessa tai ajaa pienten muuttotappiokuntien läpi. Teksti kirjoitettiin yhdessä Marian kanssa, joka myös laulaa biisin.



Kappale on kiistatta kaihoisan kaunis kertomus pienestä kaupungista, jossa normien rivistä erottuva kaveri on kuin aave menneisyydestä. Soundi on miltei Twin Peaksiä, eikä lyriikka avaa verhoja mysteerien tieltä. Ovatko friikit kauniimpia olentoja lopulta, sellaisella davidlynchmäisellä kulmalla katsottuna?

- Mä haluaisin ajatella, että me ollaan lopulta kaikki friikkejä ja toisaalta myös tuiki tavallisia. Se on vain näkökulmasta kiinni. Itse asiassa just tästä on kyse biisin tekstissä, jossa kertojahahmo palaa vuosien jälkeen entisille kotikonnuilleen ja muistelee vanhaa parasta kaveriaan, joka oli ollut se pienen kaupungin ainoa normista poikkeava tyyppi, mutta silti myös juuri se tyyppi, jonka kanssa yhteinen sävel on löytynyt.

Noston rivistä saa myös Changed for Good.

- Se on alun perin kirjoitettu Helsinki Pride -viikon lähestyessä ikään kuin queer-anthemiksi, ja vaikka siihen ei mitenkään alleviivaavasti nojata, lopputuloksesta välittyy sellainen hyväksyvä ja riemukas meininki.

Levyllä kuullaan kolmella kappaleella vierailijoita. Sami Sakala soittaa sähköpianoa ja Ilkka Ferm saksofonia Queen of Rock n Roll -raidalla. Matti Kari puolestaan urkuja, sähköpianoa ja trumpettia kappaleilla Changed for Good ja So Many Ways.

- Mattihan on täysin suvereeni urkuri ynnä kosketinsoittaja. Sami taas on tuttu vuosien varrelta. Samassa biisissä kirsikkana kakun päällä olevan fonisoolon soittava Ilkka löytyi Riston aiempien kontaktien kautta.

Onnistuneet lisät sanoisin, mutta olisiko vierailijoita pitänyt olla enemmänkin?

- Me ollaan pidetty sellaista linjaa, että aina, jos me ei osata tehdä itse jotain oikeasti hyvin ja biisi selkeästi tarvitsisi sitä, nojataan kavereiden apuun.

Americanalta tuoksahtava One Lucky Bet heittelee uhkapelien termejä, mikä niiden tausta on?



- Biisinkirjoittajana mä jotenkin ajattelin ne uhkapelitermit sellaisena Jerry Garcia–Robert Hunter -tribuuttina, koska tosi monissa Grateful Dead -kappaleissa on uhkapelitermistöä. Grateful Dead taas on aina ollut meidän bändille tärkeä kiintopiste, joten tuntui luontevalta uittaa mukaan pieni niiaus siihen suuntaan.

Mitä seuraavaksi? Onko luvassa julkaisuja, sinkkuja, tai jotain muuta huomioitavaa?

- Me varmasti jatketaan aika samalla linjalla ja jossain vaiheessa studion uumenista palataan taas uuden musan kanssa. Ehkä sitä ei tarvitse tällä kertaa odottaa ihan yhtä pitkään. Some Days -albumin ohella me tehtiin tässä viimeisen vuoden aikana myös basistin, Risto Juhani -projektin tiimoilta levy, jolla osassa biisejä kuullaan meidän bändiä taustayhtyeenä. Sen albumin ilmestyessä on mahdollista kuulla tuttua saundia, mutta melko erilaisessa kontekstissa.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Tosi kivaa ja innostavaa, että tällaistakin musiikkiin ja sen taustoihin keskittyvää sisältöä vielä toimitetaan aikana, jona enimmäkseen tunnutaan hakevan nopeita ja helppoja sisältöjä. Vaikka meidänkin kohdalla tekemisen tärkein kohderyhmä ollaan me itse, kyllä se silti luo uskoa siihen tekemiseen, että jostain löytyy ihmisiä, joita vielä kiinnostaa pysähtyä pop-musiikin äärelle vähän pidemmäksikin aikaa.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: The New Magnetic North