Terho, Ultramariini

Tulevia pitkäsoittojaan promoavat, kuulaaseen suomenkieliseen rockittelevaan poppikseen luottavat Outokummun ylpeys Terho yhdessä Hämeenlinnan sitkeiden sissien Ultramariinin poikien kanssa saapuivat kiertueellaan myös Tampereella. Areenana toimi tällä kertaa Yo-talo, jonne torstai-illan poppikarkeloihin ei (melko odotetusti) kokoontunut mitään valtavaa ihmismassaa. Sen verran väkeä kuitenkin oli, ettei soittaminen mennyt ihan kavereille huuteluksi. Äänimiehelle joutuu laittamaan noottia, että väkimäärän ollessa pieni olisi volyymeitäkin voinut asteen pari laskea. Otti korviin ja olisi kuulostanut todennäköisesti paremmalta.

Terho luotti setissään kitaravalliin ja oli illan esiintyjistä selkeästi suoraviivaisempi rockviisikko. Juuri Desibelissäkin kommentoidun singlen julkaisseella yhtyeellä oli ainakin faneja, toistakymmentä tyyppiä seisoi vapaassa puolikaaressa hurraamassa kavereilleen. Ei Terhon tarinoinnissa silti livenäkään sen ihmeempiä potkuja ollut, vaikka kieltämättä Teemu melkoisen sympaattinen sanamies lavalla onkin. Melko tasapaksuun kolmen kitaran poppiriffittelyyn ei oikein lämmennyt, vaikkakin kaveriyleisö tuntui olevan asiasta täysin toista mieltä. Setin lopulla soitettu tuore sinkkubiisi Rotan vuonna ja ekalta eepeeltä soitettu Paluu vuoteen nolla jäivät ehkä eniten mieleen. Liian lujilla volyymeillä, peruspullaa... sympaattista, mutta enemmän harrastemusiikkia kuin todellista listakamaa. Ainakin tämän illan näyttöjen perusteella.


Desibelissäkin valokeilaan nostettu Ultramariini vakuutti allekirjoittanutta viimeksi huhtikuussa Klubilla, nyt ei meno ollut aivan sitä iskevintä Mariinia. Liekö sitten volyymit oikeasti se latistava tekijä, sillä esimerkiksi virveli kävi hetkittäin korviin niin pirusti. Mietimmekin jo välillä, miltähän biisit kuulostaisivat pelkästään Matin laululla ja akustisella kitaralla ja Tuomaksen humisevilla koskettimilla, ilman rytmiryhmää ja sähköistä kuusikielistä?

Matti oli edelleen bändin selkeä keulakuva ja illan toinen sympaattisia välihöpinöitä tiputellut solisti. Höpinöitä tuli jopa siinä määrin, että kitaristi Ville päätti viimein katkaista turhat puheet kireillä riffittelyillä. Tuomaksen Rhodesit huusivat taas huminalla lisätäytettä kielisoittimille ja rummuille, johtotähtenä Matin komea laulu. Jotenkin vain soundit hivenen puuroutuivat tiukimmissa rokkibiiseissä, joten illan parasta antia olivat rauhallisemmat slipareet, joissa Matti luotti akustisen kitaran taikaan.

Elohopeaa on yhä edelleen Ultramariinin ehdoton hitti, radiosta on viime aikoina saattanut kuulla myös Kalpea tähteni -nimistä poprallia. Valtaosa, ellei kaikki illan setin biiseistä tullaan kuulemaan myös 17. 11 julkaistavalla pitkäsoitolla, jonka nimeksi on viimeisimmän tiedon mukaan tulossa Juuri ja juuri olemassa, mainitun Kalpea tähteni –biisin sanojen mukaan. Jos ei Hämeenlinnan popylpeys ehkä keikalla biiseillään ihan lopullista iskua onnistunutkaan antamaan, olen silti melko kovin odotuksin vartoamassa pitkäsoiton julkaisua. Kuulas poppis kun pakkaa kuulostamaan parhaalta juuri purkitetussa muodossa, kotiseinien suojassa.

Eli hiukan jätti kylmäksi. Vika ei silti missään nimessä ole ainakaan pelkästään soittajissa. Soundit olivat huonot. Yleisö pääasiassa istui. Korviin sattui. Väsytti. Oli ylikriittinen musiikkipoliisi –vaihde päällä. Kiitos ja anteeksi.

Ilkka Valpasvuo