Ajankohtaista

Rockalbumeiden kooste – Helmikuu 2025

12.02.2025

Bad Sauna: Kerro sille miltä susta tuntuu
All That Plazz

Rehellisyys maan perii ja suora pitää olla, minulle opetettiin aikoinaan. Samaa lähestymistapaa on päättänyt käyttää Bad Sauna kolmannen albuminsa tarinoita kirjoittaessa. Nyt puhutaan tunteista, käsitellään muistoja ja yritetään löytää pahimmastakin risukasasta paremmin valoa vastaanottava kolkka. Paskapuhetta kiteyttää senkin, että kyllä jokainen meistä vaihtaisi muutaman päivän elämästään pois. Mukavaa kun joku sanoo tuon viimein ääneen.

Suoruus ja rehellisyys on tekstien puolella erilaisia vaihtoehtoja tarjoava ratkaisu, ja samaa suoruutta huokuu myös musiikki. Liekö rumasta sanasta kiinni, mutta em. Paskapuhetta on raikkaan suora paahtoraita, joka kellottaa kuin huomaamatta viiden minuutin tuolle puolen. Rämisevää kitaraa ja osuvia heittoja pursuilee myös lähes kuusiminuuttinen Challenger (oon vahvempi), jolla vokaaleissa biisinikkari Felix Lybeckin avuksi on rientänyt Sir Liselot, eli Liisa Tani. Biisin ja koko kiekon hitaasti sulkeutuessa otsikkonsa lauseeseen, on päässä humiseva olo. Jopas oli matka. Kelataan taaksepäin.

Kolme sinkkua kuullaan albumilla näppärästi peräjälkeen, siten että rapsakasti indiegrungeileva Seinät kaaaaatuuu rysähtää ensimmäisenä niskaan. Kertsi tarraa kainaloon ja ”Miten menee?” -huuto saa kaiulta vastauksen. Voittajan ainesta on rauhaisa, melodinen, ja Aliisa Keräsen kanssa jaettu vokaalivastuu tukevoittaa rakkauslauluksi tulkittavaa vetoa. Sinkuista keskimmäinen, kestoltaan lyhin, otsikoltaan pisin on Muista, että kaikki ei vihaa sua koko ajan. Melodinen suvanto tulee tarpeeseen, kun aamiaisen aikana koettua ihmettä ruoditaan ja soundi pääsee kehittymään yllättävään suuntaan.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä avausraita Iso tunne siitä että ollaan tosi pieniä viskoo jo vallia ja tyyntä sekaisin. Uusi Fantasian odotan jättää tekstinsä puolesta aukenematta, mutta soi täyteläisesti kuin parhainkin Pixies ja jättää hälyisästä melodisuudestaan pitkiä aavevarjoja mieleen. Bad Sauna menee pidemmälle, syvemmälle ja lähemmäs jonkin uuden ydintä. Minusta tuntuu nyt eheältä, täydemmältä.

Mika Roth

Drug Store Raid: Background Music for Family Arguments
Kieku Records

Drug Store Raid posautti sinkullisen raakaa ja kitaravetoista postpunkkia syksyn iloksi, kun Vi är Finnjävlar viskasi tiiliskiven ikkunasta sisään. Pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt Background Music for Family Arguments -albumi pitää myös postpunkin lähellä sydäntään, ollen samalla kuitenkin paljon muuta. Mm. uuden aallon, punk rockin, postpunkin, funkin, taiderockin ja pub rockin paloja on nyt sopassa.

Drug Store Raid leikkii vallattomaksi äityneellä leikkikentällä ja ottaa tilanteesta ilon irti. Sarkasmin ja ironian määriä en edes arvaile, kun Vi är Finnjävlar ja tyystin toista lähestymistapaa edustava Americana soivat. Madness kättelee Talking Headsin sakkia ja taustalla häilyvät kotimaiset postpunk-legendat, mutta mukana on myös jotain muuta, jotain vain Drug Store Raidille kuuluvaa. Westernin karsittua laajakangassoundia kaikuva Sicko Zone on rohkea hetki, vokalistin ja taustan muodostavan yksinäisen kitaran jäädessä valokeilaan. Hiljaista ja räiskyvää, eikä edes lopun bändiosuus pilaa taikaa.

Kaupallisempaa askelkuviota tarjoava sinkkuraita I Wanna Be a Hipster on ehdoton osuma, eikä uuden aallon silkkisemmin nykivää soundia jalostava Fashion Fashion jää jälkeen jalkatyöllään. Vokaaleissa riittää mehukasta aaltoliikettä, kun svengaavan grooven itsestään pusertava bändi laittaa parhaan tanssivaihteensa päälle. Who Knows Jack Shit About Mental Health on otsikkoaan heijastellen punkimpi, varjoisampi ja rupisempi numero, jolla kitara rouhii ja saksofoni vaanii jälleen taustalla iskun paikkoja. Pasmat pistetään vielä kerran sekaisin, kun ankkuri This Is Not a Drug Song leikkii rapealla kitarasoundilla ja kiipparit saavat revitellä saksarin sekä muun bändin rinnalla.

Drug Store Raid seisoo ehkä selvimmin postpunkin sektorilla, mutta bändin kyky sulauttaa 70- ja 80-lukujen osia nykyhetkeen ansaitsee huomionsa. Bändi groovaa, vokalisti taipuu kuin mielipuolinen kumiukko ja soundissa on sellaiset määrät mojoa, että hiki nousee pintaan kotioloissakin.

Mika Roth

Eino & Koskettajat: Jytästä ja rakkaudesta
PihkaSound

Eino & Koskettajat on niitä yhtyeitä, joista puhuttaessa päädytään usein ”mikä on ensinnäkään rokkia” -pohdintoihin ja vääntöihin. Ryhmän retroisa soundi jakaa mielipiteitä, mutta on samalla keskeinen osa sen persoonaa. Viimekeväinen Maria Magdalena -sinkku pelasi Agents-korttinsa taiten ja jo lähes vuoden takainen Vinyylimies on ehdottoman osuva valinta avaamaan albumin.

Vinyylimies on lajiaan rakastava tosiharrastaja, joka ei juuri kammiostaan poistu, paitsi keräämään kaikki vinyylilevyjen ensipainokset. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa, totesi joku muukin joskus, eikä tässä pahemmin astuta toisten varpaille. Analogisen retro soundi ja rakkaus menneeseen leimaa myös koko levyä ja bändin maailmaa. Kappaleiden joukko on leikkisä ja nopeita sivuloikkia suosiva, mikä muuntaa hieman vanhahtaneen modernin arvaamattomaksi, tehden samalla albumin kuuntelusta mielenkiintoisempaa.

Rock on myös lainailun taitoa ja hilpeästi virnuileva Selvännäkijä uskaltaa nipsaista toisilta juuri sen verran niukasti, ettei päästä puhumaan pastissista. Mustavalkoista iskelmärockin tenhoa huhuileva Sumutorvi kehtaa jopa viheltää melodiaansa, päivänpaisteisen rakenteen raukeuden viskoessa jonkin ranskalaisen klassisen leffan väläyksiä mieleen. Leppoisaa on myös kun Unelmakartta aukenee edessä, vaan onko se hyvä vai huono asia, kun kertoja ei löydä itsestään oikein mitään unelmia listatessa. Onko hän kenties jo valmiiksi paratiisissa, vai onko kyseessä silkka mielikuvituksettomuus?

Mennyt on voimaa ja kun superrikkaalle soundimatolle levittäytyvä Okrankeltainen juoksuhiekka jolkottelee soft rockin polaroidsävyissä, on kuulijalla makeat oltavat. Siis mikäli bändin retro meno, syvä rakkaus Baddingia kohtaan ja satunnaiset nyökkäykset klassisten James Bond -filmien maailmaan eivät aiheuta allergisia oireita. Varmuudeksi kannattaa pyöräyttää ainakin nimiraita Jytästä ja rakkaudesta soittimessa, koska siinä taidetaan summata kaikki oleellinen kolmeen minuuttiin.

Mika Roth

Hygienia ja Moraali: Kaikenlaista harmia
V.R. Label Finland

Uutta rock’n’rollia punk-asenteella, lupaa Hygienia ja Moraali. Suomen Turusta kotoisin oleva ja kovasti 70- sekä 80-lukujen särökitaramaailmaan nojaava bändi on ”hallitsematon mielikuvitusoksennus”, jonka hartioista lähtevä soitto on samaan aikaan garagea, punkkia, rockia, grungea ja montaa muutakin rosoista tavaraa. Riffi on pomo, presidentti ja kunkku, mutta melodiatkin saavat tilansa sekä osansa mäiskeestä.

Itse asiassa sinkkubiisiksi valittu Transnitria, jonka nimessä siis ei ole toista s-kirjainta, on hanakasti tarttuva ja melodiaansa hellemmin käsin pitelevä plus neliminuuttinen. Vastaavaa voimaa löytyy myös Päähineen veivauksesta, jossa bändin kimppasoitto on tiukan timmiä. Paketin kruunaavat rapeat ja sopivan kireät soundit, jotka istuvat energiseen ulosantiin. Periaatteessa kappaleiden suorat, mutkat ja kiekurat ovat hyvin ennustettavia, mutta jokin muodossa sekä toteutuksessa vain toimii tällä erää paremmin.

Kaikenlaista harmia on otsikoksi oiva, sillä vaikka bändin soitto alkuun tuntuu melko suoralta ja linja selkeältä on albumilla monta kulmaa sekä soppea. Kaikkea sitoo yhteen punkahtava ote ja säröinen soundi, mutta pienin siirroin ja vivahteiden muutoksin luodaan arvokasta sivuliikettä. Nopeasti askeltava Otsaeste on heavy rockin ja punkin jytäävä hybridi, Murhapelin melankolia heijastelee postpunkin varjoja ja Tie ei ole svengaavine veivauksineen kaukana Amerikan mystisten aavikoiden öistä. Budjetti on kuuleman mukaan ollut niukka, mutta se ei kuulu negatiivisena voimana.

Albumi on rakennettu kuin parhainkin keikka, jossa alkuun annetaan kunnon löylytys ja lopuksi palataan lauteille vetämään pari yllätysnumeroa. Tässä tapauksessa R.E.M.:in The One I Love on kääntynyt Tuleen-versioksi. Toinen bonus on Nirvanan katalogista otettu Sanoit, joka pistää taatusti väet pähkinöiksi niin oluttuvissa kuin festareilla. Isoja biisejä on aina vaarallista versioida, mutta näissä tapauksissa muotoa on nuijittu riittävästi ja kummankin ydin on silti kohdillaan.

Mika Roth

Joni Ekman Group: Joni Ekman Group
Näkki-levyt

Joni Ekman Groupin albumi on niitä tapauksia, jotka vain jotenkin jäivät arvioimatta ajallaan. Suomenkielisen rock’n’rollin boogaava sissipäällikkö on monen eri bändin kanssa osoittanut jo arvonsa, sekä kykynsä muuntaa kitararockin luonnetta, painopistettä ja väkevyyttä aina tapauskohtaisesti. Koira ja Siivet -yhtyeet tekivät omaa juttuaan, ja nyt on Joni Ekman Groupin vuoro tarttua mailaan.

Melodinen ja vahvasti 70-lukuinen kitararock on voimatrion ominta alaa. Kalle Stenvik hoitaa basson, Sini Suvanto rummut ja Ekman kaiken muun viulukoneita myöten. Jos B-puolen korkkaava J.E.G. on bändin nimibiisi, niin valinta on oiva, koska tikkuisempi instrumentaaligaragepaahto tuo trion rosoista voimaa mukavasti parrasvaloihin. Koko albumin sulkeva Usko huomiseen edustaa vahvasti eteenpäin nojaavaa musiikkia, joka valaa uskoa myös sanoillaan. Samaa maailmaa huomattavasti kiteytetymmässä muodossa on myös albumin avaava En katso taakseni, joka 130 sekunnin mitassaan on joukon lyhin ja mahdollisesti myös tehokkain numero.

Folkahtavamman kitararockin kesäisiin viitoihin vaelteleva ja sinkkunakin julkaistu Rakastat kesää osoittaa loistavaa sovitussilmää, kun väliosa lähtee jytäämään raskaammalla kädellä ja tie vie direstraitmaiseen kitarasooloon, uusien palasten saapuessa tiputellen kuvaan. Pehmeämpää poskea kitararockista tutkii myös lähemmäs kuutta minuuttia käyskentelevä Kuumaa hiekkaa, jonka lämpimän notkeissa soundeissa on syvälle hohkavaa tunnetta. Svengiä ja rullaavaa groovea voimatriosta ammentaa kuitenkin onnistuneimmin syksyinen sinkku Beibi, mua pelottaa, jolla trion stemmalauluvoimaa hyödynnetään asianmukaisen herkullisesti.

Joni Ekman Group antaa meille jonkin verran räjähtävää hippirokkia, mutta päätyy tunnelmoimaan yllättävänkin usein. Eikä tunnelmoinnissa ole tietenkään mitään vikaa, kun Ei pilata hetkeä puhumalla -raidan kaltaisia monivivahteisia pienoisteoksia syntyy muun maailman onneksi.

Mika Roth

Muovikukat: Pimeydessä on piilossa kaikki värit
Omakustanne

Haaveita pitää tässä maailmassa aina olla. Haaveilevan suomi-indien ykkösbändiksi havitteleva Muovikukat pistää debyyttialbumillaan kaiken peliin, matkalla kohti paalupaikkaa. Sinkkuja on mukaan kerätty syksystä 2023 saakka, mutta niitä varhaisemmat helmet ovat jääneet rannalle. Tuota voi pitää pienenä tappiona, tai ainakin itse olisin napannut vanhoista kaunokeista mukaan edes Lasilinnut ja Elokuvan.

Vaan ei indierockin ja dreampopin täyteinen levy paria vanhaa raitaa kaipaa, kun nuoriakin siivuja on jonoksi asti. Eikä joukossa ole täytettä, sillä näistäkin numeroista viisi on julkaistu jo sinkkuina. Sinkkurintaman ulkopuolelta kiilaava avausraita Maastopalot on upea startti, jolla melankolinen kitarapoprock on jalostunut sydäntä särkeväksi haikailuksi. Melodia uppoaa, sanat ovat tunteikkaat ja taustan tummat verhot kehystävät tarinaa kauan sitten menneestä kesästä. Ankkurina kuultava nimiraita on taas niin jättimäinen, että se toimii luultavasti parhaimmin suuremman kokonaisuuden sulkijana ja kaiken kuullun summaajana.

Sinkkujen puolelta popimpi ja helkkyvämpi Aurinkosilmät nousee vaivatta muiden yläpuolelle silkalla kertosäkeen voimalla. Violet iskee sakin lyhimpänä numerona myös selvän kunnarin, kun haikeus ja kaikkea usvaisesti syleilevä unenomaisuus pääsevät karkaamaan nopeampaan laukkaan. Rakensin muistoista kaupungin kiristää komppia ja päästää valon rohkeammin rakenteisiinsa, tekstin melankolia on puoliksi toivoa, puoliksi kaihoa. Edes kertoja ei tiedä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Symbolismi ja muistot ovat lyriikoiden rakennusaineita, samoin hetkien taika ja niiden painoarvon ymmärtäminen. Kaiken yhteen sitomiseen tarvitaan laulumelodioita, jotka miltei poikkeuksetta myös pystyvät vastaamaan huutoon.

Muovikukat ei vielä tällä näytöllä nouse sarjassaan ykköseksi, mutta sen heittämä haaste kentälle on kuultu ja huima potentiaali noteerattu. Nyt kun soundiin saadaan vielä rohkeampaa syvyyttä ja sovituksiin lisää vaihtuvuutta, niin eiköhän se kärkipaikka sieltä tule lähemmäs.

Mika Roth

Nothing But Sunshine: Colour in a Nightmare
Secret Entertainment

Nothing But Sunshine pääsi kerrassaan oivaan vauhtiin 10-luvun lopulla, kun ryhmän hakku osui useampaan otteeseen rikkaaseen jalometallisuoneen. Olinkin hyvää vauhtia nostamassa helsinkiläis-torontolaista kitararockyhtyettä kotoiseen pääsarjaan, kun pandemia tuli ja pysäytti maailman. Marraskuussa 2024 ilmestynyt Colour in a Nightmare -pitkäsoitto katkaisi päälle neljän vuoden mittaiseksi venähtäneen julkaisutauon, ottaen mukaan jopa vuoden 2018 Colour in a Nightmare -sinkun.

Pitkäsoitto nollaa matkamittarin ja palaa alkuun. Kaikki julkaistu materiaali on ollut laadukasta, joten debyyttilevy ei ole vain alku-uran pienjulkaisujen parhaimmistoa, vaan se on ne kaikki plus muutama laaturaita lisää. Parade ilmestyi pandemian jo hitaasti levitessä maailmaan, mutta terävä kitararock puree yhä lujaa. Vokalisti/kitaristi Jaakko Suni ei tarvitse huutoa tuodessaan ilmaisuunsa terää ja särmää. Rumpali ja basisti pelaavat pohjat kuntoon ja kun päälle saadaan kahta kitaraa sekä kiippareita, alkaa äänivallissa löytyä kokoa, näköä sekä korkeutta.

Bändin soundi on lavea, mutta etenkin tekniseltä puoleltaan ja äänikentän hallinnassa NBS jyrää. Työtä on tehty miksaaja-tuottaja Mikko Gordonin kanssa ajatuksella. Äänet ovat selkeitä ja kirkkaita, minkä lisäksi soittimet erottuvat toisistaan, luoden kuitenkin yhdessä jykevän soundin. In the Backyard leijuu kuin lehti ärtyneessä tuulessa ja isosti kaiutettu Foxes pystyy pitämään jännitteen yllä isossa tilassaan. Testin paikka on heti avauksena kuultava Secret Codes, joka ottaa pari minuuttia vain päästäkseen itse aiheeseen. Kuulijaa koetellaan, mutta kuusiminuuttisen jälkimmäinen puoli kyllä palkitsee.

Colour in a Nightmare on ajaton kitararock-albumi, joka vaatii hivenen omistautumista ja tavallista enemmän aikaa, koska bändin tapa kulkea pisteestä A pisteeseen B on harvoin viivasuora. Vaan kukapa ei ottaisi mieluummin maisemareittiä, etenkin kun se tarjoaa näin jylhiä ja komeita kitaravalleja, salakavalia melodioita sekä taiten rakennettuja kerroskallioita.

Mika Roth

The Flim: The Flim
Aava Audio

Helsinkiläistrio The Flim uskoo vuosituhannen vaihteen ison kitarapoprockin voimaan, eikä suotta lähde peittelemään vaikutteitaan. Vaan eipä moiselle ole tarvettakaan, sillä jo debyyttisinkku Foreign To You iski jo kipinää kitararockin alkukalliosta voimalla. Hyvä biisi on aina hyvä biisi, tapaan sanoa, ja kolmikon debyyttipitkäsoitolle niitä on siunaantunut kelpo nippu.

Rohkeasti viime vuoden merkittävimmäksi indie-esikoisalbumiksikin kutsuttu The Flim lähtee liikkeelle sinkuillaan, joiden perään kajahtaa dramaattinen Your Name Has Grown Dark. Kuuluisia kaaria osataan rakentaa isomman äänivallin kera, mutta myös seesteisempi työ tuottaa hedelmää, minkä heti perään soiva Home of Stars esimerkillään osoittaa. Siirtymät ovat ensikuulemalla huomattavia, mutta bändi osaa sitoa sivuille karkailevia siipiään soundillaan, sekä saavuttaa teosmaista suuruutta jo neljässä minuutissa. Toisinaan karsinta tuntuu julmalta, mutta valittu tyyli pitää ja rakentaa samalla kokonaisuutta.

Kakkossinkku Empty (Freakout) ja Exit Plan ovat selkeitä reaktioita pandemian aikaiseen eristykseen, ja etenkin jälkimmäisen sirpaleisen rosoinen rakenne viittaa kokeellisuudessaan suoraan Radioheadin suuntaan. Sinkkubiisi osaa käsitellä aihettaan yllättävänkin tanssilattiamyönteisellä muodolla, joka puolestaan kuulostaa rakentavalla tavalla Kentin ja pohjoisamerikkalaisen menorockin sekoitukselta. Nämä ovat hittien palasia ja voittavia kaavoja, joita bändin kannattaa jatkossa jalostaa entistäkin rohkeammin. Toki monet ovat toteamassa, kuinka helppo on tehdä sinkkujen kaltaisia koukuttajia, vaan harvassa ovat todelliset tekijät, kun koittaa näyttöjen aika ja pitäisi kääriä hihat.

The Flim ei ehkä noussut vuoden 2024 indie-debyyttikunkuksi, mutta bändin soundissa, tekemisessä ja tuloksissa on nähtävissä suuruuden siemenet. Yhdeksän raidan joukko on makuuni ehkä rahdun hajanainen, mutta monipuolisuus on esikoispitkäsoitoilla osoittautunut toistuvasti positiiviseksi asiaksi. Nyt vain rakentamaan jatkoa ja vieläkin kunnianhimoisempi kitarapoprock-katedraaleja.

Mika Roth

Lukukertoja: 585