Rockalbumeiden kooste � Helmikuu 2025

Bad Sauna: Kerro sille milt� susta tuntuu
All That Plazz

Rehellisyys maan perii ja suora pit�� olla, minulle opetettiin aikoinaan. Samaa l�hestymistapaa on p��tt�nyt k�ytt�� Bad Sauna kolmannen albuminsa tarinoita kirjoittaessa. Nyt puhutaan tunteista, k�sitell��n muistoja ja yritet��n l�yt�� pahimmastakin risukasasta paremmin valoa vastaanottava kolkka. Paskapuhetta kiteytt�� senkin, ett� kyll� jokainen meist� vaihtaisi muutaman p�iv�n el�m�st��n pois. Mukavaa kun joku sanoo tuon viimein ��neen.

Suoruus ja rehellisyys on tekstien puolella erilaisia vaihtoehtoja tarjoava ratkaisu, ja samaa suoruutta huokuu my�s musiikki. Liek� rumasta sanasta kiinni, mutta em. Paskapuhetta on raikkaan suora paahtoraita, joka kellottaa kuin huomaamatta viiden minuutin tuolle puolen. R�misev�� kitaraa ja osuvia heittoja pursuilee my�s l�hes kuusiminuuttinen Challenger (oon vahvempi), jolla vokaaleissa biisinikkari Felix Lybeckin avuksi on rient�nyt Sir Liselot, eli Liisa Tani. Biisin ja koko kiekon hitaasti sulkeutuessa otsikkonsa lauseeseen, on p��ss� humiseva olo. Jopas oli matka. Kelataan taaksep�in.

Kolme sinkkua kuullaan albumilla n�pp�r�sti per�j�lkeen, siten ett� rapsakasti indiegrungeileva Sein�t kaaaaatuuu rys�ht�� ensimm�isen� niskaan. Kertsi tarraa kainaloon ja �Miten menee?� -huuto saa kaiulta vastauksen. Voittajan ainesta on rauhaisa, melodinen, ja Aliisa Ker�sen kanssa jaettu vokaalivastuu tukevoittaa rakkauslauluksi tulkittavaa vetoa. Sinkuista keskimm�inen, kestoltaan lyhin, otsikoltaan pisin on Muista, ett� kaikki ei vihaa sua koko ajan. Melodinen suvanto tulee tarpeeseen, kun aamiaisen aikana koettua ihmett� ruoditaan ja soundi p��see kehittym��n yll�tt�v��n suuntaan.

Eik� siin� viel� kaikki, sill� avausraita Iso tunne siit� ett� ollaan tosi pieni� viskoo jo vallia ja tyynt� sekaisin. Uusi Fantasian odotan j�tt�� tekstins� puolesta aukenematta, mutta soi t�ytel�isesti kuin parhainkin Pixies ja j�tt�� h�lyis�st� melodisuudestaan pitki� aavevarjoja mieleen. Bad Sauna menee pidemm�lle, syvemm�lle ja l�hemm�s jonkin uuden ydint�. Minusta tuntuu nyt ehe�lt�, t�ydemm�lt�.

Mika Roth

---

Drug Store Raid: Background Music for Family Arguments
Kieku Records

Drug Store Raid posautti sinkullisen raakaa ja kitaravetoista postpunkkia syksyn iloksi, kun Vi �r Finnj�vlar viskasi tiiliskiven ikkunasta sis��n. Pari kuukautta my�hemmin ilmestynyt Background Music for Family Arguments -albumi pit�� my�s postpunkin l�hell� syd�nt��n, ollen samalla kuitenkin paljon muuta. Mm. uuden aallon, punk rockin, postpunkin, funkin, taiderockin ja pub rockin paloja on nyt sopassa.

Drug Store Raid leikkii vallattomaksi �ityneell� leikkikent�ll� ja ottaa tilanteesta ilon irti. Sarkasmin ja ironian m��ri� en edes arvaile, kun Vi �r Finnj�vlar ja tyystin toista l�hestymistapaa edustava Americana soivat. Madness k�ttelee Talking Headsin sakkia ja taustalla h�ilyv�t kotimaiset postpunk-legendat, mutta mukana on my�s jotain muuta, jotain vain Drug Store Raidille kuuluvaa. Westernin karsittua laajakangassoundia kaikuva Sicko Zone on rohkea hetki, vokalistin ja taustan muodostavan yksin�isen kitaran j��dess� valokeilaan. Hiljaista ja r�iskyv��, eik� edes lopun b�ndiosuus pilaa taikaa.

Kaupallisempaa askelkuviota tarjoava sinkkuraita I Wanna Be a Hipster on ehdoton osuma, eik� uuden aallon silkkisemmin nykiv�� soundia jalostava Fashion Fashion j�� j�lkeen jalkaty�ll��n. Vokaaleissa riitt�� mehukasta aaltoliikett�, kun svengaavan grooven itsest��n pusertava b�ndi laittaa parhaan tanssivaihteensa p��lle. Who Knows Jack Shit About Mental Health on otsikkoaan heijastellen punkimpi, varjoisampi ja rupisempi numero, jolla kitara rouhii ja saksofoni vaanii j�lleen taustalla iskun paikkoja. Pasmat pistet��n viel� kerran sekaisin, kun ankkuri This Is Not a Drug Song leikkii rapealla kitarasoundilla ja kiipparit saavat revitell� saksarin sek� muun b�ndin rinnalla.

Drug Store Raid seisoo ehk� selvimmin postpunkin sektorilla, mutta b�ndin kyky sulauttaa 70- ja 80-lukujen osia nykyhetkeen ansaitsee huomionsa. B�ndi groovaa, vokalisti taipuu kuin mielipuolinen kumiukko ja soundissa on sellaiset m��r�t mojoa, ett� hiki nousee pintaan kotioloissakin.

Mika Roth

---

Eino & Koskettajat: Jyt�st� ja rakkaudesta
PihkaSound

Eino & Koskettajat on niit� yhtyeit�, joista puhuttaessa p��dyt��n usein �mik� on ensinn�k��n rokkia� -pohdintoihin ja v��nt�ihin. Ryhm�n retroisa soundi jakaa mielipiteit�, mutta on samalla keskeinen osa sen persoonaa. Viimekev�inen Maria Magdalena -sinkku pelasi Agents-korttinsa taiten ja jo l�hes vuoden takainen Vinyylimies on ehdottoman osuva valinta avaamaan albumin.

Vinyylimies on lajiaan rakastava tosiharrastaja, joka ei juuri kammiostaan poistu, paitsi ker��m��n kaikki vinyylilevyjen ensipainokset. On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa, totesi joku muukin joskus, eik� t�ss� pahemmin astuta toisten varpaille. Analogisen retro soundi ja rakkaus menneeseen leimaa my�s koko levy� ja b�ndin maailmaa. Kappaleiden joukko on leikkis� ja nopeita sivuloikkia suosiva, mik� muuntaa hieman vanhahtaneen modernin arvaamattomaksi, tehden samalla albumin kuuntelusta mielenkiintoisempaa.

Rock on my�s lainailun taitoa ja hilpe�sti virnuileva Selv�nn�kij� uskaltaa nipsaista toisilta juuri sen verran niukasti, ettei p��st� puhumaan pastissista. Mustavalkoista iskelm�rockin tenhoa huhuileva Sumutorvi kehtaa jopa vihelt�� melodiaansa, p�iv�npaisteisen rakenteen raukeuden viskoessa jonkin ranskalaisen klassisen leffan v�l�yksi� mieleen. Leppoisaa on my�s kun Unelmakartta aukenee edess�, vaan onko se hyv� vai huono asia, kun kertoja ei l�yd� itsest��n oikein mit��n unelmia listatessa. Onko h�n kenties jo valmiiksi paratiisissa, vai onko kyseess� silkka mielikuvituksettomuus?

Mennyt on voimaa ja kun superrikkaalle soundimatolle levitt�ytyv� Okrankeltainen juoksuhiekka jolkottelee soft rockin polaroids�vyiss�, on kuulijalla makeat oltavat. Siis mik�li b�ndin retro meno, syv� rakkaus Baddingia kohtaan ja satunnaiset ny�kk�ykset klassisten James Bond -filmien maailmaan eiv�t aiheuta allergisia oireita. Varmuudeksi kannattaa py�r�ytt�� ainakin nimiraita Jyt�st� ja rakkaudesta soittimessa, koska siin� taidetaan summata kaikki oleellinen kolmeen minuuttiin.

Mika Roth

---

Hygienia ja Moraali: Kaikenlaista harmia
V.R. Label Finland

Uutta rock�n�rollia punk-asenteella, lupaa Hygienia ja Moraali. Suomen Turusta kotoisin oleva ja kovasti 70- sek� 80-lukujen s�r�kitaramaailmaan nojaava b�ndi on �hallitsematon mielikuvitusoksennus�, jonka hartioista l�htev� soitto on samaan aikaan garagea, punkkia, rockia, grungea ja montaa muutakin rosoista tavaraa. Riffi on pomo, presidentti ja kunkku, mutta melodiatkin saavat tilansa sek� osansa m�iskeest�.

Itse asiassa sinkkubiisiksi valittu Transnitria, jonka nimess� siis ei ole toista s-kirjainta, on hanakasti tarttuva ja melodiaansa hellemmin k�sin pitelev� plus neliminuuttinen. Vastaavaa voimaa l�ytyy my�s P��hineen veivauksesta, jossa b�ndin kimppasoitto on tiukan timmi�. Paketin kruunaavat rapeat ja sopivan kire�t soundit, jotka istuvat energiseen ulosantiin. Periaatteessa kappaleiden suorat, mutkat ja kiekurat ovat hyvin ennustettavia, mutta jokin muodossa sek� toteutuksessa vain toimii t�ll� er�� paremmin.

Kaikenlaista harmia on otsikoksi oiva, sill� vaikka b�ndin soitto alkuun tuntuu melko suoralta ja linja selke�lt� on albumilla monta kulmaa sek� soppea. Kaikkea sitoo yhteen punkahtava ote ja s�r�inen soundi, mutta pienin siirroin ja vivahteiden muutoksin luodaan arvokasta sivuliikett�. Nopeasti askeltava Otsaeste on heavy rockin ja punkin jyt��v� hybridi, Murhapelin melankolia heijastelee postpunkin varjoja ja Tie ei ole svengaavine veivauksineen kaukana Amerikan mystisten aavikoiden �ist�. Budjetti on kuuleman mukaan ollut niukka, mutta se ei kuulu negatiivisena voimana.

Albumi on rakennettu kuin parhainkin keikka, jossa alkuun annetaan kunnon l�ylytys ja lopuksi palataan lauteille vet�m��n pari yll�tysnumeroa. T�ss� tapauksessa R.E.M.:in The One I Love on k��ntynyt Tuleen-versioksi. Toinen bonus on Nirvanan katalogista otettu Sanoit, joka pist�� taatusti v�et p�hkin�iksi niin oluttuvissa kuin festareilla. Isoja biisej� on aina vaarallista versioida, mutta n�iss� tapauksissa muotoa on nuijittu riitt�v�sti ja kummankin ydin on silti kohdillaan.

Mika Roth

---

Joni Ekman Group: Joni Ekman Group
N�kki-levyt

Joni Ekman Groupin albumi on niit� tapauksia, jotka vain jotenkin j�iv�t arvioimatta ajallaan. Suomenkielisen rock�n�rollin boogaava sissip��llikk� on monen eri b�ndin kanssa osoittanut jo arvonsa, sek� kykyns� muuntaa kitararockin luonnetta, painopistett� ja v�kevyytt� aina tapauskohtaisesti. Koira ja Siivet -yhtyeet tekiv�t omaa juttuaan, ja nyt on Joni Ekman Groupin vuoro tarttua mailaan.

Melodinen ja vahvasti 70-lukuinen kitararock on voimatrion ominta alaa. Kalle Stenvik hoitaa basson, Sini Suvanto rummut ja Ekman kaiken muun viulukoneita my�ten. Jos B-puolen korkkaava J.E.G. on b�ndin nimibiisi, niin valinta on oiva, koska tikkuisempi instrumentaaligaragepaahto tuo trion rosoista voimaa mukavasti parrasvaloihin. Koko albumin sulkeva Usko huomiseen edustaa vahvasti eteenp�in nojaavaa musiikkia, joka valaa uskoa my�s sanoillaan. Samaa maailmaa huomattavasti kiteytetymm�ss� muodossa on my�s albumin avaava En katso taakseni, joka 130 sekunnin mitassaan on joukon lyhin ja mahdollisesti my�s tehokkain numero.

Folkahtavamman kitararockin kes�isiin viitoihin vaelteleva ja sinkkunakin julkaistu Rakastat kes�� osoittaa loistavaa sovitussilm��, kun v�liosa l�htee jyt��m��n raskaammalla k�dell� ja tie vie direstraitmaiseen kitarasooloon, uusien palasten saapuessa tiputellen kuvaan. Pehme�mp�� poskea kitararockista tutkii my�s l�hemm�s kuutta minuuttia k�yskentelev� Kuumaa hiekkaa, jonka l�mpim�n notkeissa soundeissa on syv�lle hohkavaa tunnetta. Svengi� ja rullaavaa groovea voimatriosta ammentaa kuitenkin onnistuneimmin syksyinen sinkku Beibi, mua pelottaa, jolla trion stemmalauluvoimaa hy�dynnet��n asianmukaisen herkullisesti.

Joni Ekman Group antaa meille jonkin verran r�j�ht�v�� hippirokkia, mutta p��tyy tunnelmoimaan yll�tt�v�nkin usein. Eik� tunnelmoinnissa ole tietenk��n mit��n vikaa, kun Ei pilata hetke� puhumalla -raidan kaltaisia monivivahteisia pienoisteoksia syntyy muun maailman onneksi.

Mika Roth

---

Muovikukat: Pimeydess� on piilossa kaikki v�rit
Omakustanne

Haaveita pit�� t�ss� maailmassa aina olla. Haaveilevan suomi-indien ykk�sb�ndiksi havitteleva Muovikukat pist�� debyyttialbumillaan kaiken peliin, matkalla kohti paalupaikkaa. Sinkkuja on mukaan ker�tty syksyst� 2023 saakka, mutta niit� varhaisemmat helmet ovat j��neet rannalle. Tuota voi pit�� pienen� tappiona, tai ainakin itse olisin napannut vanhoista kaunokeista mukaan edes Lasilinnut ja Elokuvan.

Vaan ei indierockin ja dreampopin t�yteinen levy paria vanhaa raitaa kaipaa, kun nuoriakin siivuja on jonoksi asti. Eik� joukossa ole t�ytett�, sill� n�ist�kin numeroista viisi on julkaistu jo sinkkuina. Sinkkurintaman ulkopuolelta kiilaava avausraita Maastopalot on upea startti, jolla melankolinen kitarapoprock on jalostunut syd�nt� s�rkev�ksi haikailuksi. Melodia uppoaa, sanat ovat tunteikkaat ja taustan tummat verhot kehyst�v�t tarinaa kauan sitten menneest� kes�st�. Ankkurina kuultava nimiraita on taas niin j�ttim�inen, ett� se toimii luultavasti parhaimmin suuremman kokonaisuuden sulkijana ja kaiken kuullun summaajana.

Sinkkujen puolelta popimpi ja helkkyv�mpi Aurinkosilm�t nousee vaivatta muiden yl�puolelle silkalla kertos�keen voimalla. Violet iskee sakin lyhimp�n� numerona my�s selv�n kunnarin, kun haikeus ja kaikkea usvaisesti syleilev� unenomaisuus p��sev�t karkaamaan nopeampaan laukkaan. Rakensin muistoista kaupungin kirist�� komppia ja p��st�� valon rohkeammin rakenteisiinsa, tekstin melankolia on puoliksi toivoa, puoliksi kaihoa. Edes kertoja ei tied�, mik� on totta ja mik� sepitett�. Symbolismi ja muistot ovat lyriikoiden rakennusaineita, samoin hetkien taika ja niiden painoarvon ymm�rt�minen. Kaiken yhteen sitomiseen tarvitaan laulumelodioita, jotka miltei poikkeuksetta my�s pystyv�t vastaamaan huutoon.

Muovikukat ei viel� t�ll� n�yt�ll� nouse sarjassaan ykk�seksi, mutta sen heitt�m� haaste kent�lle on kuultu ja huima potentiaali noteerattu. Nyt kun soundiin saadaan viel� rohkeampaa syvyytt� ja sovituksiin lis�� vaihtuvuutta, niin eik�h�n se k�rkipaikka sielt� tule l�hemm�s.

Mika Roth

---

Nothing But Sunshine: Colour in a Nightmare
Secret Entertainment

Nothing But Sunshine p��si kerrassaan oivaan vauhtiin 10-luvun lopulla, kun ryhm�n hakku osui useampaan otteeseen rikkaaseen jalometallisuoneen. Olinkin hyv�� vauhtia nostamassa helsinkil�is-torontolaista kitararockyhtyett� kotoiseen p��sarjaan, kun pandemia tuli ja pys�ytti maailman. Marraskuussa 2024 ilmestynyt Colour in a Nightmare -pitk�soitto katkaisi p��lle nelj�n vuoden mittaiseksi ven�ht�neen julkaisutauon, ottaen mukaan jopa vuoden 2018 Colour in a Nightmare -sinkun.

Pitk�soitto nollaa matkamittarin ja palaa alkuun. Kaikki julkaistu materiaali on ollut laadukasta, joten debyyttilevy ei ole vain alku-uran pienjulkaisujen parhaimmistoa, vaan se on ne kaikki plus muutama laaturaita lis��. Parade ilmestyi pandemian jo hitaasti levitess� maailmaan, mutta ter�v� kitararock puree yh� lujaa. Vokalisti/kitaristi Jaakko Suni ei tarvitse huutoa tuodessaan ilmaisuunsa ter�� ja s�rm��. Rumpali ja basisti pelaavat pohjat kuntoon ja kun p��lle saadaan kahta kitaraa sek� kiippareita, alkaa ��nivallissa l�yty� kokoa, n�k�� sek� korkeutta.

B�ndin soundi on lavea, mutta etenkin tekniselt� puoleltaan ja ��nikent�n hallinnassa NBS jyr��. Ty�t� on tehty miksaaja-tuottaja Mikko Gordonin kanssa ajatuksella. ��net ovat selkeit� ja kirkkaita, mink� lis�ksi soittimet erottuvat toisistaan, luoden kuitenkin yhdess� jykev�n soundin. In the Backyard leijuu kuin lehti �rtyneess� tuulessa ja isosti kaiutettu Foxes pystyy pit�m��n j�nnitteen yll� isossa tilassaan. Testin paikka on heti avauksena kuultava Secret Codes, joka ottaa pari minuuttia vain p��st�kseen itse aiheeseen. Kuulijaa koetellaan, mutta kuusiminuuttisen j�lkimm�inen puoli kyll� palkitsee.

Colour in a Nightmare on ajaton kitararock-albumi, joka vaatii hivenen omistautumista ja tavallista enemm�n aikaa, koska b�ndin tapa kulkea pisteest� A pisteeseen B on harvoin viivasuora. Vaan kukapa ei ottaisi mieluummin maisemareitti�, etenkin kun se tarjoaa n�in jylhi� ja komeita kitaravalleja, salakavalia melodioita sek� taiten rakennettuja kerroskallioita.

Mika Roth

---

The Flim: The Flim
Aava Audio

Helsinkil�istrio The Flim uskoo vuosituhannen vaihteen ison kitarapoprockin voimaan, eik� suotta l�hde peittelem��n vaikutteitaan. Vaan eip� moiselle ole tarvettakaan, sill� jo debyyttisinkku Foreign To You iski jo kipin�� kitararockin alkukalliosta voimalla. Hyv� biisi on aina hyv� biisi, tapaan sanoa, ja kolmikon debyyttipitk�soitolle niit� on siunaantunut kelpo nippu.

Rohkeasti viime vuoden merkitt�vimm�ksi indie-esikoisalbumiksikin kutsuttu The Flim l�htee liikkeelle sinkuillaan, joiden per��n kajahtaa dramaattinen Your Name Has Grown Dark. Kuuluisia kaaria osataan rakentaa isomman ��nivallin kera, mutta my�s seesteisempi ty� tuottaa hedelm��, mink� heti per��n soiva Home of Stars esimerkill��n osoittaa. Siirtym�t ovat ensikuulemalla huomattavia, mutta b�ndi osaa sitoa sivuille karkailevia siipi��n soundillaan, sek� saavuttaa teosmaista suuruutta jo nelj�ss� minuutissa. Toisinaan karsinta tuntuu julmalta, mutta valittu tyyli pit�� ja rakentaa samalla kokonaisuutta.

Kakkossinkku Empty (Freakout) ja Exit Plan ovat selkeit� reaktioita pandemian aikaiseen eristykseen, ja etenkin j�lkimm�isen sirpaleisen rosoinen rakenne viittaa kokeellisuudessaan suoraan Radioheadin suuntaan. Sinkkubiisi osaa k�sitell� aihettaan yll�tt�v�nkin tanssilattiamy�nteisell� muodolla, joka puolestaan kuulostaa rakentavalla tavalla Kentin ja pohjoisamerikkalaisen menorockin sekoitukselta. N�m� ovat hittien palasia ja voittavia kaavoja, joita b�ndin kannattaa jatkossa jalostaa entist�kin rohkeammin. Toki monet ovat toteamassa, kuinka helppo on tehd� sinkkujen kaltaisia koukuttajia, vaan harvassa ovat todelliset tekij�t, kun koittaa n�ytt�jen aika ja pit�isi k��ri� hihat.

The Flim ei ehk� noussut vuoden 2024 indie-debyyttikunkuksi, mutta b�ndin soundissa, tekemisess� ja tuloksissa on n�ht�viss� suuruuden siemenet. Yhdeks�n raidan joukko on makuuni ehk� rahdun hajanainen, mutta monipuolisuus on esikoispitk�soitoilla osoittautunut toistuvasti positiiviseksi asiaksi. Nyt vain rakentamaan jatkoa ja viel�kin kunnianhimoisempi kitarapoprock-katedraaleja.

Mika Roth