Omakustannealbumit � Tammikuu 2025

Anna Penttil�: Yksisarvisen kuukautiset

Anna Penttil�n vajaan kolmen vuoden takainen Puunhalaaja tuli joululomilla vastaan, kun k�vin levyhyllyj�ni pyhien rauhassa l�vitse. Laulaja/lauluntekij�n uniikki n�kemys folkpopista sai yh� hymyilem��n paremmalla tavalla ja n�ilt� pohjin oli helppoa tarttua my�s Penttil�n uuteen levyyn.

Penttil� julkaisi ensimm�iset esikoisensa j�lkeiset sinkut jo kes�ll� 2023 ja ne kaikki on koottu toiselle pitk�soitolle. Albumin avaaja Pilviss� m�kki kiit�� on ravistavan kaunis pikkupainajainen, jonka osat hakeutuvat n�tisti kohdilleen ja pelikentt� k�y samalla tutuksi. Elektroniset tapetit ovat syrj�ytt�neet folkin orgaanisuutta, mutta Penttil�n leikittelev� laulu ja lausunta pit�v�t kyll� rajavy�hykkeet yh� sumeina. Samoissa h�myisiss� elektroindiepopin tunnelmissa keikkuu my�s kakkossinkku El�imellist�, jonka vetoisa svengi ja pistelev�t tekstit luovat melkoisen kontrastin. Penttil� tykk�� sanoillaan tyrkki� edelleen herkkiin kohtiin, mutta s�vyis�mpi musiikin muoto pehment�� � ja toisaalta taas korostaa � vaikutusta.

Kaikkein riisutuimmillaan ilmaisu on niin minimalistista, ett� v�h�t elementit p��tyv�t tietysti armottoman suurennuslasin alle, vaan eip� tuokaan ole ongelma. Oikeastaan syyni toimii l�hes poikkeuksetta artistin eduksi, sill� jokainen pikkupalanen vaikuttaa tarkoin punnitulta. Suutelen vierasta kalaa pulahtelee somasti lammessaan ja edes luuvitosen voimaan luottava Nyrkkimummo ei sorru brutaalin voimank�ytt��n, musiikin saralla nyt ainakaan. Pienet palaset piirileikkiv�t kuulijan ymp�rill� ja jopa suruisista mosaiikeista rakentuva Lastenkoti on jotenkin kummalla tavalla lohduttava tuokio.

Yksisarvisen kuukautiset on eriskummallinen albumi, jonka peilaavat pinnat toisinaan tummentavat, v��rist�v�t, kirkastavat ja muljauttelevat heijastuksiaan milloin mitenkin. Alun kulttuurishokin j�lkeen huomasinkin viihtyv�ni oudon elektronisen satukummajaisen seurassa aina vain paremmin sek� pidemp��n.

Mika Roth

---

Jes�s DeLorean V�is�nen: The Quintessential Jes�s DeLorean V�is�nen

Kumpikin kulmakarvani taisi kohota aika korkealle, kun luin Jes�s DeLorean V�is�nen -yhtyeen debyyttialbumin saatekirjett� ensikertaa. Kun b�ndi lupaa olevansa kasaripopin kvintessentiaalinen kankunkeinuttaja, sek� pervodiskon helakanpunainen paroni, on todistusaineistoa aiheellista pinota enemm�nkin esiin. Pukeudutaanpa siis Moroder-viiksiin, Top Gun -peililaseihin, Atari-paitaan, vahvoihin perusv�reihin, ja l�hdet��n matkaan.

Joillekin siunatuille disko on enemm�n kuin tapa el��, se on enemm�n kuin vain yksi aikakausi. En l�hde arvailemaan, kuinka tosissaan t�ss� ollaan, mutta b�ndin kolmikkoa tuntuu sitovan yhteen ainakin vahvat kimallelangat. Laulusta ja sangen satunnaisesta huuliharpusta vastaava Jes�s DeLorean V�is�nen, syna/kitara/nauha-mestari Toy Boy Tommiska ja vokalisti/samplaaja Tiki Bar Tirronen eiv�t ainakaan himmaile, s��stele ja/tai pelaa pallojaan lyhyeksi. Hot Pantz pamahtaa vaarallisen l�helle er�it� hittej�, Roberton flirtti italojunttadiskon kanssa ei j�t� �ssi��n pimentoon ja ankkuriksi sys�tty hittibiisi Ride (Hung Like Mussolini) kuunaa p�yd�n takuuvarmasti puhtaaksi.

Muoto on siis kohdillaan ja mojomittarin neula hakeutuu kroonisesti kohti kaakkoa, vaan kuinka t�m� kaikki toimii ja s�ken�i albumimitassa? Miehisemp��n m�rin��n vaihtelua tuova Do You Believe? on sopua muassaan tuova balladi, joka uskaltaa olla pienemmin n�timpi. Paketin kokonaismitta painuu yli kolmen vartin ja tuo jos mik� aiheuttaa liev�� turnausv�symyst�, etenkin kun sin�ns� menev�n s�ks�tyksen ja toimivan taonnan v�leihin ei tarjota juuri muita heng�hdystaukoja. Soundien ja efektien saralla trio osoittaa soundialkemiansa voiman, mutta materiaalin potentiaalin hy�dynt�minen etenkin kokonaisuutena j�� mielest�ni vaatimattomaksi.

Paronin diskobuutsien kannat ovat kuitenkin kulmiltaan kunnioitettavan jyrk�t ja etenkin sinkkuannoksina nautittuna The Quintessential Jes�s DeLorean V�is�nen iskee kuin miljoonasivuinen peilipallo. Nyt vain diskolaboratoriossa puurtamaan arvokkaan jalostusty�n parissa, niin kyll� se siit�.

Mika Roth

---

Kas Kan: En pelk�� en�� mit��n

Rovaniemelt� k�sin operoiva Kas Kan k�vi allekirjoittaneelle tutuksi vajaa vuosi sitten, kun t�rm�sin onnekseni elektronista ja kokeellista musiikkia luovan artistin Laskoksia-sinkkuun. Kyseinen kappale ei ole mahtunut mukaan pitk�soitolle, joka on saatesanojen mukaan korostetun teemallinen studiokokonaisuus. Albumin teemana on oman identiteetin ymp�rill� hapuilu ja tien etsint� ep�ilyksen varjoineen, masennuksen laaksoineen, sek� onneksi my�s valoisampine hetkineen.

Kas Kan luo eritt�in elokuvamaisia ja samaan aikaan hauraita ��nimaisemia, joissa ��nten voimakkuudet, kesken��n osin kilpailevat elementit ja s��steli��t rytmit luovat ��nikudoksia. Monesti ��net eiv�t ole ns. puhtaita ja suoria, kun eri tavoin efektoidut sek� filtter�idyt palaset rakentavat isoa kuvaansa k�rsiv�llisesti. Vokaalit on usein upotettu niin syv�lle elektronisiin ��nipilviin, ett� sanoja saa kuunnella antennit herkkin�. Olisinkin kaivannut liitteeksi lyriikoita, koska sanoilla on selv�sti poikkeuksellisen paljon voimaa ja merkityst�.

Albumin avaava Kun l�yd�n tyhjyyteen tarkoituksen pirskottelee sattumanvaraisia palasia pohjien ylle, kaaoksen voimien repiess� todellisuuden kankaisiin hell�sti aukkoja. Levyn sulkeva T�hdet palaa kun niit� katsotaan on puolestaan ehyempi, tiiviimpi ja hallitumpi ��nten pilvi, mik� tietysti heijastaa kertojan matkaa sek� muuntumista. Oma paikka on l�ydetty ja tien my�t� rauhakin saavutettu. Matkan varrella Ote vihjaa melodiallaan pop-koukkujen luonnistuvan, jos moiset vain palvelevat tarkoitusta. Kauneuden kaltevilla pinnoilla kiit�� my�s sinkuista vanhin Ei mulle. Alkuun en ymm�rt�nyt, miksi I Know What saa rikkoa kielikent�n. Ehk�p� vastaus l�ytyy sanoista, niiden voimasta ja mahdista.

Albumi on henkil�kohtainen teos, jolla Kas Kan puhdistaa sieluaan ja k�y l�pi vaikeita asioita. Melankolia on monesti l�sn�, mutta lohduttomaksi en levy� silti koe. Ennemminkin se on kaikessa kiireett�myydess��n ja itse��n selittelem�tt�miss� ��nikentiss��n jopa kaunis.

Mika Roth

---

Katoaja: What We Witness

Helsinkil�inen progemetalliyhtye Katoaja on ollut toiminnassa vuosikymmenen alusta ja viime vuonna ryhm�n kolme ensimm�ist� virallista sinkkujulkaisua p��siv�t maailmalle. Nyt sinkut on koottu yhteen debyyttialbumille, joka korkataan komeasti debyyttisinkku Nothing And Nothing Moren voimin. Eik� t�ss� kumarrella ket��n, sill� avausraita ylitt�� oitis kymmenen minuutin rajapyykin. Avainkysymys kuuluukin: mihin asti progeilu saa kasvaa?

Havaintojeni perusteella proge, ja etenkin progemetalli, kuuluvat poikkeuksellisen vahvasti mielipiteit� jakaviin genreihin. Ken rakastuu kimurantimpaan muototy�h�n, h�n tekee sen usein t�ydell� voimalla, kun taas negatiivisesti asiat kokevat tuovat mielipiteens� yht� palavasti esiin. Katoajan tapauksessa b�ndi ei ole sulkenut tielt��n ainuttakaan ovea ja reitti�, vaan What We Witness on progemetallin saralla t�ytt� asiaa alusta loppuun. Melodisuus on runsaan rikasta, kitara ja koskettimet saavat vuoroin nousta parrasvaloihin ja yhteisty� vokaalien kanssa on ongelmatonta. Rytmiryhm�nkin ty�t� voi vain ihailla. Monisyist�, monitahoista ja monipuolista kaikin tavoin, eik� luomummin hoidettu ��nitys ainakaan heikenn� iskuvoimaa.

Albumi on vahva kokonaisuus, joka toimii terhakkaasti t�ss� muodossa ja biisij�rjestyksess�. Puoliv�lin j�lkeen soiva instrumentaalinen nimibiisi ravistelee osuen spektrin rankimpaan laitaan, kun taas heti per��n kuultava Stoic luo tilansa eteerisemmin, l�hes ambientin keinoin. Kontrasti on my�s melkoinen, kun The Sinking Cathedral antaa ensin grooven purra ja funkahtavien palojen lonksua. Aikakaudet rypyttyv�t veike�sti Nangijalan harmonioissa ja kuusarisissa teemoissa, eik� biisiparilla tunnu ensin olevan riitt�v�sti yhteist� rajaa. Tilanne kuitenkin muuttuu ja kuva eheytyy kuuntelukertojen karttuessa.

Katoaja ei kompromisseja tee eik� tekemisi��n suotta selittele. What We Witness tulee n�in jakamaan mielipiteit� varmasti, vaan onneksi t��ll� jokaisella on oikeus moiseen. Ankkurina soiva The Source summaa kaiken kuullun uskaltamalla olla vuoroin melodinen, herkk�, r�v�kk� ja arvaamaton.

Mika Roth

---

Lempiv�rit: Tehk�� jotakin!

Lempiv�rit on kyll� loistava nimi, sill� jokaiseltahan l�ytyv�t lempiv�rit � nimenomaan monikossa. Lempe�sti kantaaottavaa progefolkia esitt�v� yhtye julkaisi sinkkuketjun summanneen debyyttialbuminsa itse asiassa jo viime kes�n�, mutta ainahan tilaa l�ytyy oivasti sanan s�il�� heiluttavalle debytantille. Eik� t�m� ole vain alku-uran tekemisi� yhteen haaliva levy, vaan kaikkea sitovat yhteen useammatkin linjat ja langat.

Aiemmin FairTrad.-nimisen� toiminut b�ndi on ruuvannut soundinsa kohdilleen ja korva lep�� p��osin akustisten soitinten luomissa ��nimaisemissa. Eiv�tk� ne mit��n mahdottoman kansallisromanttisia maisemia ole, vaikka niiss� kuuleekin positiivisella tavalla suomalaisuuden sek� pohjoisen hengen. Maailma on muutosten kourissa ja etenkin Matkalla pohjoiseen n�kee ik�v�� ymp�rill�mme, tyrkkien samalla omatuntoa. �Kai joku j�� auttamaan�, kun liian kiireinen kertoja sivuuttaa huono-onnisemmat. Ratkaisu kehottaa taas ironisesti sulkemaan silm�t ilmastonmuutoksilta ja muilta harmituksilta.

B�ndi osaa yht��lt� luoda syvi�, puhuttelevia ja monisyisi� kappalerakenteita, eik� se emmi iske� sanan s�il�ll� � tai oikeammin sotavasaralla � kun viestin halutaan saavuttavan vastaanottajan. Nelj�n vokalistin voimalla signaaleihin saadaan runsaasti vivahteita ja tekstienkin puolella ryhm� hallitsee useamman tavan vaikuttaa. Tehk�� jotakin! huutaa otsikko, kenties hivenen itse��nkin komentaen. Me kaikki olemme meit�, kansat ja massat koostuvat yksil�ist�, mutta ei t�m� onneksi silkkaa madonlukua ole. Meid�n vain t�m� laulu muistuttaa positiivistenkin voimien vaikuttavan maailmassa, jossa on tilaa my�s l�mm�lle.

Maailma on monimutkainen ja sotkuinen paikka, jossa kaikkia v�rej� ja s�vyj� voi olla toisinaan haastavaa erottaa toisistaan. Asioita kelpaa kuitenkin pohtia, kun ukulelebasso keikkuu matalilla aalloilla ja arjen juttuja pohditaan folkisti moninaisten puhaltimien ja kielisoitinten avulla. Ankkuri Ent� jos j�tt�� mukavasti kysymyksi� ilmoille, raottaen samalla mahdollisuuksia paremmalle huomiselle.

Mika Roth

---

P�iv�: Tupajumi

P�iv�-yhtyeen Tupajumi on albumi, joka ei tahdo oikein tyylins� puolesta asettua � ja siihen on syyns�. Levy itsess��n on jo pienoinen ihme, sill� saatesanojen mukaan se on s�velletty, sovitettu ja ��nitetty yhden vuorokauden aikana. Miksi kukaan tekisi moista, mit� vikaa on kunnon pohjavalmisteluissa, onko t�m� jotain n�ytt�� ja/tai brassailua? Vastaukseksi tarjotaan vain yhtyeen perustajan ja levyn tuottajan Jaakko Kiesil�isen haavetta �albumi p�iv�ss�, joka on nyt p��tetty toteuttaa.

Aika on siis ollut rajattua ja n�ht�v�sti studiossa on p��tetty pist�� narulle kaikenlaista k�sill� ollutta materiaalia. ��ness� ovat oletettavasti samat heput ja soittotaitoa selv�sti l�ytyy riitt�miin, koska eri soittimista on saatu taiottua ulos hyvinkin erilaisia tunnelmia, fiiliksi� ja rakennelmia. Eli yhten�ist� albumikokonaisuutta on turha odottaa, kun genreilotulitus antaa jokaisen � siis ihan jokaisen � kukan kukkia. Ryhm� on p��st�nyt luovuuden hepat vapaiksi ja j�lki on kauniisti sanottuna vaihtelevaa, mutta mist� aloittaa � kuinka yritt�� kuvailla dalimaista ��nikentt�� edess��n?

Esimerkiksi iskelm�n, rockin ja tanssilavapumppauksen samaan paattiin sullova Pirates of the Karibian on hilpe� kertomus kaukokaipuusta, kun taas h�rskisti apulantaileva �t�kk� laulu r�yh�� punkahtavasti ja hurmaa stemmojen uu-uuuu-huhuiluilla. Hymy hiipii suupieleen, ei sille mit��n voi. Progesti mutkitteleva M� jumitan ei taas juutu niin mill��n, vaan antaa pohjien svengata ja rokkivaihteen rusahdella laatikossa. Albumi avataan rohkeutta korostaen Yksin-siivulla, joka kaihoilee hiljaa l�hes nelj�n minuutin ajan. Nyt pit�� ottaa happitauko ja lev�t� hetki sohvalla.

Tupajumi on jotain laboratorion sammiosta ulos k�mpinytt�, joka ei ole j��nyt tuvan sis��n, eik� jumita mitenk��n, miss��n ja koskaan. 4.25 julistaa albumin valmistuneen aamuy�n aikaan, mutta jo M� jumitan rockmetalloinnin kohdilla allekirjoittanut oli k��ntynyt, vai pit�isik� sanoa p�ivittynyt. Kahdeksan oikeaa raitaa, osapuilleen yht� monta tyyli� ja yksi (suuruudenhullu) visio, se riitti t�ll� er��.

Mika Roth

---

Ravencrown: Relive the Imagination

Ravencrown-nimen takaa l�ytyy monessa b�ndiss�kin vaikuttanut ja vaikuttava Markus Jussila, jonka Fallen-sooloprojekti oli monesti esill� Desibeli.netiss� reilu vuosikymmen sitten. B�ndeist� Mournful Lines on my�s tuttu vieras, jonka metalli soi isona ja voimallisena. Ravecrown asettuu monilta kohdin noiden kahden laidan v�liin, korostaen tummempia ja tunnelmallisempia linjoja. Jotkut voisivat liitt�� kuvaaviin termeihin gootti-sanankin, mutta omaan korvaan t�m� on enemm�nkin pohjoista melankoliaa pohjoisella tavalla.

Relive the Imagination summaa monella tapaa kaikkea t�h�n menness� tapahtunutta, sill� Jussila on k�ynyt l�pi p�yt�laatikoitaan tositarkoituksella. Siin� miss� Fallen ei koskaan julkaissut virallista albumia aloittaa tuore projekti aivan toisenlaisella askelluksella. Jouluksi linjoille saatu debyyttisinkku Sorrow on koulukiusatusta kertova rockmetallipalanen, josta ei ainakaan pisteli�isyytt� j�� puuttumaan. Samoin historian sivuilta saapuu Fallenin melkein ilmestyneelle pitk�soitolle p��tynyt I Feel the Emptiness, jonka akustisesti vahvistetussa melankoliassa kaiho soi ja surumielisyys kukkii t�ydess� punassaan.

Ja kun punaan p��st��n, niin onhan avauksena soiva From the Moment aika tyylipuhdasta goottimetallointia 00-luvun j�ttien tapaan. Vaikutteissa HIM lienee peitonnut kestosuosikki Katatonian, mutta biisi toimii kaikilla sylintereill��n ja kunnioittaa perint���n. Muutenkin tyylikirjo tahtoo ulottua kaukaisiin p�iviin, mik� on osin selitett�viss� materiaalin osittaisesti plus kymmenen vuoden i�st�. Ankkuri My Sweet Serpentine posauttaa my�s sellaiset charonitjapoisonblackit tiskiin, ettei Villen Valoa edes ehdi etsi�, mutta nytkin lopputulema lunastaa jo monesti k�ytetyn reitin rasitukset.

Relive the Imagination on katsaus menneeseen niin tyylins�, soundiensa kuin pitk�lti itse materiaalinkin puolesta. Hartiapankin asettamat rajoitteet kuuluvat, tai oikeammin j��v�t kuulumatta soundeissa, jotka olisivat kaivanneet ymp�rilleen enemm�n tilaa, massaa ja samaan aikaan my�s avaruutta. Mielenkiintoista on my�s n�hd� mit� seuraavaksi tapahtuu ja mihin esikoinen johtaa.

Mika Roth

---

Tahtipeikko ja Keiju: Lohik��rmeen pakkolasku

Tahtipeikko ja Keiju -nimen takaa l�ytyv�t satukirjailija P�ivi Tuulikki Koskela ja laulaja-lauluntekij� Mikko Koskela. Aviopari luo yhdess� lastenmusiikkia, jossa otetaan kantaa ja uskalletaan tehd� asioita pirist�v�n persoonallisesti. Moni saattaa katsella hiukan kulmiensa alta, kun puhe on �pelk�st� lastenmusiikista, vaan unohtakaa moiset aatokset. Lohik��rmeen pakkolasku on tarkemmankin nuuskinnan kest�v� levy, jonka oivaltavan nokkelat ja toimivat tekstit sattuvat olemaan hieman lapsekkaammat.

Musiikin l�mm�n merkityst� ei voi koskaan korostaa riitt�v�sti, etenkin kun iso osa musiikkikent�st� tahtoo t�ss� maailmanajassa synkistell� ja murjotella. Eik� siin� mit��n, kaikille on tilaa, mutta Tahtipeikko ja Keiju luottavat musiikissaan orgaaniseen voimaan ja syd�mest� kumpuavaan l�mp��n. Kuovinpoika Tero svengaa vet�v�sti, kun akustinen kitara, viulu ja sello luonnostelevat tarinan taustoja. Viel� tiukempaa v�lityst� sovitetaan rattaisiin, kun Vompatti Rock ottaa s�hk�kitaran ja hy�dynt�� taiten lapsikuoron kyky� heitt�yty� tilanteeseen. Peruspalikoita ehk�, mutta kyll�p� syntyy korkea ja komea pino, sanoisin.

Eik� meno tietenk��n silkkaa pikaloikintaa ole, vaan t�ll�kin levyll� s�vyt saavat ulottua my�s siniseen laitaan. Nimet�n nalle on melankoliaa tihkuva kertomus nallesta, joka etsii ja etsii nime��n, mutta lopputuleman k�ydess� iloiseksi my�s musiikki siirtyy rohkeasti hilpe�mp��n laitaan. Tekstien puolella tarinaniskeminen onnistuu my�s ensiluokkaisesti ja esimerkiksi Lohik��rmeen pakkolasku sovittaa reiluun kolmeen minuuttiin pienen novellin verran tapahtumia. Kantaa otetaan kun Roskakaaos muistuttaa karkkipapereidenkin kuuluvan roskikseen ja tietysti Kirjat ovat kivoja aina.

Tahtipeikko ja Keiju osaavat puhaltaa folkahtavaan poppiin eloa, eik� isompikaan soitinkaarti tuki mill��n tavoin satumaisia ��nimaisemia. Albumina Lohik��rmeen pakkolasku on monipuolinen, tasapainoinen ja taiten rakennettu, vaikka suurin osa kappaleista ei kellota edes kolmea minuuttia. Nyt jos koska v�hemm�n onkin enemm�n.

Mika Roth