Ajankohtaista
Omakustannealbumit – Syyskuu 2024
27.09.2024
Crapula: Paha olo
Kun yhtyeen nimi on Crapula ja albumin otsikkona seisoo Paha olo, on helppo tehdä hätiköityjä päätelmiä. Onneksi Mänttä-Vilppula -akselilta kotoisin oleva yhtye kävi tutuksi jo keväisellä Arkku-sinkullaan, ja osoittautui aidoksi asiaksi. Arkku on mahtunut mukaan kymmenen rallin ja hiukan päälle 32 minuutin raskasrockannokseen, joka ei tarjoa halpoja röhönauruja, vaan ampuu punkahtavaa rokettirollia maisemaan noin 3 minuutin annoksissa.
Kiteyttäminen ja linjojen suoristelu on toisinaan Crapulan ominta kenttää, mutta lähemmäs neljää minuuttia kurottuva Raataja osoittaa uuden aallon rypistelystäkin syntyvän valmista kauraa. Em. sinkkuisku kuullaan jo kiekon alkurähinöissä, jossa myös Psyko mellastaa otsikkonsa oikeuttavalla levottomuudella ja Ei nousee negatiivisen otsikkonsa takaa kerrassaan positiiviseksi äänikokemukseksi. Ryhmän tyyliä voi kutsua toisinaan jopa kikkailevaksi, sillä sovitusten puolella äkkiväärät ratkaisut puhkeavat varoittamatta kukkaan, mutta lopputulema lunastaa kaikki matkalla käytetyt keinot.
Jostain syystä kaksi muuta albumia pohjustanutta sinkkua on päädytty pistämään koko joukon hännille. Tyhjä lompakko on inhorealistinen kertomus pyyhkiytyneestä muistista ja sen seurauksista, amnesian ollessa olettavasti pullolähtöisen. Ymmärrystä vailla on toverinsa tavoin rouheammasta kitararockista veistetty pamaus, jonka kasarisen retroisessa soundissa soi ehkä liikaakin menneet ajat.
Tekstien puolella synkkyys ja suoranainen mustuus nousee usein kirjaimia pitkin täyttäen paikat. Elämä on vaikeaa hallita, mutta kuolemakaan ei ole vielä korjaamassa elämän tekemiä mokia. Määränpää heijastelee kansikuvan väistämättömyyttä, kaikkien matkustaessa ilman saattajaa kohti lopputekstejään. Synkkää aihetta osataan kuitenkin rikastaa komeilla kitaramelodioilla ja jotenkin hilpeäksi kääntyvällä poljennolla. Luurangot tanssikoot ja annetaan niille vielä kunnon tahdit sottiisiinsa, toteaa Crapula.
Mika Roth
Fat Rabbits: EROS
Se tarina on sitten siinä. Fat Rabbits oli toiminnassa vuosina 2014–2024, mutta sitten tuli seinä vastaan ja EROS on ryhmän oma hyvästely- sekä erolevy. Onko luvassa siis kitkerää tilitystä kavereista ja pikkukivien viskomista omassa lasitalossa? Ei nyt sentään, onneksi, sillä yhtye on päättänyt pistää pillit pussiin komeimmalla mahdollisella tavalla: uransa parhaalla saavutuksella. Rap rock siis raikukoon ja funkkaavat metallit pinoutukoot vielä kerran tämän otsikon alla.
Okei, videobiisi Mikä sul on fiilis? vinkkaa ristivetoa olevan, mutta tuokaan laukaus ei varsinaisesti osu omaan polveen. Yhtyeen pompahteleva verkkarimetalli pistää ysäristi tyrät rytkymään, eikä nu metal suinkaan ole ainut joustoa polviin antava tekijä. Jo vuonna 2020 sinkkuna ilmestynyt Pillerit pistää post-grungen höyryt liikuttamaan turbiineja, kun taas samaisen vuoden toinen sinkku, Rahaa, osaa lainailla itseään Rage Against the Machinea tyylillä.
Jos meno on tylyä ja tummaa alkulevystä, tahtovat fiilikset tekstien puolella vain kyntävän yhä syvemmällä ja syvemmälle, kun albumi etenee kohti loppuaan. Juokse poika on surullinen siivu, vaikka sitä kuinka tarkastelisi voimaannuttavana numerona, koska tekemisen pakko on miltei ylivoimaista. Puolivälin krouvissa Minä tapan itseni tänään naksahtaa kaikkien rajapyykkien tuolle puolen, mutta sanat kannattaa kuunnella ajatuksella, eikä vain provosoitua otsikosta, sillä Fat Rabbits osaa sommitella moniulotteisia kuvia.
Laulut on laulettu ja tarinat kerrottu, joten mitä sanoa, kun puolitosissaan – ehkä – vedetty Täydellinen narsisti kalahtaa ankkurina laivan kylkeen ja on aika lähteä ulapalle? EROS tuntuu hirtehisen hilpeältä ja oman loppunsa hyväksyneeltä teokselta, jonka turpasaunaa tarjoava A-puoli täydentyy B-puolen vivahteikkaammalla menolla. Torvetkin soivat kun Eiliseen summaa tapahtuneita ja jos kaipaat nostoja viikonloppuun, niin pistä pomppuvaihde silmään Mikä on Panteran paras levy? -herkulla.
Mika Roth
Karahka: Dark Side of the Night
Karahka kuuluu jaloon yhtyeiden joukkoon, jotka jalostavat vanhan koulukunnan heavystä itselleen tuoretta polttoainetta. Dark Side of the Night onkin soundien ja tyylin osalta niin retroa kamaa, että pitkäsoitto olisi oikeastaan voitu julkaistu miltei koska tahansa kuluneiden neljän, ehkä jopa viiden, viimeisen vuosikymmenen aikana. Toki soundien syvyys ja tuhtius vinkkaavat modernimpiin aikoihin, mutta ainoastaan hienovaraisesti.
Karahka julkaisi vuosina 2022–2023 kolme sinkkua, mutta niistä yksikään ei ole yllättäen mahtunut debyyttipitkäsoittojuhliin mukaan, eli tässä on lähdetty tekemään rohkeasti perinteistä albumikokonaisuutta puhtaalta pöydältä. Eikä seitsemän raidan ja reilun 34 minuutin mittainen metalliteos jää ainakaan mistään repsottamaan, sillä vaihtuvuutta ja ulottuvuutta löytyy kummasti. Eeppisimmillään ryhmä on päätösraita Lost in the Woodsin jyrnyttäessä täydet seitsemän minuuttia. Olen tuskin ainoa, joka kuulee niin Dion kuin muiden mammuttien kaikuja näissä metallikorvissa, eikä moinen luultavasti yhtyettä edes loukkaa. Kasari on monin paikoin vallalla, vaan ei missään nimessä mikään ainoa oikea totuus ja tie.
Sinkkunumero No Tombstone kääntää taskunauriin viisareita aina Black Sabbathiin saakka ja Night of the Witch saattaa tuoda mielleyhtymiä jopa 60-luvun lopun alkumetallin palasista. Bändi rokkaa ja rollaa jouhevasti kulkevilla renkailla, joita hetkittäiset painolisäykset eivät rusenna mihinkään. Tuo raskaan rockin ja rennon menon liitto nostaakin Dark Side of the Night -albumin kliseisesti todettuna osiensa summaa suuremmaksi. Uskalletaan tehdä moninaisella otteella, vaikka levy on tiivis ja tila tavallaan vähissä.
Jytäraitojen keskellä My Masterpiece tuo jopa pientä folkahtavaa otetta mukaan, kun tunnelmaa luodaan hetkisen seesteisemmin keinoin. Akustinen kitara, viisaasti käytetyt pienet ääniefektit ja pehmeät pinnat antavatkin kokonaisuudelle viimeisen silauksen osoittaen, ettei sinkkuja jätetty suotta rannalle.
Mika Roth
Ketjupolttajat: Kupla
Ketjupolttajat kertoo soittavansa psykedeelistä rap-musiikkia, eli sanataiteiluun on kauhottu vettä useammastakin virrasta. 70-luvun soul ja saman aikakauden funkkaavampi materiaali antavat kummasti syvyyttä sävyihin, kun savu vain sakenee ja sakenee. Bändin aiempi aktiivikausi osui julkaisujen osalta vuosille 2016–2018, jonka jälkeen taukoa kesti aina kuluvaan vuoteen. Debyyttialbumi summaa tuoreet sinkut ja pistää kavereiksi vielä runsaasti lisäsiivuja.
Kuplan ydin ja sielu löytyvät juuri psykedeelisen usvaisista fiiliksistä ja taitteisista teksteistä, joissa asiat ovat harvoin mallillaan. Väkivallan kupla käsittelee järkyttäviä lööppejä synnyttävää ilmiötä, jossa tekojen täydet seuraukset hämärtyvät elämien tuhoutuessa ennen alkujaan. Kuumies kaipailee pois pahasta olosta, paikasta ja muistoista, sinisten sävyjen muuntuessa entistäkin hallitsevimmiksi. Bowien Major Tom saattoi oivaltaa jotain oleellista ollessaan vasta kaukana poissa, mitä Ketjupolttajat heijastelee ymmärtääkseni useammallakin albumin raidalla eri keinoin. Apua on suorempi huudahdus, tosin nyt hymynkare lienee hiipinyt suupieleen, mikä on tervetullutta murheilun keskellä.
Musiikin saralla Kupla on useimmiten melankolinen ja kroonisen seesteinen tapaus, mutta tuota ei tule sotkea flegmaattiseen apaattisuuteen. Ketjupolttajat eivät näytä revittelevän kierroksiaan kone punaisella, mutta sananopeus on yllättävänkin tiheä ja kappaleiden tempot väistelevät jalkojen raahailua. Jopa mateleva Väritmän onnistuu vääntämään superhitaista nuoteista sekä rytmeistä mystisen kiehtovan rakennelman. Outorockin kotoisia pioneereja lienee kuultu myös Ketjupolttajien leirissä.
Kupla kärsii osin materiaalin samankaltaisuudesta ja käytettyjen kaistojen näennäisestä vähyydestä, mutta kolikon toinen puoli on simppelin ehyt ja virtaviivainen albumi. Soittolistojen kärkisijat jäänevät saavuttamatta, mutta uskoisin tähtäimessä olevan jalompien asioiden. Kupla on rohkea levy periaatteessa väärässä ajassa, vaan kaikkihan on toisaalta ikuisessa kierrossa, eikä tämä Kupla puhkea helposti rikki.
Mika Roth
Lempi Elo: Aavat veet
Lempi Elon puolentoista vuoden takainen Huojuvat puut -albumi on osoittautunut kestäväksi tapaukseksi. Taidepopin ja progehtavan leikittelyn värittämä kiekko teki reilusti pesäeroa outoon Observatorio-debyyttiin, josta olisin aikoinaan halunnut pitää kovasti enemmän. Aavat veet -kiekko on kuuleman mukaan sisarteos juuri Huojuvat puut -levylle, mutta huomasin törmääväni hiukan Obsevatorionkin haamuun.
Kummaahan Lempi Elon musiikki tahtoo yhä olla, vaan ei itsetarkoituksellisen kummaa – ainakaan allekirjoittaneen kirjoissa. Siinä missä edellisellä albumilla epävarmuus, epäilys ja suru olivat vahvasti läsnä, tuntuu uusi kokonaisuus rahdun keveämmältä ja varmemmin hengittävältä. Ei Elo meille kedon murheettomista pupujusseista ja yksisarvisista sentään laula, mutta mukana on luonnontaikuutta ja miltei lapsekasta mystisyyttä. Liekö Islannissa vietetty aika ollut yksi äänimaisemia kuulauttava tekijä, mutta soundien puolella on tapahtunut pieni vallankumous.
Sinkkuraita Jos et osaa soutaa edustaa selvästi uutta aikaa, vaikka kaikki kuultu on periaatteessa tuttua. Soundeillaan venkoileva Hyräilee ja arjen mysteerisyyttä herkin sormin käsittelevä Ullakko ovat omanlaisiaan pieniä ihmeitä, joille kannattaa kallistaa korvansa ja antaa aikaa. Kimalleverho lienee raita, joka osuu lähimmäs valtavirran poppia, mutta nytkään kompromisseja ei tietenkään tehdä. Keskiössä ovat arkisista sanoista koukeroisia kuvioita muodostavat vokaalit, mutta bändin orgaanisen lempeä ja lämmin soundi on muuttunut osaksi ydintä. Sykkivää, vahvaa ja elinvoimaista sydäntä.
En tiedä mitä varsinaisesti odotin uudelta albumilta, mutta lievän alkupettymyksen jälkeen olen hiljalleen rakastunut Aavat veet -levyyn. Biisijoukko tuntuu kasvavan päivittäin ja sivutiloja löytyy yhä enemmän, kunhan vain malttaa olla ja kuunnella, todella kuunnella. Konstikas levy, monellakin tasolla siis.
Mika Roth
NinaH: Pintaviiltoja
NinaH-artistinimen takaa paljastuu The Outer Sonicsissa laulava Nina Hiironniemi. Siinä missä emobändi esittää asiansa englanniksi, luottaa luonteikkaan ja vahvan äänen omaava NinaH tällä erää ensimmäisen kotimaisen voimaan ja valintaa voi pitää onnistuneena. Mielestäni englannin kielen taakse voi toisinaan lainausmerkeissä piiloutua, mutta Pintaviiltoja avaa suoremmin ja taitavin sanakääntein arjen monimuotoista kovuutta. Ei elo aina kurjaa ole, mutta niin vain vaikeat aikakaudet tuntuvat rytmittävän harvempia onnen hetkiä.
Tyhjä paperi saattaa olla yksi rehellisimmistä teksteistä vähään aikaan, kun kirjoittaja pohtii osaansa kaiken filtterinä, luomisen kynänä ja paperina. Kertoja ei ole nytkään epätoivoinen, maailma vain tahtoo olla varjoisampi kuin aiemmin. Musiikki on kitarapoprockin puolelle osuvaa, mutta sävyistä löytyy kaikkea niin rauhaisampien tuokioiden kuin angstisesti puristuviin palasiin asti. Puhutaan heittää kovempaa kitararockia liekkeihin, niin tekstin kuin biisin kiihtyessä loppuaan kohden. Solmukohdaksi tunnistan myös sinkuksi nostetun Tuli, joka ei suostu sammumaan -raidan, jolla kahden ihmisen välinen etäisyys on jälleen kitkan lähde, mutta liekit lepattavat nyt sopuisammin.
Pintaviiltoja on konflikteista kertova albumi. Sellaista asiaa ei ole oikeasti olemassakaan kuin tylsä arki, on vain ihmisiä, jotka eivät enää näe lähelleen. En väitä, että NinaH olisi hukuksissa, mutta hän osaa kertoa noista kimuranteista tunteista ja aatoksista, jotka vaivaat etenkin öiseen aikaan luultavimmin suurinta osaa meistä. Mitä jos, entä jos tekisin niin tai näin… Jos on maailman suurimpia sanoja, halusimme tai emme.
Kitararock elää ja hengittää mainiosti, eivätkä suomenkieliset tekstitkään ole kriisissä. Pintaviiltoja ei ehkä tarjoa ilmeisiä hittibiisejä soittolistoille, mutta albumikokonaisuutena NinaH:n soolodebyyttipitkäsoitto on erittäin ansioitunut tapaus. Lauluja elämästä ihmisille, jotka oikeasti elävät, joille silkka olemassaolo ei riitä.
Mika Roth
Portland Convoy: Until Dawn
On artisteja ja yhtyeitä, jotka katsovat menneiden olevan menneitä, mutta vuonna 2017 perustettu Portland Convoy uskoo edelleen klassisemman kitararockin voimaan. Ja tarkemmin sanottuna sihdissä on nyt 70- ja 80-lukujen suorempi kitararock, johon siis koskettimet, synat, torvet sun muut härpäkkeet eivät yleensä kuulu mukaan.
Väylämerkit onkin jätetty hyvin esille, kun Salamanca vie kuulijan joltain alkukauden Led Zeppelinin leiriltä syvemmäs etelään. Alkuperäisen ja alkuvoimaisen bluesin vaikutus on tällä ja monella muulla raidalla ilmeinen, kun taas River virtaa jossain siellä, missä preeriat avautuvat ja puhutaan southern rockin laidunmaista. Amerikkaahan tämä on, pienillä anglovaikutteilla, mutta yhtye tuntee tonttinsa ja osaa hyödyntää raivaamansa pelikentän pituutta, syvyyttä, sekä korkeuseroja taidokkaasti.
Vanhassa maailmassa albumien muodostamat kokonaisuudet olivat tärkeitä, siinä missä vinyylin tai kasetin kummankin puolen käynnistäjä ja sulkija olivat myös mahdollisia kulminaatiopisteitä. Niissä kuulijoita voitettiin ja hävittiin, eikä koko kiekon sulkeva instrumentaaliraita Easy Rider voisi summata kaikkea kuultua tätä onnistuneemmin. Albumille uuden remiksauksen saanut starttiraita Sky is Not the Limit näyttää puolestaan heti startissa kaapin paikan, kun paukkuva kitararock rellestää napit auki aikansa.
Alun ja lopun välissä melotaan syvissä vesissä, vaelletaan korvissa ja kiivetään komeille vuorille, mutta kaikkea sitoo yhteen soundi, tyyli ja näkemys. Morning Sun puskee Portland Convoytä lähimmäs 70-luvun kultakauden Rushia ja kakkossinkuksi poimittu Break Free taitaa myös kaivaa taskuistaan hiukan muilta lainattuja kolikoita, vaan sitähän rockin historia on aina ollut. Fab four ja rollarit perustivat tekemisensä rikkaalle perinnölle, eikä kukaan mitään muuta koskaan väittänytkään. Until Dawn on rehellinen kitararocklevy, joka ei kuitenkaan jumitu historiaan vaan soi rikkaana tässä päivässä.
Mika Roth
Sami Antero Nygrén: Takiainen
Toiset artistit hiovat timanttejaan kotistudioissa vuosia, ennen kuin uskaltautuvat julkaisemaan niitä muulle maailmalle. Rosoista lo-fi rockia luova Sami Antero Nygrén on moiselle raikas vastavoima, sillä herran julkaisutahti on soolouralla lähtenyt reippaasti lapasesta. Takiainen on ainakin neljäs pitkäsoitto kuluvan vuoden aikana, minkä lisäksi Nygrén julkaisee musiikkia myös pienemmissä annoksissa. Eivätkä kaikki sinkkujen ja EP:iden siivut todellakaan päädy albumeille.
Julkaisuvauhti on siis kiivasta ja materiaalia kumpuaa jostain hämmentävään tahtiin. Nämä asiat heijastuvat armotta materiaalin soundilliseen sekä tekniseen laatuun, josta olen antanutkin jo aiemmin kokkareita. Uudenkin kiekon demomaiset rungot ja matalatekniset soundiratkaisut ovat mielipiteitä jakavia, noin kauniisti sanottuna, mutta ehkäpä nyt pitää vain katsoa pidemmälle, virittää antennit herkemmiksi. Ehkäpä näiden kappaleiden tuleekin tulla todeksi rosoisempina, raaempina ja marginaalisimpina.
Nygrénin omin soitin lienee kitara, vaikka hän hoitaa myös levyn bassot ja rummut. Kitara saa kuitenkin kiskoa toisinaan melkoisia nuottiparvia ilmoille, eikä vaeltelua sooloissa pidättele toisinaan mikään. Synat hoituvat Väliaikainen Morsian -yhtyeestä tutun Mika Ilmari Lehdon toimesta ja vokalisteina toimivat samasta bändistä tuttu Tanja Säisä, sekä synavastaava Lehto. Viimeistelemättömyys saa itse asiassa Porttiteoriassa onnistuu kaikki -siivun nousemaan esiin ja Keidas hyötyy myös ylivenyneestä muodosta. Riittävän pitkällä linjalla raitojen mantramaisuus puree ja hetken taika vahvistuu, kun aistit unohtavat perinteisemmiksi mielletyt muodot ja vapautuvat minuuttien virratessa omassa ajassaan.
Hittejä kiekolta on turha etsiä, jos nyt sinkkuraita Kipu ja ainoana siivuna alle kolmeen minuuttiin puristuva Elämä voittaa nousevatkin yllättäen poprockin portaita keveämmin askelin. Taitettavat sarvet kirii myös jännillä soundeillaan ja rakenteellaan kärkijoukkoon, raikkaan outorockin puhaltaessa tupaan tunnelmaa. Lyriikoiden runomaiset muodot ja ovelasti rytmitetyt lauseet leikkivät halki levyn, vaan eivät liikaa. Takiainen tarttuu, eikä roskia kannata edes yrittää nyppiä pois, ne kun ovat kaikki osia jostain.
Mika Roth
Lukukertoja: 712
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös
