Let´s Eat Them: Pussikaljalevy

Let´s Eat Them on mainio kotimainen yhtye, jolta taittuu mm. tikkuisempikin garage. Pussikaljaromaani on puolestaan Mikko Rimmisen Finlandia-palkintoehdokkaaksikin yltänyt kirja. Yhtyeen pääasiallinen säveltäjä Janne Friman intoutui kirjan kääntämisestä musiikiksi ja näin syntyi Pussikaljalevy. Uudelle aallolle ja 77-punkille kumartava kummajainen, joka muuntaa sanat säveliksi, tai ainakin yrittää vimmatusti tehdä niin.

Alakulttuuritalo

Sana on muuttanut jälleen kerran ympäristöään, innoittanut säveliä ja Friman on pyrkinyt olemaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle materiaalille. Kirjasta on tietysti haastavaa kääntää suoraan musiikkia, mutta kahdeksan raidan sanoitukset on kaikki kirjattu Mikko Rimmisen nimiin, eli väliin ei ole tungettu mitään omia viritelmiä. Moisesta härkäpäisyydestä on pakko nostaa hattua tekijälle, jos nyt lopputulos toisinaan hiukan töksähtelevää onkin. Toisaalta: kyse on moderniksi klassikoksi laskettavasta Pussikaljaromaanista, jossa tyylillinen rosoisuus on olennainen osa kokemusta.

Tekstien saralla ns. onelinerit purevat yllättäen ja oudoissa paikoissa, kun mikään ei välttämättä varoita asioita tulevaksi. Yhtäällä Kammotuksen nahkamuna herättelee assosiaatioita kuninkuusluokan känniin, krapulaan ja painajaisiin, mutta suoria vastauksia jokainen saa hapuilla mistä voi. Eikä kuulijan toisaalta tarvitse ymmärtää kaikkia outoja yksityiskohtia, joita maalaillaan kuumeisin kielikuvin, sillä monet kysymykset jäävät vain leijumaan lokkien tavoin ilmoille. Jokainen voi piirrellä pisteiden väliin viivoja omilla liiduillaan, tai millä nyt muistiinpanoja sitten rustailekaan.

Musiikin saralla on historiallinen tosiasia, että uusi aalto tuli punkin kera ja pisti tutut genrekentät päreiksi. Samaa hilpeää anarkistisuutta on myös Pussikaljalevyllä, joka pistää kuulijan välittömästi testiin. Tässähän on nyt puhuttu seiskaseiskasta, mutta avauksena soiva Missä on kenkäkauppa? -raita sotkee välittömästi pasmat. Tiukan punk-vyörytyksen katkaisee varoittamatta stonerinen, jylhä ja tuskainen betoniseinä. Eli The Clashin vimmasta mäjähdetään Type O Negativen mustaan tuskaan, kun kengät vain ovat liian pienet ja puristavat kaameasti.

Nopat lentelevät aikansa ja julistavat arpapelin mahdollisuuksien rajattomuutta, vaan missä on tuo tekstissä kaivattu puuttuva noppa, jotta päästäisiin viimeinkin pelaamaan noppapeliä? Säkeistöjen lasketellessa nuoren YUP:n puolta mäestä ja voimakohtien jäsentyessä metallisempiin silmälukuihin. Osat eivät paperilla sovi oikein toisiinsa, mutta Let´s Eat Them pakottaa voittavat numerot pintaan ja säröinen vääristely toimii kuin toimiikin.

Tätä kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi nostettu Turkkilaisessa baarissa puskee rytmillään kuin nuori ja nälkäinen Talking Heads, mutta kääntyy kuitenkin suomalaiseksi outorockiksi, jonka kaikkia perintötekijöitä on mahdoton ymmärtää tahi kartoittaa. Yhtäältä bändin soitto rullaa kuin alamäkeen, kun taas samaan aikaan teksti ja sovitus ovat kuin ylämäkeen hiihtämistä. Onko kyse nerokkaasta kirjan hengen päivittämisestä, vai ihan vaan silkasta sattumasta? Ken tietää, mutta ainakin tiukka pitäytyminen alkuperäisissä teksteissä – on niitä sitten jouduttu eri tilanteissa leikkelemään kuinka – tuo musiikkiin kummaa vinoutta.



Kuuleman mukaan Pussikaljalevyn nykyinen muoto on toinen ja ensimmäisissä hahmotelmissa mukana oli runsaasti konebiittiä sekä elektroefektiä. Toki elektroninen ja kokeellisempi konemusa otti myös isoja harppauksia nimenomaan 70- ja 80-lukujen taitteessa, mutta nyt kuultavat biisirakenteet toimivat mielestäni paremmin kuulluilla uuden aallon punkahtavilla sävyillä. Ei sen puoleen, jännäähän se olisi elektrodemojakin jossain vaiheessa kuulla – kyllähän nyt romaanista kaksikin kiekkoa voidaan tekaista…

Pussikaljalevy ei ole helppo lasti purettavaksi ja jotkin kohdat saattavat aiheuttaa allergisiakin reaktioita, mutta olen silti vaikuttunut lopputuleman alkuvoimaisuudesta. Sanat pelaavat, musiikki melskaa ja tarkoin punnittu tasapainottomuus toimii.

Mika Roth