Helsinki Death Fest 2024 – perjantai

Kaksi päivää örinää, tuplabasareita, matalia vireitä, kireitä sooloja ja synkkää tunnelmaa. Maan alla kuohuu, ja hyvä niin. Death Metal pursuilee tuskaa, kauhua ja kuolemaa, mutta ihmisten kerääntyessä sen äärelle, on lopputulos silkka elämän juhla.

Bashed

Yksikkömme ehti Tiivistämölle juuri parahiksi toteamaan tapahtuman avausaktin asialliseksi. Yhden ep:n julkaissut tamperelaisbändi mätkii biisinsä rivolla otteella Autopsyn ja varhaisen Carcassin hengessä. Vakuuttavasta örinästä ja rajusta tahdista huolimatta Bashedin tyylissä on punk vahvasti läsnä: kyse ei ole siitä, miten tarkasti roiskitaan, vaan kuinka pitkälle roiskeet lentävät. Jälki oli likaista ja holtitonta, eli tervetulotoivotus vailla vertaa!

Putrid Defecation

Ei ihan joka kelmi saakaan aikaiseksi viihtyisää puolituntista silkoilla vessajutuilla. Vuonna 2019 perustettu akti oli liikkeellä tuoreella kokoonpanolla ja jälki sen mukaista, eli pirteää ja vapautunutta. Ymmärrän hyvin, jos jonkun makuun PD:n pörinäörinä on turhan vitsikästä: jäsenten välinen hyväntuulinen kuittailu, kappalevaihdoksia rytmittävät eritepainotteiset leffasamplet tai tuorein single Impending Anal Leakage (minuutin biisi, jossa on kolme eri laulajaa) saattavat ärsyttää. Itse koin yhtyeen keikalla samanlaista sairasta mielihyvää kuin Sanguisugabogin musiikin äärellä. Vähemmän vakaviin moshaushetkiin tämä miestenhuoneen hajuinen mäiske on hyvin suositeltava live-elämys.

Apparition

Toisaalta elämässä tulee vastaan varmasti usein tilanteita, jolloin niitit, nahka, synkkyys ja jämerät otteet ovat tarpeen. Espanjalaisen Apparitionin kolmikko tietää tämän, ja vannoo vakaasti Slayerin, Morbid Angelin ja Deathin epäpyhien perinteiden nimeen. Autenttisuutta lähemmäs neljänkymmenen vuoden takaa metsästävää aktia voi joku naljailla turhan nostalgiseksi larppauskerhoksi, mutta omaan makuuni yhtye sopii täydellisesti. Naula upposi otsalohkoon liikoja yrittämättä, sillä intensiiviset nappiosumat, kuten Soldier of Death saavat veren kuohumaan. Ei ollut soittelun makua, tässä.

Cryptic Hatred

Eipä siihen sortunut seuraavakaan akti, vaikka aikakoneella matkattiin pikavauhtia takaisin näihin synkkiin ja brutaaleihin aikoihin, joissa elämme päivittäin. Ahkerasti levyttävä ja keikkaileva paikallinen hienous Cryptic Hatred ei välttämättä ole erityisen säväyttävä näky lavalla, mutta vastikään toisen pitkäsoittonsa julkaissut nelikko polkee deathinsa modernisti ja melodioita pelkäämättä. Biiseissä on riittävästi kurveja, joihin nelikko suhtautuu asiaan kuuluvalla varomattomuudella, ja se on se asia, jolla tässä tapauksessa on kaikkein eniten väliä. Ai että death metal on tyhmää keskenkasvuisten kloppien välineurheilua, jossa vaan yritetään tehdä kaikki mahdollisimman rajusti ja nopeasti? Ok, en tiedä mitä pahaa siinäkään joku voi nähdä, mutta yritäpä itse kehittää yhtä kattava ja johdonmukainen kokoelma koukkuja, kuin mitä esimerkiksi näiden sankareiden raapustama Homicidal Intentions tarjoaa.

Vomitrot

Yritäpä sen jälkeen kuunnella ja seurata trollhättanilaisten toimintaa ja löytää siitä edes yksi sellainen, mitä koukuksi kutsutaan. Päivän primitiivisimmän ja räikeimmän kuolon annoksen sisältöä ei tee mieli kuvailla tarkemmin, johtuen sen äärimmäisen graafisesta luonteesta. Kuvittele eteesi vääjäämättä lähestyvä tsunami, jonka tunnistat vesimassan sijaan vatsahapoksi – kumpi lannistaa enemmän: elämäsi loppu vai sen loppumisen syy? Tämän parempaa kiteytystä Vomitrotin hyiselle performanssille tuskin on löydettävissä.

Engulfed

Kuten moni muukin festareilla esiintynyt akti, myös Engulfed oli yksiköllemme ennestään tuntematon, mutta tästä tuttavuudesta nautimme aivan erityisen paljon. Turkkilaiset toimittivat asiansa krumeluureitta, vaikka deathin perinteisiin syvästi nojaavassa tyylissä niitäkin piisaa. Bändillä ei kuitenkaan ole aina vauhti päällä, sillä tasapaino teknisen ja melodisen äärimmäisyyden välillä on hiottu taidokkaasti ja omintakeisella tarkkuudella. Tunnelmalliset suvannot ja tyylikkäät kitarasoolot säväyttivät siksi erityisen paljon. Tosin huomautettakoon, että illan keskinopeus oli vähintään 180 iskua minuutissa. Sitä vasten pienikin polveilu tuntui suopeuden osoitukselta.

Cadaveric Incubator

Jos on musiikin saralla hautausmaata käytetty yhden ja toisenkinlaisena vertauskuvana, Cadaveric Incubatorin kohdalla se on kirjaimellinen buffet-pöytä. Häpeilemättömän rähjäistä grindin ja deathin sekaista ryöpytystä leimaa vanhanaikaisuus hyvällä tapaa, sillä tyyli ja otteet ovat jäljittelemättömästi sitä itseään. Bändi esitti myös alkuperäisellä kokoonpanollaan sen automaattisesti parhaan tuotoksen, eli ekan demon, ja vaikka silläkin on ikää vasta hädin tuskin 20 vuotta, olisin uskonut jos ilmestymisajankohdaksi olisi kerrottu 90-luvun alkuhämärä. Ryöpytyksestä välittyy vastaansanomatonta lämpöä, aisteja raadonhajuisilla näpeillään hyväilevää epätodellista euforiaa. Eikä siitä joulusinglestä rehdisti virnuilematta läpi päässyt.

Sinister

Illan päätösaktina nähty Sinister oli esiintyjäkatraan iäkkäimmästä päästä. Hollantilaisten debyyttilevy Cross The Styx ilmestyi vuonna 1992 ja yhtä parin vuoden taukoa lukuunottamatta hollantilaiset ovat puskeneet raakaa kuolometallia ilmoille tasaisella tahdilla. Näillä vuosilukemilla matkalle on jo mahtunut kaikenlaisia muutoksia, mutta tyyliltään bändi tunnistautuu edelleen ensimmäisen lähdön sotakoneeksi.

Ammuksia varastossa myös riittää: tämänhetkinen kokoonpano on eittämättä tiukka ja kappalemateriaalia sen verran rutkasti, että turpajuhla raikui suorastaan helpon oloisesti. Walter Tjwan kipeät soolot kruunasivat kokemuksen.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)