Empath – Tribute to Vurt

Kuinka osoittaa musiikin keinoin kunniaa kirjalle? Cyberpunkin merkkiteos Vurt ilmestyi vuonna 1993 ja reilu kolme vuosikymmentä myöhemmin Empath pyrkii purkamaan teoksen magiikkaa äänin. Jeff Noon teki sanoillaan modernia historiaa, Empath käyttää pensseleinään nuotteja, efektejä ja ääniä. Tarkemmin sanottuna lähinnä elektronisen ambientin, industrialin ja EBM:n aineksia, kuinkas muutenkaan.

EABE

Periaatteessa projekti on mahdottomuus, koska sanojen ja äänten välillä on aina matkaa. Toisaalta mitä muuta musiikki ja äänitaide yrittää, kuin kuroa yhteen mahdottomia välejä ns. todellisuuden keskellä? Empath on käyttänyt kuuleman mukaan projektiin kolme vuotta, koska projekti on tekijälleen jotain osiaan suurempaa, merkittävämpää, ja sen vain on täytynyt toteutua. Huomattavaa tässä kaikessa on myös se, että Jeff Noon näytti vihreää valoa Empathin ponnistuksille. Sanoista ääniksi, voisiko moinen sittenkin onnistua?

Palataan hetkeksi takaisin sanoihin. Vurt on muistaakseni outo ja monitulkintainen teos. Luin sen jo hyvän aikaa sitten, samassa rytäkässä mm. Stanislaw Lemin ja suorastaan pakollisiksi koettujen Ray Bradburyn teosten kanssa. Englanninkielisen alkuteoksen kaikki kielelliset oivallukset eivät varmaankaan täysin tavoittaneet kohteitaan, nuoren miehen tankatessa teoksia sanakirja käsillä, mutta tärkeintä oli tuolloinkin into. Samainen into lienee lähettänyt Empathin omalle ristiretkelleen.

Sci-fi puhutteli minua jo lapsena. Star Trek ja Avaruusasema Alfa olivat lähtökohtia, eräskin George Lucas myi myöhemmin kaiken kaikille sillä saralla, mutta kaupallisin Hollywood tuntui aina hukkaavan jotain olennaista. Nuoret aivoni janosivat kaiketi huuruisempia versioita Isaac Asimovin ja kumppaneiden aloittamista kaarista – ja niitä ne myös saivat, kun löysin em. kirjallisuuden jätit. Noon avasi Vurtin kautta uuden maailman, johon hän palasi vielä muissa teoksissaan, modernius puhalsi varoittamatta sisään ovista ja ikkunoista, mutta nojasi samalla ehkä huomaamattakin menneeseen.

Empath hakee musiikissaan myös ponnahdusvoimaa menneestä ja Tribute to Vurt on monin tavoin koettavissa musiikilliseksi peilaukseksi niin 90-luvusta, kuin sen aikaisesta näkemyksestä tulevasta. Ennustaminen on tunnetusti riskaabelia hommaa ja etenkin tieteiskirjallisuus kertoo mielestäni aina jotain siitä tavasta, jolla kertoja näkee sekä kokee aikakautensa, mikä on tietysti luonnollista sekä ymmärrettävää. Tuota taustaa vasten Vurt oli uuden ajan kirja, uuden todellisuuden huuruinen seikkailu. Oma Dyyninsä ja versionsa Kellopeli Appelsiinista.

Empath viskaa 15 raidalle huimat määrät omaksuttavaa ja pureskeltavaa, kiihkeän rytmin ja nopeasti korviin tulvivien ärsykepilvien vertautuessa Noonin kirjoittamiin kummallisiin hetkiin. Electronica on terminä häilyvä, mutta toisaalta yhtä osuva kuin IDM ja EBM. Viivoja piirretään vesiin, elektronisuus ja digitaalisuus ovat avainsanoja musiikissa. Kirjassa siskoaan etsivä Scribble on monin tavoin Liisa omassa ihmemaassaan. Opuksen sivuilla Scribble joukkioineen päätyy halki monen kaninkolon, siinä missä Empathin musiikin kuulija saa myös pitää varansa alati muuttuvassa ääniuniversumissa. Mikä on totta, mitä totuus on ensinnäkään ja miten sen koemme.

Arvaamattomuus ja avoimuus ovat kuitenkin myös voimavaroja ja moottoreita. Wearing Dangerous Smiles on kuin peilitalojen halki tippumista, tosin nämä sirpaleet eivät satuta vaan avaavat aina vain uusia portteja. Contaminated with Bass takoo armotta eteenpäin, pakon puskiessa hikeä pintaan. Uhkaa ja mahdollisuuksia, vaihtoehtoja on turha sulkea pois.

Emmin vokaaleja hyödyntävä Blue Lullaby on kuin seisahdus sumuiselle torille, jonka laidoilla häämöttävät ehkä rakennukset, tai sitten jotain aivan muuta. Olet kuitenkin hetken suojassa, hetken turvassa ja hetken kaikki käy järkeen. Sama vuoroveto tumman ja vaalean kanssa jatkuu halki levyn, tosin sivuaskeleitakin muistetaan ottaa. Eihän Noonkaan suoria linjoja suosinut. Vokaaleja kuullaan periaatteessa runsaasti, mutta usein niin efektoituneina, että tulkinnat jätetään – jälleen kerran – kuulijalle.

ODJ Pirkan kanssa kasattu Skullshit heittää kehään jopa Phil Collinsia, mutta kompastumiset vältetään jopa kasarisilla palikoilla. Ysärillä tavalla teknohtava Tapewormer avaa Vurtin henkeä rohkeasti ja trancemainen ulottuvuus lähtee loistamaan heti perään kuultavalla Flarella. What0utin vahvistama raita kuulostaa aikapoimuun juuttuneelta KMFDM-johdannaiselta. Kuulijaa johdatellaan, mutta häntä ei tuupata yhdestäkään oviaukosta läpi suotta.

Koin lievähköjä tunnontuskia, kun en muistanut lähdeteosta sen paremmin. En lähtenyt kuitenkaan lukemaan opusta uudelleen ennen kuin olin antanut äänten kertoa minulle oman tarinansa. Vurtista innoittuneen ja siitä kaikupohjaa hakevan albumin, joka seisoo mielestäni myös omilla jaloillaan. Noon teki jotain ainutlaatuista, Empath tarjoaa sille heijastuspinnan ja/tai peilin, joka kertoo jälleen tasavertaisesti niin kohteestaan kuin luojastaan.



Olisin yhtäältä kaivannut ehkä mukaan enemmän Good Dreams of Bad Thingsin kaltaisia unenomaisia osuuksia, sekä Snake Scissorsin kaltaista rytmirevittelyä, mutta toisaalta: kokonaisuus on nyt kirjamaisella tavalla ehyt. Ehkä se oli tarkoitus, ehkä näin on parasta. Ja jos lopputulema kelpaa itselleen Jeff Noonille, niin kuka minä olen sanomaan poikkipuolista sanaa.

Hyvää kirjaa voi suositella aina ja Noonin teoksia on saatavilla helposti näiltäkin main, joten nyt vain rohkeasti tutustumaan uusiin maailmoihin – niihin istuvan musiikin säestyksellä.

Mika Roth