Omakustannealbumit – Heinäkuu 2024
Hugo Cajan: Pieniä Runoja
Uuden polven indie-artistiksi tituleerattu Hugo Cajan pisti kieltämättä energiseen uuden aallon poprockiin kummasti vauhtia viime vuoden lopulla ilmestyneellä Enemmän-sinkulla. Energiatasot huitoivat sinkkuformaatissa jo uhmakkaasti lähelle kriittistä pistettä, vaikkei reaktori sentään ylikuumentunut. Sinkut on nyt koottu yhteen ja myös debyyttialbumin voimatasot painavat mittariston neulat kohti kaakkoa.
Hard rockin suorista linjoista haetaan linkousvoimaa, joka paiskaa Ekstaasin jonnekin kimalteisen rokkitanssilattian säihkeeseen ja Kotimaan progeisemmin pyörteilevään pölypilveen. Cajanin vokaalit ovat soundin sielu ja järjestelmän aurinko, jonka kiertolaisina häärivät tutut kitara, rytmiryhmä sekä taustan värittelyt. En lähde arvailemaan miten mikäkin ääni on luotu, koska Cajanin tapauksessa lopputulos on aina keskiössä. Jos vokaaliraitoja tarvitaan taustalle, niin niitähän tulee, ja jos lossit pitää yllättäen iskeä pohjaan, niin myös tapahtuu. Pieniä Runoja lukee otsikossa, mutta isoja kirjaimiahan tässä suositaan.
Funkkaavan poprockin ja soulahtavan sydämen purun suolaiset hetket hämmentävät kerran toisensa jälkeen, etenkin kun kaikki palaset sopivat lopulta kohdilleen ja biisijärjestyskin toimii. Isot kirjaimet lunastava HAUSKAA mellastaa itsensä lähes seinästä läpi, satunnainsbalkanin osuessa kohdilleen pasmat sotkien. Mutta sehän on hersyvän hauskaa, koska tirehtöörinä häärivä Cajan tietää tasan tarkkaan koska sirkusta pitää ohjata mihinkin suuntaan. Siinä missä rakkausballadiksi paljastuva Jumalasi paljastaa ison sydämen pienen ihmisen sisältä, voi Odotat rusauttaa soulimpaa kaihokorttia pöytään.
Pieniä Runoja ei ole pieni levy. Ensimmäiset kuuntelukerrat saavat helposti haukkomaan henkeä, koska 11 raitaa ja plus 42 minuuttia ovat täyteen pakattua asiaa. Todellinen arvo paljastuukin vasta soittokertojen karttuessa, kun palanen toisensa jälkeen asettuu paikalleen ja kokonaisuus vain jatkaa kasvamistaan. Syvä kumarrus Cajanin suuntaan ja hattua päästä isojen runojen edessä.
Mika Roth
KDotcom: Taimaut
KDotcom on jyväskyläläinen 24-vuotias räppäri, joka lähti kuuleman mukaan tekemään alkujaan EP-levyä. Materiaalia työstäessä homma karkasi kuitenkin sopivasti lapasesta ja nyt kasassa on kymmenen raidan sekä reilun 25 minuutin mittainen kokonaisuus. Hartiapankilla kasaan työstettyä pakettia ovat täydentäneet parilla raidalla apukädet, mutta ratin takana on vain yksi heppu, joka on vastannut vieläpä niin miksausesta kuin masteroinnistakin.
Taimaut on nimensä mukaisesti hymyssä suin otettu aikalisä elon oravanpyörästä, ja kipaleiden aihepiirit liikkuvat normaalia rennommissa jutuissa. Räppäillessä nojaillaan taaksepäin ja monenlaista ruokaa maistellaan, muonaa valmistetaan suurella rakkaudella, ja siitä jaksetaan innoittua monilla tasoilla. Rentoon menoon istuvat perinteiset boom bap -soundit ja niin kasarista kuin ysäristä on osattu napsia sopuisa määrä sävyjä makumatkaan.
Hukas kastikkeessa saattaa jo kompastella vinkkaustensa multitasoihin, mutta lievällä lisäironialla siitäkin selvitään. Samoilla sooseilla
Tukos suonet pullahtaa pintaan kuin kolesteroli, soundien tumman jyrkkyyden jyrätessä hellästi. Toimiva BBQ-räppi pistää nuolemaan näpitkin.
Eikä elo silkkaa mättöä ole, minkä
Hämmökki tai aurinkotuoli muistaa hellän kahvimainosmaisine soundeineen. Joskus simppelit jutut vain toimivat ja pehmeät kitarasoundit tuovat kiekon alkupuolelle juuri sitä pistävää sivumakua, joka nostaa perussetin jonnekin perustason tuolle puolen. En ihan täysin tajunnut alkuun
Mama Interludenkaan tarkoitusta, mutta sekin on osa isompaa kattausta ja tarvittava johdatus
Kevätsipulin hellään huomaan.
KDotcom saattaa ottaa aikalisän, mutta samalla peli jatkuu ja räppäri pitää silmänsä tiukasti myös tulevissa kurveissa.
Nelikasin kanssa esitetty
Timeout vinkkaa myös uudempien sävyjen uimisesta mukaan kuvaan, joten nähtäväksi jää mitä kaikkea aikalisän jälkeen tuleekaan vielä tapahtumaan.
Mika Roth
Leija Lautamaja: Sydän tuli piilosta
Leija Lautamaja yllätti iloisesti alkuvuodesta,
Kun rakkaus iski minuun -sinkun posauttaessa pelimanniperinteen ja elektronisesti vahvistetun outorockin jonnekin seitsemänteen taivaaseensa. Esikoisalbumi on rohkea siirto kolmannen polven kansanmuusikolta, joka haaveitaan toteuttaessaan tulee samalla ”rikkoneeksi” perinteisemmän musiikin kaavoja. Vaan kuinka sitä voisikaan enää näinä päivinä luoda mitään aidosti uutta, jos saisi sivakoida vain vanhoja latuja pitkin.
Moderni folk on kuvauksena sopivan väljä, mutta samalla sanapari jää auttamattoman haljuksi kuvaukseksi. Lautamajan asianmukaisen anarkistinen ilmaisu antaa rytmikoneen naksua kuten kulloinkin sopii, eikä vokaaleissakaan väistellä tunteiden kulloinkin mukaan tuomia ryppyjä. Rakkaus on rajaton riemu ja toisinaan myös suurimpien surujen aihe, mutta vaikea siitä on kaukanakaan pysytellä. Tämän tiukan totuuden ovat Lautamajan kappaleiden kertojat myös tahoillaan huomanneet, mutta kohti valoahan se yöperhonenkin syöksyy – oli moinen sitten kuinka typerää tahansa. Sydämen kun täytyy vain tulla joskus ulos piilostaan.
Suuresta ihmeestä kertoo hauraan hienosti
Sinun takiasi, jossa sopuisammat äänet kyhäävät pienoisen majan ympärille.
Jouluplöki hassuttelee makujensa kanssa, rakkauden viedessä kuulijaa kuusi nolla, mutta hilpeää on.
Ylpeästi sun on hellyttävä rakkaudenosoitus, jossa kertoja oivaltaa löytäneensä viimein paikkansa. Toisinaan sukupolvien väliset askelmat eivät olekaan niin jyrkkiä, vai onko jyrkkyys ollut alkujaan meissä kaikissa? Näitä sopii pohtia matkaharmoonin soidessa ja nuottien piirrellessä elämän kokoisia sommitelmia vailla sen kummempaa kiirettä.
Lautamajan kanssa studiossa on häärinyt myös
Pekko Käppi, mutta yhtä kaikki albumi on alusta loppuun saakka mielestäni puhdasta Lautamajaa. Toki apulaistuottajanakin häärinyt
PK Keränen tuo kitarallaan lisää luonnetta
Muusani-ankkurille, mutta nytkin kyse on lisämausteesta jo valmiiksi upeassa kokonaisuudessa. Sydän tietää mitä haluaa ja tämän levyn kohdalla sitä on kannattanut kuunnella.
Mika Roth
Marian Kyyneleet: Sietämätön epävarmuus kalvaa
Esikoispitkäsoitollaan folktrio
Marian Kyyneleet ujuttaa erilaista tanssikenkää hiukan joka jalkaan. Kolmikon musiikissa melankoliset palat ovat mm. utuisen popin, akustisen bluesin, jazzahtavan fiilistelyn ja toisinaan hyvinkin pisteliäiden tekstien värittämiä tuokioita. Välillä karataan balkanilaiseen tulisuuteen, toisinaan vajotaan pohjoisen masennuksen syvään kurakkoon, lukuisten eri sävyjen välkkyessä tähtisateen tavoin kuulijan yllä.
Musiikki on siis monimuotoista, eivätkä
Leenan ja
Hannelen laulamat tekstitkään jätä nuottien keskellä kylmäksi. Kertoja pohtii usein syntyjä syviä, siis todella, todella syviä, eikä rakkauskaan tietysti kaukana ole kaikkine komplekseineen sekä säröineen. Sanojen kanssa leikitellään taiten, mutta fokus on aina aiheessa, ideassa, hetkessä – mikä kulloistakin tekstiä sitten johtaakaan.
Malva hyytää äänillä, joissa uhka ja mahdollisuudet kisaavat sellon ja taustan huminoiden kanssa. Elokuvamaiseksi voisi kutsua myös herkkää
Uin-raitaa, jolla torvet kaikuvat kaihoa ja kitaran siniset nuotit löytävät tiensä ylös väljän ja samaan aikaan tiheän äänimaiseman halki.
Lämpimämpää laitaa folkista esiin tuova
Tavallinen päivä on hieno puolitien krouvi, jossa heittäydytään hetkeen ja annetaan muun maailman häilyä jossain kauempana. Tekstiä voi tulkita kaikkine ’mitä-jos’ -kulmineen, mutta huomion varastaa akustista kitaraa hyödyntävä leijuva melodia, jonka takana tapahtuu yllättävänkin paljon kaikenlaista. Kolmikon kyky pelata pienen pienillä osasilla ja pinota ne huikean kauniiksi pienoispatsaiksi saakin todella pysähtymään pienten tuokioiden äärelle.
Sietämätön epävarmuus kalvaa – otsikko on kova ja albumi vaativa, sitä en kiistä. Pienten äänten äärelle kannattaa kuitenkin pysähtyä ja antaa tarinoiden avautua. Nosta siis jalka hetkeksi arjen kaasupolkimelta ja kampea itsesi pois koko oravanpyörästä yhden levyn ajaksi. Tässä olisi ensiluokkainen levy taukokaveriksi.
Mika Roth
Martta Maa: Olet piilossa valolta
Martta Maa kertoo olevansa indiefolk-yhtye, joka esittää laulaja/lauluntekijä
Aino Vuorenmaan kirjoittamia kappaleita. Yhtyeen esikoisalbumi ehti itse asiassa ilmestyä jo toukokuun lopulla, mutta heleät folkpoppikset eivät ole taatusti vanhentuneet rahtuakaan parissa kuukaudessa. Vuonna 2022 esikois-EP:nsä julkaissut ryhmä rakentaa kymmenestä raidasta noin 39 minuutin mittaisen taipaleen, jolla koetaan niin valoisia kuin varjoisia hetkiä.
Sinkuiksi nostetut
Elokuu ja
Rappukäytävä saavat kunnian avata pitkäsoiton, ensinnä mainitun toimiessa karsitulla muodollaan eräänlaisena hiljentäjänä sekä ryhmän maailmaan tutustuttajana. Kuulija pistetään todella kuuntelemaan, kun äänessä ovat lähinnä nainen ja akustinen kitara. Rappukäytävä päästää orgaanisella tavalla sähköisen soundin laventumaan, kiireettömyyden toimiessa silti yhä punaisena lankana. Rauhallisuus onkin albumia selvimmin määrittävä tekijä, keveiden ja nostattavien voimien kääntäessä miltei kaiken kuin huomaamatta positiiviseksi.
En osaa sanoa mistä
Kivitalon 6. kerros kertoo tarkalleen, tai millä kaikilla tavoin oudon kaunis
Mykkä soittorasia olisi tulkittavissa, vaan ehkäpä tulkintojen vapaudessa on tällä erää avain kaikkeen.
Laulavat planeetat summaa yhden oivalluksen mitä siroimmin ja em. Elokuu ei pyri olemaan yhtä vavahduttavaa hetkeä suurempi, koska tuossa hetkessä on kaikki oleellinen. Tarinoissa elämän risteyskohdat, kipeätkin sellaiset, saavat ansaitsemansa kehykset. Kertoja on kaikkea muuta kuin kaikkivoipa tarkkailija elon yläpuolella, riemu saa posket hehkumaan, siinä missä kyyneleillekin jää tilaa.
Martta Maa kertoo tarinoita valoista ja niiden takana olevista asioista, mutta vaikka
Järvi muistuttaa varjoillaan jopa kuoleman läheisyydestä, ovat merkittävin osin akustisesti maailmaan tuodut kappaleet silti taipuvaisia toiveikkuuteen. Viimeisenä kuultava
Kuuletko? saa toistuvasti hymyn nousemaan suupieliin, koska sitähän elo on – törmäilyä ja oivaltelua elon kumman kulmikkaassa peilitalossa.
Mika Roth
Mieronsuo: Pimeyden syliin
”Luontokadon eksistentialismia ja tulevaisuuden elektronista kansanmusiikkia” – jo silkka levytiedotteen otsikko sai
Mieronsuon toisen pitkäsoiton ponnahtamaan pinosta esiin ja pysyttelemään korkin tavoin pinnalla.
Kiperkotška-esikoisalbumi ilmestyi toisena pandemiakeväänä, enkä osunut tuolloin harmikseni debyytin kohdalle. Onneksi vahinko korjaantui nyt korkojen kera, sillä Pimeyden syliin on kiistatta melkoinen tapaus.
Folk on 20-luvun mullistuneessa maailmassa enemmänkin tunnetila, kuin mikään tarkemmin osoitettava ja rajattava musiikillinen alue. Mieronsuon tekstit kaikuvat suomalaista runolauluperinnettä, vaikka muodot ovat riemukkaan vapaita ja tekstit luottavat ajattomiin sanoihin. Nostalgian kanssa leikitään myös ja esimerkiksi
Teroituskivi kaikuu menneisyyden valittavista lauluäänistä, mutta samaan aikaan elektroniset tasot häivyttävät tarkat ajat ja paikat. Moderniksi mielletty saa vahvistaa mennyttä, kummankin istuessa yhtä aikaa ajajan paikalla. Todellinen temppu on kuitenkin siinä, että tyyli pysyy ehyenä eikä touhu karkaa säntäilyksi.
Pimeyden syliin on vaativa levy, etenkin jos sen maailmoihin todella sukeltaa. Allekirjoittanut pyrki aluksi ehkä liiankin innokkaasti ”avaamaan syvimmät solmut”, kunnes ymmärsin levyn toimivan enemmänkin virtauksen lailla. Kyse ei ole niinkään avainraidoista ja piikkibiiseistä, kuin kokonaisuuden rakentamasta tunnin kokoisesta teoksesta.
Märkien nuotioiden jumalat saa näin olla omaa tranceiluaan, jonka merkitys vaihtelee kuulijan mukaan, eikä intromainen
Alkaa sataa vaadi selitystä olemassaololleen. Asiat tapahtuvat Mieronsuon teoksessa kuten tapahtuvat, mikä on vain hyväksyttävä osana kokemusta.
Spoken word on komea tapa puhua lausutuista teksteistä ja elektrofuturistiset folk-sfäärit tekevät kiistatta soundeillaan kunniaa upeille sanoille. Luonto on läsnä, kertoja tahtoo olla usein osa sitä, mutta mikä on ihmisen osa uudessa ajassa – omassa ajassamme. Onko ihminen kirous vai siunaus, kaivattu lisä vai kaiken ympäriltään syövä syöpä? Levyä kuunnellessa ajatuksilla on ainakin tilaa sinkoilla musiikin innoittamana.
Mika Roth
Tekramütisch: Söpöysvaroitus
Tekramütisch tekee niin monet asiat toisin, raikkaan hulluttelevasti ja silti riittävän vakavasti. ”Vaikea 40. albumi” on tietysti jo numeronsa puolesta iso, mutta 10. tuotantokauden päätösteos päästää kohottavissa tunnelmissaan samalla söpöt knallipäät kesälaitumille. Hetkeksi nyt ainakin. Tuttuun tapaan raitoja on kymmenen, ne ovat täynnä tekramütischtisia musiikkipohdintoja ja nuottisolmuja, joita lähdin availemaan hyväntahtoinen hymy jo valmiina kasvoilla.
Eikä virne hyytynyt, kun Söpöysvaroitus kävi hiljalleen tutummaksi kaveriksi. Tekramütisch on itselleen tyypillisesti tehnyt taas pari tiukempaa käännöstä tyylin saralla, jos nyt
Parantunut romantikko antaa outorockin soundin hetkellisesti jyrkentyä ja
Sisäisesti söpö luotaa söpöyspakon traumaattista sekä rumempaa puolta. Kaikki eivät vain ole söpöjä, ken on
Virheetön, kuka sopii kulkemaan kamanan alta kun
Tonttuovi on niin kovin, kovin matala. Elämä ja kuolema, rakkaus ja yksinäisyys, toiveet ja pelot. Aihepiirit ovat tuttuja, akustiset kitarat ovat pääosin äänessä ja tekrat laulavat äänivalleja säästellen, mutta tehot tuntuvat siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen ansiosta – tuhdisti iholla.
Söpöysvaroitus on tavallaan kiikkerää akustisrokkailua, jolla yhtye luottaa ohuempaan soundiin ja hillitympään äänipalettiin. Puristustakin löytyy ja paine tuntuu, mutta musiikkinsa puolesta 40. kierros edustaa kiistatta yhtyeen hellempää puolta. Raidoista vain kaksi ylittää kolmen minuutin rajaviivan, koska kaikki oleellinen kiteytyy nyt pienempiin paketteihin. Yhtäältä tämä johtaa julmiin lentojen katkaisuihin, kun sydbarrettmainen
Elämämme ääniraita vain töksähtää poikki ja folkahtava Tonttuovi pamahtaa edestä kiinni niin että sen taa jää hölmistynyt ilme naamallaan kummastelemaan. Mitenkäs ne nyt noin…
Söpöysvaroitus antaa varoituksensa soida lähinnä akustisesti ja teksteissä on bändille ominaiseen tapaan pengottavaa. Elämä on simppeliä ja helppoa, sanotaan, vaan kenelle ja missä muka? Pienempää ja söpömpää tekrailua kelpaa silti kuunnella 11. tuotantokautta odotellessa.
Mika Roth
Weg: 1UP!
Englanninkielistä pooprockia toisinaan hyvinkin mittavilla äänivalleilla vahvistava
Weg yllätti pari vuotta sitten mielestäni hyvinkin onnistuneella
Piano Songs, Vol. 1 -tuplasinkullaan. Kuten otsikkokin kertoo, otettiin rockin soittoon mukaan isommin koskettimet, vaan saihan mm.
Queenkin jo aikoinaan uutettua niistä hitin jos toisenkin itselleen.
Kyseisen tuplasinkun
No Room for Resentment on myös esikoispitkäsoiton terävämpiä hetkiä, jos nyt toteutus olisikin kaivannut jylhempää sovituskynää ja/tai isompaa budjettia. Ydin on kuitenkin kohdillaan siinä missä
90 Degrees -tuplasinkun oiva
Grandmother potkii myös tuttuun tapaan takalistolle. Esikoispitkäsoitoille ominaista ”kootaan sinkut yhteen” -kaavaa ei pääse kuitenkaan juuri materiaalin puolesta kritisoimaan, sillä Wegin sävellyskynät ovat olleet koko neljän vuoden julkaisuhistorian mainiossa terässä. Sen sijaan mainiot kappaleet olisivat ansainneet isompaa soundimaisemaa, mikä tahtoo yleensä sanoa myös isompaa rahallista panostusta.
Mikä sitten tekee Wegin kaavoista niin toimivia? Ensinnä esiin on nostettava runsas melodisuus, sekä kerroksellinen vokalisointi, jossa nojataan kuin huomaamatta eteenpäin. Melodiset kipaleet ovat etenkin kiekon alkupuolella nopeutta suosivia ja reippaita numeroita, eivätkä edes loppukiekolle päätyneet plus kuusiminuuttiset
October Rain ja
Calling the Spirits jää laahaamaan suotta helmojaan. Jopa silkalla akustisella kitaralla sekä pienillä lisäaineksilla osataan luoda väkevän tunnelmallisia poukamia, joista lähdetään yhtä yllättäen taas seilaamaan rokimmille ulapoille.
Mikko Järvenpää ja
Antti-Jussi Valkama ovat ansainneet kannuksia raskaamman musiikin parissa, mutta viimeistään 1UP! osoittaa myös pop-melodioiden taittuvan duolta. Nyt on koottu alku-uran sinkut yksiin kansiin ja haettu siinä samalla ominta paikkaa musiikkikentillä, joten seuraavaksi vain isompaa ässää kenttään, kiitos. Kuullun perusteella taival on vasta alkamassa.
Mika Roth
Lukukertoja: 849
