Taina West: Movetron – Romeosta Juliaan

Movetron mielletään helposti ysäribändiksi, jonka eurodance hytkytti kansaa silloin joskus. Tuokin pitää paikkansa, mutta yhtye on jatkanut lisäksi uutta luovana yksikkönä, joka ei suostu muuntumaan silkaksi nostalgiakoneeksi. Taina West on koonnut bändin tarinan tähän asti. Kaikki alkaa ehkä Romeosta ja Juliasta, mutta kukaan ei ole lukenut vielä käsikirjoitusta loppuun.

Viisas Elämä

30-vuotista taivaltaan juhliva Movetron koki aiemmin kuluvana vuonna yllättävän ja kivuliaan menetyksen, kun yksi triosta poistui äkillisesti keskuudestamme. Isosta osasta bändin tekstejä vastannut Timo Löyvä siirtyi ajasta ikuisuuteen, mutta hänen sanojansa kuullaan kirjassa taajaan. West onkin haastatellut pitkän kaavan kautta niin Löyvää, vokalisti Päivi Lepistöä kuin säveltämisestä vastaavaa Jukka Tanttaria. Tarina ei kerro miksi haastattelut on päätetty jättää näin selvästi haastattelumuotoisiksi, mutta tässä yhteydessä muoto toimii.

Kirja lähtee tuttuun tapaan tarinan alusta, taustoittaen ajan henkeä, syitä sekä seurauksia. Suuren maailman glamouria oli hankalaa löytää, kun tupakalla piti ’vahvistaa’ lauluääntä, mutta rakkaus musiikkia kohtaan ja usko omaan juttuun piti Movetronin syntetisaattorit liikkeessä. Yhtye julkaisi neljä pitkäsoittoa vuosina 1995–2000, mikä näin jälkikäteen tarkasteltuna oli ehkä hiukan tarpeettomankin kiivasta tahtia. Ensiluokkaista materiaalia voi tietyssä ajassa syntyä vain niin paljon, eivätkä 90-luvun pitkät albumimitat antaneet armoa.

Alkuperäisen juoksun viimeiseksi jäänyt albumi 4th Dimension oli rohkea yritys tehdä englanninkielistä poppia maailman kokoisille markkinoille, mutta mahalaskuhan siitä tuli – ja nähtävästi myös isompi lasku itse artisteille, jotka ovat sittemmin pitäneet langat tiukasti käsissään. Vaan mitään ei kaduta, mikä tuntuu leimaavan koko Movetronin ajattelumaailmaa. Varsinainen pensseleiden santaan lyöminen ohitetaan kuin huomaamatta, fokuksen siirtyessä jatkuvuuteen ja merkityksellisyyden kasvuun.

Yhtyeen haastattelujen välissä kuullaan myös muita 90-luvulta tuttuja tekijöitä. Erityisen mielenkiintoista on kuulla aikakauden muiden kotimaisten alan tekijöiden sanoja. 20-luvun globaalista kulmasta osa tuon ajan kummallisuuksista saattaa tuntua jopa oudolta, mutta aikuisten ihmisten tavoin kaikkeen osataan jo hakea humorististakin kulmaa. Sellaista se oli silloin, vaan ilman jokaista otettua askelta ei oltaisi voitua päätyä siihen, missä nyt ollaan.

Mitä allekirjoittanut, ja oletettavasti moni muukaan, ei täysin tiedostanut on se, että Movetron teki paluun jo vuonna 2007. Sittemmin ryhmä on pistänyt ulos kaksi pitkäsoittoa, sekä todella kunnioitettavan kokoisen pinon sinkkuja, mutta paluuta valtavirran kultahuipulle ei ole enää tullut. Yhtyeen trio muistelee haastatteluissa laveasti, leveästi ja pitkästi menneitä aikoja, mutta suoraa katkeruutta muusikoista on hankala haistella. Toki sitkeä ysärileima taitaa hiukan syödä, etenkin kun vuoden 2008 paluulevy Ei kenenkään maa oli niin onnistunut voimannäyttö. Maailma oli kuitenkin tuossa välissä myös muuttunut, fyysisten levyjen myynti on näivettynyt ja listoillehan tahtovat päästä tätä nykyä ainoastaan nuoret, kauniit, sekä sopivissa väleissä oikeisiin firmoihin olevat tekijät.

West antaa tekijöiden puhua ja asettuu itse enemmänkin taustalle. Toki perspektiivi on alati yhtyeelle suosiollinen, kuten olettaa sopiikin, mutta suoranainen fanitus jätetään faneille. Ja kuinka ollakaan, myös fanit, tarkemmin ottaen kolme heistä, pääsevät ääneen ja avaamaan omia elämiään Movetron-universumissa. Näissä kohdin lukija myös viimeistään oivaltaa, kuinka tiheän lähiverkon yhtye on itselleen vuosien saatossa kutonut. Bisnes on bisnestä, vaan raha ei tunnu määräävän tekijöitä, mikä antaa heille samalla aivan toisenlaisen tason vapauden.

Mikäli vuoden 2016 Jatkot-albumin jälkeisiä sinkkuja niputettaisiin, saisi niistä vaivatta leivottua pitkäsoiton, ehkä vaikka kaksi. Etenkin digipuolella yhtye käyttää hyödykseen vapauttaan, joten edes pandemia ei saanut Movetronin konetta pysähtymään, saati edes yskähtelemään. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku on huhtikuinen Kristallipallo, jolla ryhmän eurodance on persoonallisuuttaan menettämättä jalostunut osittain jo puhtaasti 20-lukuiseksi listapopiksi. Oman soundin päivitys on aina riskaabelia hommaa, vaan Movetron onkin Movetron ja taitaa tanssata vielä kovin, kovin pitkään.



Kirjan muoto on erittäin kevyt. Isolla fontilla ja runsailla rivivaihdoilla sivut vilisevät lukiessa, mutta kunhan hiukan normaalista poikkeavaan muotoon vain tottuu, niin helppohan yhtyeen seurassa on viihtyä. Melankolia on ollut olennainen osa yhtyeen soundia jo 90-luvulta, eikä siitä ole lähdetty väkisin rimpuilemaan irti. Mahdollisuudet ovat kuitenkin aina rajattomat, joten peruspiirteitä voi käyttää vaikka hyväkseen, mitä Movetron on tehnyt jo kolmen vuosikymmenen ajan.

Mika Roth