Folk-Röntynen – purkitettua hulluutta

Folk-Röntynen julkaisi maaliskuussa itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin, jolla ison maailman Southern Gothic vääntyi joksikin, jota olisi voinut kuulemma kutsua vaikka huonoksi elämäksi. Eli lommoiseen kulhoon lyötiin kunnon annos Niskasta sekä Kaurismäkeä, banjolla ryyditettyä folkkia, polkuharmoonia, sekä raitakohtaisesti kaikkea sopivaa kanoista eteenpäin. Oli aika ottaa selvää mistä tässä on oikein kyse, kun uusi levykin on jo tulossa.

Vyyhdin selvitys alkaa debyytistä, jonka syntyprosessi oli minimalistinen. Albumin pohjat nauhoitettiin yhdellä mikillä vanhan kerrostalon ullakolla, mikä tosin kuuluu vain positiivisella tavalla lopputuloksessa.

- Nauhoitus päälle ja banjolla soittamaan, sitten paussi ja kelaus, ja homma uusiksi laulun kanssa. Siitä sitten ajoin Tampereelle Jukka Ruostilan studioon katsomaan, mitä näistä saadaan aikaiseksi. Otettiin neukkumaniska seinältä ja lisäiltiin polkuharmoonia ja muita instrumentteja päälle.

Alkuvisiot ovat aina mitä ovat, mutta tuliko kiekosta loppupeleissä sellainen kuin pitikin?

- Olen itse tulokseen tyytyväinen – saatiin sopivassa suhteessa spontaania rujoutta ja harkittua kauneutta levylle.

Toinenkin levy on siis jo työn alla, joten kaikkea ei selvästi ole vielä sanottu. Mihin suuntaan musiikki tulee liikkumaan ja missä määrin se on yhä 'mies & banjo' -kamaa?

- Tuleva levy kantaa nimeä Folk-Röntynen ja Vaaralliset Elefantit. Pohjimmiltaan levy on samoilla linjoilla kuin ensimmäinen; biisit on tehty banjon kanssa sohvalla ja pohjat nauhoitettu sohvan vieressä. Ullakko on tosin vaihtunut olosuhteiden pakosta maatasoon.

Eikä vauhti ainakaan laannu, sillä toisella levyllä panoksia vain nostetaan. Miltä kakkonen näyttää nyt, kun valo paistaa jo tunnelin päässä?

- Kakkosalbumi karkasi ihan käsistä. Levylle lähti mukaan yhtyeellisen verran muita soittajia. Tommi Laitinen rumpuineen ja Antti Pakarinen congansa kanssa. Velipoika Saastamoisen Jussi hyppäsi mukaan läskibasson kera. Jukka hoiti totutusti polkuharmonit, minulle jäivät pääosin kaikki banjot, laulut, mandoliinit, sähköbassot ja trumpetit. Tuleva levy on jonkinlainen kurjuudesta kumpuava etnolevy.

Sattuma näytteli pientä osaansa, kun kovia kokenut trumpetti päätyi mukaan ja muuttui toisen albumin yhdeksi keskushahmoksi. Jesarilla ja nippusiteillä kasassa pysyvä soitin on siis takaamassa, että spontaani rujous elää myös tulevalla levyllä.

- Enhän minä sitä trumpettia oikeastaan osaa soittaa ja iso osa studioajasta meni opetteluun, mutta kyllä me sinne perhana torvia saatiin! Levyn nimi "Vaaralliset Elefantit" tuli käytännössä siitä trumpetista – siinä oli vaaran tuntua, kun torveen töräytti täysiä eikä ollut varmuutta, mitä toisesta päästä kuuluu.

Tekstien puolella rujo pimeys ja arjen mankeli ovat kuulemma yhä tapetilla. Näennäisen normaalia eloa arjen rattaissa, mielipuolisuuden vivahteiden puskiessa sopivasti esiin tapettien ja mattojen alta. Tämä saa pohtimaan kuka Folk-Röntynen on hahmona, ja missä määrin hän on olemassa vain banjonsa takana.

- Muissa projekteissa, kuten Makrofagi, kyseessä on bändi, eli minulla on tietty tarinankertojan tontti ja tietyt säännöt, joiden mukaan pitää pelata. Folk-Röntynen syntyi halusta tehdä musiikkia itse. Lyriikat peilaavat vahvasti omaan arkeen ja juhlaan, ja pääsoittimena toimiva banjo runnoo kappaleita eteenpäin. Jos haluaa katsoa ikkunasta, mitä pohjoissavolaisessa pikkupitäjässä luuhaava Röntynen ajattelee albumia tehdessä, niin helppo tapa on kuunnella levy.



Sooloartistin soittoarki on luonnollisesti myös helpompaa, kun pitää sopia vain itsensä kanssa asiat ja logistiikkakin sujuu pienemmällä paineella. Studiossa voi taas kuunnella välillä muitakin mielipiteitä.

- Loskan sekaan on hypännyt tuottaja Jukka ja välillä myös studioon kaljoittelemaan pölähtänyt Mikko Luontama. Porukalla pohdimme, miten minun tuomista jättöpuista saataisiin tehtyä Brittein edesmenneelle kuningattarelle kelpaava saunavihta.

Niin musiikillinen tyylisi on kiistatta uniikki, vaikka perusasioiden parissa pysytäänkin. Folk-Röntysen musiikki on sukua sellaiselle kummallisuudelle kuin Southern Gothic, joka on rapakon takana isompikin juttu. Kuinka tuo countryn, folkin, gospelin ja ties minkä jälkeläinen kääntyy härmäksi?

- Homma alkoi joskus sata vuotta sitten. Olin puolisen vuotta lusimassa maanpetoksesta ja sain mukaan 16 Horsepowerin levyn. Levyä tuli kuunneltua päivittäin, ja siitä jäi into hypätä hevipuolelta "kevyemmän" musiikin kuluttajaksi. Siitä tuli sitten Jay Munlyt ja kumppanit, bluessit, folkit hiljalleen mukaan. Kansanmusiikki alkoi myös kiehtoa. Huomasin uivani syvissä vesissä, kun kuuntelin mummoa Lapista vääntämässä joikua puhelimen välityksellä 1936-luvulta. Lämmin suositus muuten Ylen: kansanmusiikkipatinaa ohjelmalle. Sattuman oikusta tuli käteen vuosia myöhemmin banjo, ja siitä se ristisiitos sitten lähti luontaisesti rullaamaan.

Ennen esikoisen äänityssessioita kuuntelussa oli Mirel Wagner, josta myös tuottaja sai onkia vinkkejä tulevasta suunnasta. Vastaavaa ilmavaa meininkiä hakiessa vastaukseksi löytyi polkuharmooni, tosin päätös syntyi kuuleman mukaan ajatusten virrassa. Prosessi kulki muutenkin hyvin orgaanisesti eteenpäin.

- Biisi kerrallaan mietimme, napataanko kouraan harppu vai mandoliini. Jännittäviä tilanteita syntyi, kun olin mikrofoni kädessä kanalassa tuijottamassa vihaista kukkoa silmiin ja pyytämässä taustalauluihin tukea.

Tekstien saralla meno on tummaa, tietysti. Lyriikoissa on sellaista Rautavaara kohtaa Hank Williamsin ja Johnny Cashin vibaa, mutta myös jotain muuta, jotain tummempaa. Artisti itsekään ei osaa tai ehkei edes halua kiteyttää jotain, joka kumpuaa ainakin osin alitajunnasta. Suomalaisugrilaisuus käyköön siis vastakin piiritanssiaan Poen, Waitsin ja muiden pirulaisten kanssa.

- Kun hokaisee, että olemme vain pieniä palikoita alati liikkuvassa kaaoksen merkityksettömässä syklissä, niin kyllähän se tiettyä melankoliaa luo.

Suosikkejani kiekolta ovat poemaisen tumma Painajainen ja ilahduttavan tomwaitsmainen Isiemme lapset, jolla todella kuuluu kanalan mekastusta taustalta, kuten tuossa aiemmin jo ilmenikin. Vaan mitkä vedot uppoavat parhaimmin yleisöön, ja mikä lapsista on luojalle itselleen rakkain?

- Mitä olen seuraillut, niin yleisöä vetävät hiljaiseksi Koulumatka ja Testamentti on telkkarin takana. Porttiteoriassa viimeksi lauloi porukka vähän mukanakin. Livenä omia lemppareita tämän ensimmäisen levyn biiseistä on Viha, siinä on varaa vetää laulussa hulluuden puolelle. Kun toimii kentällä, missä pelaa kahdestaan laulun ja banjon kanssa, pitää saada reilusti tunnetta mukaan, että homma uppoaa yleisöön.



Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Kiitokset ensinnäkin haastattelijalle. Folk-Röntysen toinen albumi on nyt miksauksessa, joten pysykää kuulolla. Hulluutta on purkitettu aimo annos. Lukijoille vahva suositus kuunnella paljon erilaista musiikkia; kun hyppää mukavuusalueeltaan pois, voi löytää vaikka mitä siistiä. Lämmin suositus myös soittoharrastukseen, siinä on helppo tapa oksentaa sisintä ulos.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Folk-Röntynen