Matti Riekki: Swallow The Sun

Swallow The Sun pistänyt monella tapaa kotimaista metallinkenttää uusiksi 24 vuoden mittaisella matkallaan. Doomahtavaa, gootahtavaa ja deathinkin kanssa mainiosti kättä ravistavaa metallia ryhtyi vuonna 2003 ilmestymään pitkäsoittojen annoksissa, eikä kivisade ole sittemmin hellittänyt. Asiansa osaava ja sanansa hallitseva Matti Riekki selvästi rakastaa kirjansa aihetta, mutta tarinassa on myös synkemmät juonteensa – tietysti.

Like

Vuosituhannen alussa perustettu Swallow The Sun on tarponut vakain askelin varjoissa, mutta ei ole koskaan täysin sulkenut pois valoakaan huoneistaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen debyyttialbumi The Morning Never Came on yhä laskettavissa kotimaisen metallin moderneihin klassikoihin, eikä sitä seuranneissa metallijäteissä olla tehty asioita usein simppeleintä reittiä hyödyntäen. Yhtyeen nousujohteinen suuntaus ei ole jäänyt huomiotta myöskään rajojemme ulkopuolella, jos nyt matka oman kukkulan huipulle onkin ottanut aikansa.

Riekki kertoo bändin tarinaa vahvasti omien kokemustensa kautta, itseään – tai aihettaan – suotta säästelemättä. Viinakset ovat olleet monen artistin ja yhtyeen ongelma, eikä Swallow The Sun muodosta tässä yhteydessä poikkeusta. Opuksen sivuilla korkit poksahtelevat ja lasit kuohahtelevat, mutta kaiken keskellä on alati ollut yksi tekijä, joka on tehnyt asiat toisin. Kirja onkin monella tapaa bändin pääasiallisen biisinkirjoittajan, kitaristi Juha Raivion tarina, eikä siitä jää puuttumaan tragedian varjoja.

Näiltä osin kokonaisuus onkin erittäin henkilökohtainen, elämän yhdenlaisen julmuuden näyttäytyessä ja repiessä kohteensa osiksi. Raivio puhuu sydämestään ja samalla monien kappaleiden taustat saavat aivan uudenlaisia, usein vielä entistäkin synkempiä, taustatarinoita. Tarpeeton katkeruus ja valitus jäävät kuitenkin väliin – onneksi, koska elämän suuressa pyörässä et voi oikeastaan kuin pyöriä ja toivoa parasta. Niin se vain on, olkoon sitten kuinka epäreilua tahansa.

Eihän doomahtavaa deathia takova ryhmä koskaan mistään kedon pupusista ole kertonut, kun vuoden 2008 kunnianhimoinen Plague of Butterflies -EP:kin kertoi perhosten levittämästä rutosta. Samalla käy ilmi, miksi kyseinen EP jäi aikoinaan selvästi puolittaiseksi teokseksi. Sen kun oli tarkoitus olla vain osa tanssiteoksesta, jolle ei löytynyt koskaan rahoittajaa ja näin vain musiikki – eli puolet kokonaisuudesta, saatiin lopulta julki.

Biisien syntyhistorioita valotetaan joissain kohdin, mutta kaikkea ei todellakaan pureta auki. Ei läheskään. Musiikki kumpuaa jostain, joka edelleen jää mystiseksi lähteeksi. Muoto on jalostunut ajan myötä sellaiseksi kuin on, sillä mitään ei ole pakotettu, mitään ei ole tehty vain rahan takia. Suomalainen itsepäisyys kukoistaa ja siinä samalla syntyy tietysti tuoretta arpikudosta niin psyykeen kuin fyysisenkin maailman puolelle.

Tuttuja ovat myös hetkittäin inhorealistisiksi äityvät kuvaukset raavaiden äijien tavoista ottaa ilo irti kiertueen riemullisuudesta, kuningas alkoholin voimalla. Samalla ei voi kuin ihmetellä, kuinka pitkä pinna viinakset väliin jättävällä Raiviolla on ollut ryhmänsä kanssa. Näissä kohdin kokoonpanon sisäistä toveruutta olisi voinut tutkia tarkemminkin, mitä potkut saaneen vuonna 2009 saaneen rumpali Pasi Pasasen kohdalla jo hieman yritellään.

Kitaristi Markus Jämsenin poistuminen vahvuuksista ja kosketinsoittaja/vokalisti Jaani Peuhun tarina tuntuu myös jäävän hivenen auki, fokuksen kääntyessä Raivioon ja hänen matkaansa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Aleksi Munter pääsee sen sijaan puhumaan suutaan perusteellisemmin puhtaaksi, kiertue-elämän raadollisuuden ja mahdottomuuden käydessä mitä selvimmäksi. Henkilökohtaiset kriisit ovat syviä, monet teot tavallaan typeriä – ja silti välttämättömiä.



Kuuluuko tuo kaikki sitten yhtyeen musiikissa? Varmasti jollain tasolla, mutta tiukasti kuorensa ehyenä pitävä vokalisti Mikko Kotamäki ei juuri vinkkejä näkemyksiinsä anna. Toisaalta vokaalimestarin kulma ”antaa jokaisen antaa materiaalille omat merkityksensä” on ehkä tervein mahdollinen näin tummassa maisemassa. Kaikkea ei kuulukaan aina ymmärtää, sillä musiikki pystyy kyllä puhumaan puolestaan ja kasvamaan yllättäviinkin suuntiin eri korvien väleissä.

Riekki on kirjoittanut kirjan, jossa pienestä lähtevän yhtyeen maailma kehittyy, muuntuu ja yllättää tekijät itsensäkin. ”Kansainvälisen undergroundin ylemmän keskiluokan bändi” pystyi nousemaan tikkailla porras kerrallaan, vaikka toisinaan kolhuja tulikin. Maailman ympärillä samalla muuttuessa se toimii peilinä eri asioille, tapahtumille ja valinnoille. Kuten todettua, sana on Riekillä hallussa, mutta hän ymmärtää antaa estradin itse tekijöille ja etenkin hiljaisuuden viimein rikkovalle Raiviolle.

Mika Roth