Kitchen Sink: Yesterday’s New Breed

Turun ensimmäiseksi indiepopyhtyeeksikin kutsuttu Kitchen Sink toimi vuosina 1993–1996. Tuona aikana bändi teki runsaasti keikkoja ja loi mukavasti sutinaa ainakin ruohonjuuritasolla. Yhtye julkaisi yhden demon lisäksi kaksi CD-formaatissa ilmestynyttä EP:tä, mutta albumimitta jäi saavuttamatta. Vaan tuo tilanne korjaantuu nyt. Yesterday’s New Breed ei ainoastaan kokoa materiaalia yksiin kansiin, vaan samalla taso nousee sinne, minne sen olisi kuulunut kohota jo 90-luvulla.

Plastic Passion

Loogista ja kovin yleistä uudelleenjulkaisuissa on politiikka, jossa aikoinaan tehdyt pienjulkaisut niputetaan aikajärjestyksessä levylle. Toisten mielestä pitää lähteä historian alkuhämäristä, toiset ryhtyvät pinoamaan pikkuisia kekoon lähtien uudemmasta päästä materiaalia. Kitchen Sink on kuitenkin Kitchen Sink ja bändi on päättänyt antaa materiaalilleen kunnollisen toisen mahdollisuuden. Tämä tahtoo sanoa sitä, että vanhat tallenteet on kaivettu esiin ja remasteroitu uudelleen vaivoista välittämättä ja tunteja laskematta.

Muinoin 90-luvulla suosittu mini-CD:n formaatti rajoitti materiaalin maksimipituuden noin 21 minuuttiin. Tämä johti puolestaan siihen, että monen piti jo alun alkaen feidailla biiseistään pois alkuja ja loppuja, jotta siivut saatiin mahtumaan kiekolle. Nyt Kitchen Sinkin alkuperäiset nauhat on käyty tarkoin läpi ja jopa demoilta on kaivettu esiin yksi muuten julkaisemattomaksi jäänyt kipale. Näin ainoastaan ensimmäisen demon Wallbird jää yhä kuulematta, mutta kasassa on kiistatta kattava paketti muinaista ysärisurinaa.

Eikä materiaalia ole mielikuvituksettomasti ladottu vain ilmestymisjärjestykseen, vaan siivuista on rakennettu ihka oikea albumi, jolla on omat kaarensa ja kokonaisuutensa, maailmat maailmoiden sisällä. Arvioitavaksi saapui nippu kalsoja digifileitä, mutta biisien numerointi viittaa vinyylijulkaisuun A- ja B-puolineen. A-puolen ja koko levyn starttaajaksi on valikoitunut syksyllä 1996 ilmestyneen Close Escape EP:n avausraita Sunday Mornings. Kuusarisen garageinen pophelmi antaa tuhdin annoksen säröistä kitaraa ja rytmi jytisee, mutta biisin koukku ei silti huku hymyilevän aurinkoiseen myllytykseen.

Vuotta vanhemman Stereo Sounds -julkaisun loistava Chemistry Set on poimittu toiseksi raidaksi, ja tämähän on täydellisyyttä hipova iskupari. Jälleen kitarat surisevat, mutta suvannot osuvat kohdilleen ja vokaalit kerrostuvat soitinten sekaan upeasti. Tärkeintä on kuitenkin melodian kantokyky ja biisin ärhäkkä energisyys, joka antaa pitkät tarpeettoman korkealle soundihygienialle. Puoliskon sulkeva Sun laskeutuu raukeasti, mutta plus kuuden minuutin mitta on täysin perusteltu soundien hehkuessa analogista lämpöään.

Jo ensimmäisen demon avaajaksi ja myöhemmin Stereo Sounds EP:nkin korkannut Fusion on B-puolen ykköstähti ja selkeä valokeilojen nappaaja. Kakkoskiekon nimibiisi Close Escape menee mielestäni hivenen maalin ohitse, ellei vinhan vinon siivun tarkoitus sitten olekin tehdä juuri niin. Niin tai näin, huomaan päätyväni kipaleen kanssa aina paitsioon. Jokainen voi kuitenkin muodostaa omat mielipiteensä ja hattua on nostettava ainakin soundillisesta kunnianhimosta, joka ei peittele ysäriä millään tavoin.

Rollercoasterin laskettelu leikkii kitarasoundeilla rapeasti, mutta todellinen B-puolen yllättäjä on ensimmäiseltä demolta esiin kaivettu Superman. Tarina ei kerro miksi Teristä ei kelpuutettu kummallekaan mini-CD:lle, mutta em. tilapula saattaa yksistään selittää kaltoinkohtelun. Rakkautta ja huolenpitoa ei ole kuitenkaan säästelty nyt ja kun Whirlpoolkin saa jyrnyttää plus kuusi minuuttiaan, on levyn loppu ysärisen indiepoprockin juhlaa. Näin näiden kuuluikin mennä ja näin ne nyt menevät.



Kitchen Sink on niitä yhtyeitä, joka ei koskaan varsinaisesti lopettanut toimintaansa. Elämä vain vei jäseniä eri suuntiin ja myöhemmin monet soittajat saavuttivat erilaisia asioita elämässään. Yesterday’s New Breed ei siis ole testamentti, koska yhtye ei kuollut, mutta se voi olla uusi alku. Ja jos kaikki jäi tähän, niin kappaleista on saatu kasaan kerrassaan ansiokas pitkäsoitto. Tämähän olisi ihan klassikko, jos kiekko olisi saatu maailmaan jo 90-luvulla.

Mika Roth