Kevään 2024 kasetit
Avarus: Festareilla
Artsy Records
Avarus on monesti Desibeli.netin sivuilla vieraillut yhtye, jonka luomaa äänitaidetta/noisea on kuvattu monin eri tavoin. Vuonna 2020 vastaani tuli Avarus Lepakkomiehessä -levy, joka oli keikkatallenne kyseisestä paikasta. Tuolloin kuultavana oli yksi teos ja samaa logiikkaa seurataan myös nyt.
Festareilla julkaisulla on kaksi raitaa, Avanto 2007 ja Höstfest 2014, jotka ovat kummatkin hieman alle puolen tunnin mittaisia ääniteoksia. Ensimmäisenä kuultava Avanto 2007 on Helsinkiläisen tapahtuman aikainen tallenne, jolla bändin ’rokimpi’ soundi oli kukkeimmillaan. Improvisaatiolla on oletettavasti runsaasti tilaa instrumentaalisen äänimaiseman kerrostuessa ja purkautuessa miten kutenkin. Sähkökitara vinkuu ja elämöi pitkään edessä, liiankin pitkään omaan makuuni, mutta kritiikki tulee näin 17 vuoden päästä tulevaisuudesta. Rytmi on väkevää, alati päällä ja tulossa koko ajan niskaan, vaan ei liikaa.
Seitsemän vuotta myöhemmin Jukka Räisänen, Lars Mattila, Tero Niskanen, Roope Eronen ja Arttu Partinen ovat saaneet avukseen neljä lisäkättä, kun Antti Tolvi ja Jussi Karsikas avittavat Jyväskylän ulkoilmatapahtuman viileydessä. Bändin elektronisempaan soundikauteen sijoittuva teos on junnaavampi, takovampi, piipittävämpi ja säröisempi tapaus. Digitaalista hälyä vai analogista särinää, ken tietää sekoitussuhteita, mutta lopputulos on taatusti mielipiteitä jakavaa noisea. Jälkimmäisellä puoliskolla meno äityy melkein tanssitavaksi taonnaksi, ollaanhan tässä nyt festareilla, ja loppuun vielä pasmat totaalisesti sekoittavaa slovarivaihdetta silmään.
Avarus on tullut tutuksi siitä, että mitä ikinä tehdäänkään, niin se tehdään sitten absoluuttiseen tappiinsa asti. Monia moinen ei miellytä, mutta eipä yhtye ole koskaan moista tavoitellutkaan. Raastavaa noisea ytimestä.
Mika Roth
Kari Burana: Kapselilelu
Panama-levyt
Siinähän ei mennytkään sitten pitkään, kun
Kari Burana teki paluun Desibeli.netin sivuille.
Kuuma ja veressä -sinkku roiski lo-fi kitararockia rennoin rantein ja yhden henkilön melskausryhmä täydentyi näppärästi vierailevan
Ida Niemen vokaaleilla. Tässä välissä ehdittiin pistää linjoille toinenkin sinkku ja nyt kasassa on kahdeksan raidan albumi.
Epätasaisuus lasketaan usein musiikissa välteltävien asioiden joukkoon, mutta Kari Burana osaa käyttää jopa ja etenkin sitä edukseen. Esimerkiksi
Lihanmakuinen lääke kuulosti ensimmäisillä kerroilla lähinnä demolta, josta saisi pienellä vaivalla ihka oikean ja tarttuvankin biisin, mutta onko suurin koukku sittenkin suttuisten soundien ja mainion laulumelodian vaikea liitto? Sinkkuraita
Suukoti jättää myös tikkuja sormiin, mutta grungeinen kitararouhinta ja autotallimaiset soundit pelaavat melankolisen melodian kanssa. Onko tämä roskan estetiikkaa? Vedätetäänkö kuulijaa, ja jos niin mihin, miksi ja miten?
En lähde Karin kanssa nokkeluuskisaan, sillä siitä kumpuavat mahdolliset ironian tasot ja tasohyppelyt ovat luultavasti vähintään puolittain omasta päästäni lähtöisin. Sen sijaan nostan esiin kovan faktan, että huolimatta kaikesta soundillisesta diskanttijuurihoidosta kappaleet pohjaavat lähtökohtaisesti melodioihin. Lisäksi toteutuksen kerroksellisuus on muutakin kuin soundillinen vastine grungepukeutumiselle. Soittimista osataan, ja uskalletaan, ottaa ääntä irti myös nätimmin. Olkoonkin, että usein pinoon ladotut kerrokset tahtovat puristaa parhaat hillot ulos kakun alemmista kerroksista.
Pitkälepo on ovela numero ja
Turvallinen kuolema tarttuu, turha tuossa on vastaan sätkiä ja potkia.
Oma tupa, oma lupa. Oma näkemys, oma toteutus. Kari Burana saa taatusti monet kaipaamaan ibuprofeenin ja parasetamolin vaikutusta, sillä soundikenttä ei varsinaisesti loista perinteisesti ymmärretyllä tavalla. Soundihygienia kuitenkin sikseen, sillä Kapselilelun sydän lyö ja äänet tuntuvat.
Mika Roth
Linenhead: Pot of Gold
Kuutamo Records
Linenhead on Helsingissä vuonna 2020 perustettu, helisevää ja avarasointista folkrockia soittava trio. Parilla tämän vuoden puolella ilmestyneellä sinkulla pohjustettu esikoispitkäsoitto yllätti superpositiivisesti. Levyllä kun on orgaaninen soundi ja huikean lämmin syli, joka suorastaan kaappasi satunnaisen kriitikonplantun nallekarhumaiseen otteeseensa.
Luin taannoin
Kasevasta kertovan
Hannu Linkolan kirjan ja tutustuin siinä samalla kyseisen yhtyeen rikkaaseen musiikilliseen perintöön. Tuota samaa maailmaa edustaa myös Helsingissä vuonna 2020 perustettu Linenhead. Kumpikin bändi pohjaa tekemisestä 1960-luvun kitarafolkaallon ansioihin ja kummankin soundissa 12-kielinen kitara on merkittävässä asemassa. Akustiset soittimet pitävät sisällään jopa tinapillin ja huuliharpun, mutta ne, tai edes lap steel, eivät nouse itseisarvoiksi. Kaikki palaset ovat kohdillaan syystä, soittimia kuullaan perustellusti ja vain riittävästi, sovitusten pitäessä paletin kurissa.
Debyyttisinkku
Into The Valley on niitä biisejä, joiden tahtiin ihmisiä voitaisiin vaikka vihitä tai haudata, nostattavien vokaalien ja soitinten kasvattaessa todellisen folk-metsän kuulijan ympärille. Eikä tämä ole mikään hiton risuinen korpi, vaan valoisa, ystävällinen ja kultaisten äänten muodostama lehto.
Pot of Gold uskaltaa taas nojata hurjan vähiin aineksiin, ja kun koittaa aika nostaa ääntä, se myös tuntuu luissa ja ytimissä. Kaiken keskellä simppeli
Friend soi aikansa kitaroihin luottaen, tosin nytkin taustan pienen pienet lisät ja koukerot näyttelevät merkittäviä osia kaiken summaa lopulta tutkailtaessa.
Heleä kauneus voi ja saa olla monisyistä. Menneet ajat kuuluvat yhtyeen musiikissa, mutta ryhmä lisää ennakkoluulottomasti ulottuvuuksia ja tasoja tekemisiinsä. Uutta luodaan, menettämättä silti tippaakaan menneiden aikojen karismasta, kaiken ollessa tasapainossa. Pot of Gold kuulostaakin samaan aikaan juuri tältä hetkeltä, sekä vähintäänkin sadalta asialta ennen meitä.
Mika Roth
Lutkajumala: Potilas #1
Lutkajumala on kokeileva, poikkitaiteellinen projekti, joka tuo eri medioiden kautta esiin yhteiskunnan raadollisuutta. Äänellinen tallenne Potilas #1 ei turhia itseään selittele, vaan antaa ääntensä puhua. Kokeellisuus on sanana täsmälleen yhtä kuvaava kuin märkä, mutta jostain se sateenkin kuvaaminen pitää aloittaa.
Noise, spoken word, sairaaladokumentti, drone, darkwave, häly, kerrokset. Nuo sanat ilmestyivät vihkoon ensimmäisen kuuntelukerran myötä. Alussa soi 14 minuuttinen nimiraita, jonka mitta on jo itsessään kynnys. Yksinkertainen särinäkuvio toistuu luupissa ja päälle lausutaan jotain potilasdokumenttia, jossa viitataan usein psykologisiin ongelmiin. Asiallisen naisäänen toistamia rivejä ovat mm.:
”potilas on keskusteluissa asiallinen ja orientoitunut” sekä
”viittaan aikaisempiin B-lausuntoihin”. Tämä tekee koko raidasta terveyskeskusmaisella tavalla ahdistavan, aivan kuin vaaleat ja ovia täynnä olevat käytävät vain jatkuisivat ja jatkuisivat. Vanhuksia, lapsia, siivoojia, hoitajia, surua, itkua, tuoksuja, ääniä, eikä yhtään ikkunaa missään.
Toisena raitana kuultava
Turvassa? pistää kysymysmerkin otsikkonsa perään aiheesta. Mustissa konesfääreissä mennään taas, mutta uhan aste on korkeampi – tai niin äänet ainakin supattelevat. Tekstissä pieni tyttö kokee pelottavia hetkiä mökkiyön aikana, kun vanhemmat viettävät aikaa kuningas alkoholin kanssa ja tututkin asiat pelottavat peiton alla. Sähköinen elektrorätinä nakertaa tuntoja ja alleviivaa epävarmuutta.
Potilas #1 DANCE MIX kertookin taas nimensä lisukkeella, että missä nyt mennään. Olisihan se jännittävää nähdä tanssilattialla liikettä potilastarinan tahdissa, kun sounditkin ovat näin siloiset.
Sanat ovat sanoja ja äänet ääniä. EP:n kolme toisistaan täydellisesti eroavaa musiikillista toteutusta jättävät kuulijan pohtimaan traumojen, henkisten häiriöiden ja tunteiden viidakoita. Mikä tekee meistä meitä, miksi toiset menevät ”rikki” ja miksi toiset mieluummin rikkovat kuin rakentavat? Tässä taas pohdittavaa yöajoiksi.
Mika Roth
Phantom Chips: Farrads 4 Jupiter
Artsy Records
Phantom Chips on lyhyesti sanottuna elektronisin välinein luotua noisea/äänitaidetta. Kaiken ytimessä on myös se, että elektroniset soittimet ja äänilähteet rakennetaan itse. Projektin takaa löytyvä
Tara Pattenden myös myy rakentamiaan värkkejä, joten nyt ollaan asian sekä tietämyksen ytimessä. Pääpaikkaansa Phantom Chips pitää Australian Brisbanessa, mutta koko maailma toimii hänelle potentiaalisena konserttisalina ja instrumenttina.
Farrads 4 Jupiter on Pattendenin debyyttisooloalbumi, tosin hän on kuulunut jo moniin yhtyeisiin ja muihin esiintyviin ryhmiin ennen tätä. Levyn neljätoista raitaa ovat eri pituisia lukuja, joita voi kutsua hetkiksi ja kokeiluiksi, kaiken tapahtuessa yleensä erittäin sutjakkaasti. Vain puolet raidoista ylittää kahden minuutin rajan ja esimerkiksi
Cutting Papers tuntuu olevan vain rosoinen intro, jonka tarkoitus on alleviivata
Ugly Faeriesin yllättävää viehättävyyttä. Kyseinen raita on muuten levyn ainoa plus neliminuuttinen hetki, jolla äänet saavat leijua hetken kuin keijut kevyessä tuulessa. Näitäkin hetkiä tarvitaan aina.
Särinä voi olla äänitaidetta, siinä missä radiokohinaa muistuttavat hetket, kuten
80085 meille kouriintuntuvasti osoittaa. Sitä seuraava
jumprun on kuin helpottunut loikka minuutiksi toisaalle, kaoottisuuden kaatuessa hellästi niskaan. Naksahtelua, särähtelyä, vingahtelua, rasahtelua. Järjettömiltä vaikuttavia ääniä, jotka kuitenkin järjestäytyvät kerran toisensa jälkeen. Kappalejärjestys lienee myös mietitty toisenkin kerran, sillä osaset muodostavat pienempiä ryhmiään ja osa raidoista vaikuttaa reagoivan toisiinsa. Voihan se tietysti olla, että aivoni vain yrittävät löytää kaavoja, mutta ehkäpä muuta ei tarvita. Ken tietää?
Taiteen rajoja ei voi piirtää, koska niitä ei ole, mutta korvat tietävät mistä pitävät ja mitkä satunnaisiltakin vaikuttavat ketjut miellyttävät. Syystä tai toisesta
Carcrush sykkii sytyttävästi ja pientä harmonisuutta oireileva
Hussing jää mieleen. Taatusti uniikkia, muutenkin kuin ääniltään.
Mika Roth
Lukukertoja: 1712
