Omakustannealbumit – Huhtikuu 2024
Armi Harmio: Surumielinen sateen kastelema
Armi Harmio pysäytti vajaan vuoden takaisella Luna Negra -sinkullaan. Folkahtava poprock summasi yhden tavallisen ihmisen kuolinhetken selvällä suomen kielellä, ja sittemmin debyyttialbumilta on kuultu pari muutakin sinkkuherkkua. Näistä svengaavan folkisti kitarapoppia veivaava Hunningon Onerva ottaa jo tässä vaiheessa kiinnityksen vuoden kotimaisten biisien top-10 listalle.
Sinkuista viime syksynä ilmestynyt Syksy syventää myös kokonaiskuvaa huimasti. Melankoliahan on suomalaiseen saatu jo äidinmaidon mukana, mutta kappaleen melodiassa on jotain hyytävän ja aavemaisen kaunista. Syksy on kuolemaa, jossa vaellamme ja josta etsimme jotain, kai. Syksy on mielentila, joka värittää levyn raidoista monia. Vaan ei sentään ihan kaikkia, kuten jo nimellään jutut summaava Suutele mua ilmoittaa. Harmiosta löytyykin enemmän puolia ja biisikynästä irtoaa ilahduttavan erivärisiä mustetippoja, enkä osaa edes sanoa mistä kaikesta superkohtalokas Täysikuu lopulta kertoo. Kuulija huomaa sylissään pallon ja voi viskata sen täysikuuksi taivaalle, tai vain pallotella sanoilla aikansa.
Ihastuin Harmion, eli Sanni Sepän, lauluääneen jo Tuomo Mannosen hienolla Sydänsipsi-soololevyllä, jolle naisääni toi rutkasti syvyyttä, sävyjä sekä sielua. Surumielinen sateen kastelema -levyllä Harmio päästää itsensä täysin irti ja tunteet ovat monella raidalla selvästi pinnassa, eikä kuulijalle – tai ainakaan allekirjoittaneelle – tule silti kiusaantunut olo. Kyllähän tässä kipeitä asioita työstetään, mutta terveen asiallisesti, rakentavastikin.
Harmion debyyttilevyn kymmenessä oikeassa raidassa riittää tulkittavaa ja jo lyhyen Intron kertomus on osa suurempaa, eikä vain siro porras tuvan edessä. Kumarruksen ansaitsee tietysti asiansa osaava bändi, mutta pidetään kirkkaimmat spottivalot Harmiossa, joka nousee sävykkään kitarapoprockin taivaalle.
Mika Roth
Burning Sleeves: Turning the Light On
Burning Sleeves on pitkin eteläistä Suomea kotoisin oleva bluesrockbändi, joka tekee kunniaa syvän etelän soundille. Enkä tarkoita tällä nyt mitään Hankoa, vaan Yhdysvaltain alkuvoimaista puuvillapeltojen ja rämemaiden soundia. Lähes vuosikymmen sitten perustettu orkesteri on ottanut debyytin työstön rauhallisesti, sillä periaatepäätös albumin teosta syntyi kuuleman mukaan jo vuonna 2017.
Vaan mitä sitä hyvää juttua vesittämään hätiköinnillä ja kymmenen raidan nipusta voikin haistaa pitkään jatkuneen hiomistyön. Tarina ei kerro viittaako bändin otsikko kärventyneisiin hihoihin aikataulun venyessä, mutta nimi jää ainakin mieleen. Turning the Light On rakentuu periaatteessa kolmesta tarinasta, mutta biisiniput eivät ole mitenkään peräänantamattoman episodimaisia. Eli jokainen numero toimii mainiosti myös irrallaan muista ja joukosta nousee vaivatta esiin pari sinkkuehdokastakin. Nopeatempoinen
Upside Down vinguttelee soundeillaan komeasti hymyä suupieleen ja jylhä
Nepal piirtelee komeasti vuorijonoja maisemaan. Ei noista Himalaja mieleen tule, vaan ennemminkin Appalakit, mutta komeaa on silti.
Nipun perinteisin blues-veto on kiistatta
Visible But Unknown, joka on jo niin traditionaalista kiertoa, että pyörä pyörähtää täysin ympäri. Siivu soundaa tuoreelle, kun kavereina on modernimman Amerikan rockin kanssa paremmin potrettiin istuvia sisaruksia. Eikä siinä mitään sillä
Messenger rullaa mainiosti puoliprogehtavilla renkaillaan ja iskevillä soundeilla varustettu
The Price saa samaisen linjaston nykimään energisesti. Svengipystin pokkaa itselleen puolestaan muhevilla soundeilla varustettu
Silent Consolation, joka astuu säkeistöissä juuri sopivasti uudelle puolen maailmaa.
Pitkään työstetty ja hartaasti hiottu levy kuulostaa raikkaan tuoreelta, eli studiossa ei ole hukattu fokusta, mikä on aina vaarana näissä vuosiprojekteissa. Soundien kerroksellisuus ja suoranainen rohkeus genrepujottelussa tuottavat tulosta ja kyllähän tällä valot päälle saadaan.
Mika Roth
Juha Levy: Demolandia
Tunnustan suoraan, että ensimmäinen reaktioni
Juha Levyn albumimittaiseen musiikkiannokseen ei ollut positiivisin mahdollinen. Tässä on nippu demomaisia kudelmia, usein enemmänkin äänimaisemaa kuin biisejä ja kansikuvakin sai pohtimaan, josko tämä on jokin vitsi. Artisti nimeltään Juha Levy julkaisee Demolandian. Oikeasti? Kyllä, nähtävästi tässä ollaan tosissaan liikkeellä, ja onhan kannessa karua tyyliään. Ei kirjaa kansiin katsominen, jne.
Demolandia on syntynyt kotistudiossa yksien käsien vastatessa osapuilleen kaikesta kuullusta, mutta lopputulos kuulostaa hyvinkin monilta eri asioilta. On elektronista hämyilyä, ambientin kanssa pelaamista ja synamaalailua, sekä parhaimmillaan suorastaan tasokkaalta kuulostavaa indie/alternative-poppia. Vokaaleja ei juuri kuulla, eikä niitä osaa edes kaivata, koska Levy osaa käyttää eri ääniä taiten. En lähde arvailemaan, kuinka ääniä on luotu, muokattu ja työstetty, sillä lopputulema on tärkeintä. Soundikenttä on yhtäältä tarkkaa rakennelmaa ja toisaalta puolihuolimattoman vaikutelman luovaa puolisäröä, mutta tuskinpa mikään mitä kuullaan on päätynyt levylle vahingossa.
Valaistut pömpelit on nimeään komeampi teos elektronista ambientleijuntaa ja massiivinen
Triptyykki levittäytyy kaikissa kahdeksassa minuutissaan muutaman peruselementin avulla kraftwerkmaisiin ulottuvuuksiin. Vähemmän on enemmän ja toisinaan kaikki mahdollinen tarvittava. Levy pelaa kyseistä korttia hanakasti ja
Saima piirtää käden puskee minimalismin ajatusta äärirajoille asti. Toisessa ääripäässä
Sinun silmiesi kautta saa oikeasti kuuntelemaan hiljaista singer/songwriter -kudelmaa ja pohtimaan kuullun mahdollista potentiaalia. Näistähän olisi saanut nättejä pop-kappaleitakin, mutta se ei taida olla Demolandian tavoite.
Demolandia vaikuttaa monella tapaa luonnosmaiselta kappalejoukolta, jolla Levy on päästänyt kokeilevan sielunsa irti ja nopat saavat vain tippua. Akustiset elementit osaavat yllättää, nousten etenkin soittokertojen kasautessa selvemmin pintaan. Mielenkiintoinen ja lupaavakin avaus.
Mika Roth
Maailman Äänet: Kaksi sutta
Esikoisalbuminsa julkaiseva
Maailman Äänet soittaa omien sanojensa mukaan sinfonista pop-metallia, mutta raskaampi kitararock on selvästi mukana kuvassa. Alkujaan bändi perustettiin vuonna 2017 Oulussa, mutta isommin asiat lähtivät rullaamaan eteenpäin vasta kun debyyttipitkäsoiton äänitykset käynnistyivät.
12 kappaletta ja karvan alle 56 minuuttia ovat mittavia lukuja esikoiselle, etenkin kun sen kummempaa demovaihetta promoineen ja pienjulkaisuineen ei ymmärtääkseni löydy alta. Toki maaliskuussa kiekolta lohkottiin peräti neljä sinkkua, mutta ne on veistelty jo valmiista kakusta. Vokaalit ja osan koskettimista hoitaa
Eveliina Pyhtilä, kun taas
Miikka Keskitalo vastaa studiossa kaikista muista soittimista. Keskitalo työstää myös kummankin kirjoittamiin biiseihin sovitukset koko bändille. Tarina ei kerro, keitä muita bändiin varsinaisesti kuuluu, mutta nähtävästi materiaalia on tarkoitus esittää livenä isommallakin ryhmällä.
Studion puolella kaikki on kuitenkin hoidettu kahteen henkeen ja materiaalia on työstetty vapaasti siten, että muutoksia voi ja saa ehdottaa. Sinkuista plus 8 minuuttinen
Tarina elämästä on melkoinen sinfoniajätti, kun taas yllättävänkin akustinen
Lapselleni hurmaa pienuudellaan. Spektri on valtaisa, vaan duon luoma soundi sulkee kaikki osat onnistuneesti hellään syliinsä. Avauksena soiva
Sinä et oo enää täällä on selvästi biisinipun tarttuvinta laitaa, melodian näppärän pop-koukun toimiessa loistavasti. Metallisemmin nouseva ja laskeva
Sydämessäni iskee sinkkujen ulkopuolelta myös voimalla.
Kaksi sutta on mittasuhteiltaan melkoinen avaus, joka etenkin loppuaan kohden lähtee kunnianhimoisesti laajentamaan maisemia, spektriä sekä tasoja. On täysin kuulijasta kiinni, että onko tuossa jo ripaus liikaa massaa ja laveutta, mutta tärkeintä on kipaleiden ytimistä löytyvät ideat sekä melodiat. Karsimisen jaloa taitoa voisin suositella, vaan ehkäpä myös kaiken vieminen vieläkin pidemmälle ja korkeammalle voisi toimia. Toivottavasti tulevaisuus tulee kertomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu bändin leirissä.
Mika Roth
Mariuksen Vallankumous: Ei kuolla viisaampina
Mariuksen Vallankumous on kitaristi/laulaja
Marius Pirhosen perustama indierock-yhtye, jonka musiikissa suomirockin perintö yhdistyy mm. 80-luvun synapoppiin. Alkuvuodesta 2022 lähtien bändiltä on ilmestynyt nippu sinkkuja, joista neljä löytyy myös esikoispitkäsoitolta. Ei kuolla viisaampina on otsikkona kovaa luokkaa, joten onko vallankumous syönyt lapsensa, vai mistä tässä on kyse?
Valtaisa jano elämään säteilee niin
Farkkutakkisään hukatusta menneisyydestä, kuin sinkkuraita
Ennen kuin on elokuun säkeistä. Rakkaus on kaiken tarkoitus ja elokuu on kesän loppu, joten sitä ennen pitää elää ja painotus on sanalla ’pitää’. Tuo pusertava paine sai nuoren
Springsteenin nousemaan autoonsa, kuten niin monet muutkin ja
Palava tie vie myös uusia rakastavaisia kohti tuntematonta – kohti mitä tahansa paitsi taustapeiliin kadonnutta kotia.
Yhtyeen kitarapoprock suosii suuria linjoja, mutta debytantit osaavat väistää ylikasvatettujen äänivallien vaarat. Toki synatukinen soitto nousee usein korkealle, mutta vokaalit ovat aina harjan päällä ja kaikki kuultu tukee kaikkea. Synaisempi
Hyvää uuttavuotta avartaa äänimaisemaa sovituksella, jossa on yllättäen tilaa sekä avaruutta. Ulkokaarelta sisäradalle itsensä kirii kuuntelukertojen myötä myös niin ikään sinkuksi valittu
Kävelyä jäällä, jonka kertosäe on prikulleen oikean kokoinen, jotta synavallit pääsevät iskemään optimivoimalla. Ken sovitukset onkaan ruuvannut kohdilleen, ansaitsee työstään korkeimmat mahdolliset ylistykset.
Ei kuolla viisaampina on nimestään huolimatta positiivinen kokonaisuus, jolla rakkaus voittaa aina – tavalla tai toisella. Mennyt on kertojan rakentanut universumi, jolle ei olla katkeria. Niinpä kun ankkuriksi jätetty debyyttisinkku
Elviira saattaa synapopillaan albumin maaliin, on sielussa korottunut olo. Elämä on itse asiassa tosi mahtava asia, kun vain muistaa asennoitua asioihin rakentavammin.
Mika Roth
Saarisalo: Mikä meitä vaivaa?
Vajaa kaksi vuotta sitten
Saarisalo summasi jotain oleellista ns. tavallisesta elämästä. Artistin kyky luoda arjen pienistä hetkistä pop-sinfonioita sai todella kuuntelemaan raitoja, eikä mikään ole radikaalisti muuttunut tässä välissä. Otsikko kysyy suoraan, mikä meitä vaivaa, enkä osaa antaa suoraa vastausta. Onneksi helsinkiläinen biisintekijä, tuottaja ja artisti antaa joukon mahdollisia vastauksia, vaikka hän mielestään vain
Kakkosluokan Jeesus onkin.
Popin, rockin ja hankalasti määriteltävän singer-songwriter -tyylin uniikki sekoitus pistää partikkelit linkoukseen ja yhdeksään raitaan mahtuu taas hengästyttävä määrä tavaraa. Isosti soiva
Valssi Antikristuksen pojasta on mahdottoman nimensä veroinen vuoristoratakyyti Saarisalon löytäessä itsestään niin klassisen
Bowien kuin vimmaisen runoilijankin. Entäpäs sitten jo viime kesän lopulla julkaistu
Sydänvaras-sinkku? Rakkauden myrkyllisyys sekoittaa lasiin sellaisen cocktailin, että höyry vain nousee ja salamat leiskuvat. Tunnot pilkkova teksti ja rouhiva rock ovat voittava kaava, jälleen kerran.
Saarisalosta on kasvanut melkoinen kiteytyksen mestari ja vain kaksi viimeistä albumin yhdeksästä raidasta ylittävät neljän minuutin rajan. Ratkaisu tekee musiikista etupainotteista ja vaikka
27 tipauttaa näennäisesti painoa, on lähempänä hiljaisuutta vieläkin raskaampaa – mutta hyvällä tavalla. Elämä on täyskontaktilaji ja sen oivaltaminen tapahtuu vain vuosi kerrallaan. Ikuinen tyytyväisyys vai ikuinen tyytymättömyys, onko tuo valtaisa valinta oikeasti meidän jokaisen käsissä? Ja jos näin on, niin mikä meitä vaivaa? Miksi maailma on täynnä onnettomia ihmisiä? Olemmeko todella tehneet oikeat valinnat?
Saarisalon toinen pitkäsoitto vie
Valehtele, maailma ei tule muuttumaan -debyyttialbumin luomaa asetelmaa pidemmälle. Popjazzit ovat jääneet takapenkille, moderni laulelma on ratissa ja moottoriin voimaa uutetaan kärventyneistä siivistä. Sitä se elämä on.
Mika Roth
The MES: Evil Echo and a Deaf Mind
Ja sitten jotain totaalisen erilaista.
The MES hämmensi ja pisti allekirjoittaneen raapimaan poikkeuksellisissa määrin päälakea, kun yritin päästä jyvälle debyyttialbumin lukemattomista eri puolista. Tässähän meillä on surf-vaikutteinen garage punk-yhtye, joka ei kavahda edes sludgen porteilla, jos biisi vain sitä tarvitsee. Rautalanka ja hardcore käyvät paritanssiin, iskelmä ja grunge halailevat sopuisasti toisiaan. Uuh, päähän sattuu ja silmissä säkenöi, eli hyvää tekee.
Eikä siinä mitään, että genrekorista on kaadettu enemmänkin materiaa silppuriin, sitähän nyt tekee yksi jos toinenkin omaa soundiaan kouristuksenomaisesti hinkuva taho. Todellinen teslatemppu on siinä, että kaikesta tästä on kehkeytynyt vielä jotenkin eheydestään kiinni pitävä kokonaisuus, joka vieläpä paranee toiston myötä. Genrejä tuli lueteltua runsaasti, mutta niitä sitovat yhteen niin teemat, soundit kuin bändin tapa soittaa timmisti. Soundit ovat hetkittäin superkuivat ja ruhjeita syntyy prosessissa, vaan hitot siitä kun liukuhihnalta löytyy myös kultakimpaleita toinen toisensa perään.
Ankkuriraita
Master of Miseryn Mariachi-torvista on järkyttävä etäisyys
Don’t Mess With The MESin farfisamaiseen soundiin, beatin takoessa ja moppitukkien heiluessa, mutta taika pitää kutinsa. Instrumentaalinen rautalanka-aarre
North of Lake Deep nojailee järven rannassa kesäiseen koivuun ja fiilis on niin yötöntä yötä, että matkailunedistämiskeskuksen sakki hymisee ihan kuorona taustalla. Eikä väki vaihdu, vaikka spagettiwesternistä innoittunut
Riders of the Storm kiskoo riffirevolverinsa esiin.
Evil Echo and a Deaf Mind on paperilla aivan liian valtaisalle alalle levitetty soundilakana, mutta kun
Hypno Preacherin synavahvistettu surf taittuu aallon päälle siinä missä
Void Surferin ahdistunut puolimetallisurf, niin kuka minä ole heiluttelemaan punaisia lippuja radan vierestä?
Mika Roth
This Disposable Envelope: The Journey
Yleensä suosin ja suosittelen simppelimpiä nimiä yhtyeille ja artisteille, mutta sain itse huomata, että
This Disposable Envelope on aika helppo otsake muistaa.
Bad Stigma -sinkku tuli vastaan loppuvuodesta 2021 ja vaikka mittaa oli melkoisesti, niin monisyinen metalli kaikkine mausteineen synnytti muistijäljen. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt kaksi lisääkin, yksi per vuosi, ja nyt on debyyttialbumi valmis.
Bändin ilmaisua ei pääse syyttämään ainakaan yksinkertaisuudesta tai karuudesta, koska jo yksittäisistä biiseistä tasoja, suuntia ja sfäärejä tuntuu löytyvän alati lisää. Tarttuvuuspisteet eivät kuitenkaan välttämättä kärsi moisesta, kuten sinkkuraita
Self Adoration osoittaa. Ainoa alle viisiminuuttinen siivu on pääosin ysärinen elektrorock-pamaus, jonka vinha kulku ja laulumelodian polveilu osuvat komeasti maaliin – ja silti jää aikaa rypyttää kiharoita mutkiin sekä soolo maisemaan.
Kuka tahansa pystyy tietysti latomaan kerroksia soundikakkuun kotistudiolla ja softapohjalla, mutta todellinen alkemia käynnistyy siitä hetkestä, kun osasista ryhdytään kasaamaan jotain ainutlaatuisempaa. Debytanttien eduksi on laskettava kyky karsia, kun karsintaa tarvitaan. Moni olisi jysäyttänyt
Dissociationin kertsin kohdalla katosta läpi, mutta nyt nostetaankin jalkaa kaasulta. Satunnaista infoähkyä lievittävät myös ilmavasti omiin kerroksiinsa nouseva
Follow sekä bonusraitojen mainetta kohottava
Last Promise, jolla puheet triphopin vaikutteista lunastetaan viimeistään.
This Disposable Envelopen idearikkaat sovitukset ja kunnianhimoiset soundikokeilut ansaitsisivat ykkösluokan budjetin, eikä ulkoisesta tuottajasta olisi välttämättä haittaa näin valtaisan palapelin hallinnassa. Tämä ei ole kiertotapa sanoa, ettenkö tykkäisi kuulemastani, mutta ajan ja resurssien rajallisuus kuuluu väistämättä lopputuloksessa. Tai niissä viimeisessä viidessä prosentissa, jotka tuntuvat usein jäävän puuttumaan. Esikoiseksi kuitenkin huima taidonnäyte, näin sitä pitää!
Mika Roth
Lukukertoja: 1566
