Nefertiti Malaty: Melankolian mestari – Miika Tenkula

Sentenced kuului suurempaa kansainvälistä suosiota nauttineiden suomalaisten metallibändien ensimmäiseen aaltoon. Matka pienestä Muhoksesta isoon maailmaan oli pitkä, kivinen ja toisinaan alkoholin täyttämä, mutta yhtä kaikki legendaarisia tarinoita ja klassikoiksi laskettavia albumeita syntyi. Nefertiti Malaty kartoittaa kuinka yhtyeen soolokitaristi ja säveltäjä Miika Tenkula eli lyhyeksi jääneen elämänsä tuo kaiken keskellä.

Otava

Nefertiti Malaty on tehnyt runsaasti työtä, etsiessään Tenkulan elämäkertaan materiaalia eri suunnista. Aihe on vain hankala, sillä vuonna 2009 perinnölliseen sydänsairauteen menehtynyt Tenkula ei varsinaisesti ollut koskaan suuna päänä saavutuksistaan. Ei ainakaan tilanteissa, joissa toimittajat olisivat ehtineet kirjata ylös kuulemaansa. Sydämestään ujo maalaispoika ei kokenut sosiaalisia tilanteita helpoiksi, vaan antoi useimmiten ulospäin suuntautuneempien yhtyetovereidensa hoitaa puhumisen. Tenkula itse keskittyi kitaraan, säveltämiseen ja loistavien kitarasoolojen kehittelyyn, nuottien puhuessa luojansa puolesta.

Alkuperäistä lähdemateriaalia on siis erittäin rajallisesti, joten ääneen ovat päässeet Sentencedissä eri aikoina vaikuttaneet muusikot, ystävät, sukulaiset ja toisinaan myös ihan kylänmiehet ja -naiset. Eri aikoina Tenkulan lähellä on ollut hyvinkin erilaisia ihmisiä, jotka ovat nähneet Tenkulasta hyvinkin erilaisia puolia ja sfäärejä. Tuolta saralta tarkasteltuna kuultavaa on runsaasti, mutta kirjassa on lopulta yllättävän vähän mitään itse suoraan Tenkulan sanomaa.

Salapoliisimainen haaste on ollut kiistatta hankala, vaan Malaty ei ole antanut periksi, eikä hän myöskään ole tunkenut auttamatta tyhjiksi jääneisiin kohtiin tarpeettomasti omia näkemyksiään. Usein puolittain kysymysmuotoisiksi jätetyt toteamukset Tenkulan syvimmästä luonteesta ja hahmosta jäävätkin entisten yhtyetovereiden heitettäviksi. Toisinaan mukana on enemmän arvailua, mutta mielestäni kaikesta luetusta syntyy hiljalleen hyvinkin tarkka kuva poikkeuksellisen lahjakkaasta muhoslaisesta muusikosta, jolle musiikki oli väylä ilmaista syvimpiä tuntoja.

Kronologisesti etenevä kirja esittelee Muhoksen pienine piireineen siinä missä Tenkulankin. Nyt ollaan pohjoisessa ja ihmisten perusluonteet poikkeavat eteläisen Suomen asukeista – ison maailman väestä nyt puhumattakaan. Ei halailua tai small talkkia, hyvä kun edes puhutaan toisinaan mitään. Kuvaavaa on ahdistus, jota bändi koki myöhempinä vuosina päätyessään italialaisen Lacuna Coilin kanssa kiertueelle. Tenkulan painajaiseksi maalaama tilanne olisi jumittuminen hissiin kroonisesti puheripulista kärsivien italialaisten kanssa. Miten kenelläkään edes riittää noin puhetta, pohtivat pohjoisen jullit.

Hiljaisuus saattoi olla suojamuuri Tenkulalle, mutta näin jäi tilaa myös tummuuteen taipuvaisille ajatuksille ja siten uusille kappaleaihioille. Pienen paikkakunnan vähäiset piirit saivat nuoren pojan sydämen, eikä Tenkula koskaan muuttanut Muhokselta muualle, ei edes Sentencedin suurimman suosion aikana. Lähellä oli kaikki tarpeellinen ja mitään ei puuttunut, ei ainakaan mitään sellaista, minkä takia olisi pitänyt kiskoa irti juurensa.

Sentencedin tarina on jo useampaan kertaan kerrottu ja kerrattu, mutta musiikillisena johtajana toimineen Tenkulan kulma asioihin tarjoaa toisinaan mielenkiintoisia huomioita. Sentenced ei tullut kuuluisaksi helpoista valinnoista, eikä yhtye tehnyt alussa kahta samanlaista levyä peräkkäin. Voisi jopa todeta bändin suorastaan väistelleen urautumisen uhkaa ja loikkineen ensin death metalista rokimpaan ilmaisuun ja sitten siitä vielä gootimman raskasrockin puolelle tarpeettomankin innokkaasti.

Tenkulan harvojen lausuntojen perusteella muutokset tapahtuivat luonnostaan, sitä materiaalia tuli mitä tuli. Eli muhoslainen mies teki mitä halusi ja jätti reagoinnit levy-yhtiöille sun muille tahoille. Suoraan sydämestä, hitot muista. Härkäpäisyyttä lähennellyt tinkimättömyys säteili positiivisesti, mutta toisinaan myös negatiivisesti, ja Sentencedin haastavat loppuajat tuodaan kirjassa myös realistisesti esiin. Bändi pisti pillit pussiin uransa huipulta ja itsekin Wackenin vuoden 2005 keikan nähneenä, voin sanoa Sentencedin lähteneen estradeilta komeimmalla mahdollisella tavalla. Kyllähän siinä ihmeteltiin, että miksi näin, miksi nyt?



Elämäkerroissa loput ovat yleensä tylsintä luettavaa, kun kaikki on jo ollut aiemmin luettavissa musiikin historiankirjoista. Tenkulan tapauksessa tilanne on tyystin toinen, sillä vuoden 2005 jälkeen hän pitkälti katosi musiikkimaailman kartalta uutta luovana tekijänä. Toki DVD:t ja muut Sentencedin tarinan päätelleet jutut käydään läpi, mutta Tenkula liikkui tuon jälkeen lähinnä Muhoksella. Täytteli veikkauslappuja, kävi baareissa ja eli pienissä piireissä elämäänsä.

Tenkulan kuolema sulki lopullisesti Sentencedin kohtalon, koska ilman bändin sielua ei ole mitään järkeä tehdä minkäänlaista paluuviritelmää – koskaan. Melankolian mestari eli elämänsä kuten valitsi, mutta paljon olisi ollut vielä annettavaakin. Harmi etteivät suunnitellut bändikuviot Sentencedin jälkeisessä maailmassa koskaan tuottaneet suurempaa tulosta. Vaan ehkä sekin kertoo jotain Tenkulan luonteesta, mieluummin priimaa tai sitten ei mitään.

Mika Roth