Pienet

Pienet - Huhtikuu 2024

17.04.2024

ANTTILA: Winterdance

ANTTILA on mystinen tapaus. Tuplasinkun saatesanoissa otsikkona on ”Menneen talven lumia?” - ja oikein kysymysmerkillä ryyditettynä. Tekstit ovat runoilija Ilpo Tiihosen kynästä ja sävellykset puolestaan Jukka Anttilan. Sovitus, äänitys ja miksaus on laitettu kitaristi Aleksi Rannan nimiin ja siinä se. Lyhyesti myyntivirsi kaunis, vaan mitä nämä karvan alle seitsemän minuuttia satunnaiselle kuulijalle antavat?

A-puoleksi valittu Winterdance on otsikosta huolimatta suomeksi esitetty kappale, jonka kohtalokkaassa askelluksessa on sellaista teatraalista Nick Cavea ajalta ennen suuria murheita. Tosin pohjoiseen siirrettynä ja oudolla groovella varustettuna. Akustisia soittimia on runsaasti, niiden lomassa sovitus hengittää kauniisti. Sanoissa tunnot lyövät isosti ja tarina kehittyy synkkään suuntaan – tietysti. Hitaampi ja pohtivampi Talvitaivas on ehkä sirompi luiltaan, mutta lyriikoiden kumma tummuus saa valon hehkumaan alhaalta päin. Sanat rakentavat ketjuja ja ketjut ovat elokuvamaisen outoja, tämä on pohjoista kauneutta omilla ehdoillaan.

Talvi on jäämässä taakse, eikä lumen kausi ole välttämättä niinkään surkeaa, kunhan muistaa tarkastella kaikkea kantiltaan. Winterdancen biisikaksikossa on kelpo annos vetovoimaa, joten työtä kannattaisi jatkaa.

Mika Roth

Emily Frost: if it hurts, you'll know it's going to get better

Laulaja/lauluntekijä Emily Frost pohtii isoja asioita sinkkuja summaavalla EP:llä. Tapetilla on aikuistuminen, johon liittyy odotuksia, ajatuksia, pelkojakin. Asioita korostetaan mm. pienillä kirjaimilla, jotka kuuluvat niin EP:n nimeen, kuin ensimmäisenä EP:n sinkkuna julkaistuun white picket fencesiin.

Modernia indie poppia leimaa samaan aikaan melankolinen pohjavire ja syvemmältä kumpuava groove. Frost ei suoranaisesti lähetä kuulijoitaan tanssilattialle, mutta antaa jaloille silti riittämiin pohdittavaa. Ankkuriraita wabi-sabi on suorastaan sielukasta kerrontaa, eikä kasarisilla synasoundeilla kuorrutettu Jump (into cold water) emmi lisätä painoja svengin puolelle. Suurimmat liikkeet viisareihin taitaa silti synnyttää sinkuista tuorein, eli tammikuinen Make Me Feel Better, jolla soundi karkaa aina vain lähemmäs funkahtavaa modernia poppia. Hattua tulee nostettua myös Emilyn vokaalien edessä, sillä hän todella pistää itsensä peliin ja siinä samalla puhaltaa lyriikoihin merkityksen hengen.

EP:n otsikko kertoo jo itsessään paljon, eli vaikka hyppy tuntemattomuuteen tuo taatusti joitain kolhuja, on se myös välttämätön askel. Varman päälle pelaamalla vene pysyy kyllä visusti paikoillaan, mutta samalla monet mahtavan arvaamattomat asiat voivat jäädä kokematta. Sielukas pop luovii isojen asioiden äärellä.

Mika Roth

Kivesveto GoGo: Tuomiopäivä
Kalansilmä

Ei hätää, Kivesveto GoGo on täällä taas. 77-punkin sanansaattaja julkaisi kerrassaan loistavan Ei kiinnosta metriäkään EP:n maaliskuun alussa 2020, mutta sittenhän maailma sulkeutui ja hiljaisuus laskeutui. Hiljaisuus napsahtaa poikki uuden EP:n voimin ja samalla juhlitaan Tutti Frutti -albumin kymppivuotisia uuden vinyylipainoksen kera. Kyllä nyt kivarifanien kelpaa.

EP kiskaistaan käyntiin ohjelmanjulistuksena toimivalla K.I.V.A.R.I.T -rallilla, joka loksauttaa komeasti palikat kohdilleen ja puhaltaa pölyt maisemaan. Nopsa punkrokki raikaa, melodia saa tukea stemmahuudoista ja iskulausemaisuus kukoistaa. Melodisempi Atlantic City on nimestään huolimatta suomenkielinen veto, jolla rakkaustarinankaltainen kertomus vie ison maailman rannoille asti. Tarttuu kuin merisuola tukkaan ja miltei samaan iskuluokkaan osuu myös ankkuriraita Thelma & Louise, joka niin ikään lähentelee kolmen minuutin haamurajaa. Tekstien saralla kivarit liikkuvat hetkittäin syvemmissä vesissä, mutta mikään perusugrilainen synkkyys ei edelleenkään istu bändin pirtaan.

Kaksi ensimmäistä siivua selättävät menonsa ja tarttuvuutensa puolesta kaksi seuraavaa numeroa, vaan totaalihuteja bändiltä ei tietenkään irtoa. Toimii kuin tuomiopäivä.

Mika Roth

Nikolai Blad: Kiertolaisia vol. 2
Luoma Records

Akustinen kitara pääsi yksin parrasvaloihin, kun Nikolai Blad julkaisi alkuvuodesta neljän soolokitarakappaleen muodostaman Kiertolaisia vol. 1 EP:n. Samalla idealla on syntynyt myös toinen osa, jolta löytyy niin ikään neljä eri tavoin tunnelmoivaa numeroa.

Lyhyessä saatekirjeessä Blad toteaa, ettei koskaan soita kappaletta kahta kertaa samalla tavalla. Eli biisi on periaatteessa ennemminkin kehys ja reunoiltaan joustava sapluuna, jonka sisälle syntyy aina hivenen erilainen maalaus. Sattumanvaraisuus ja hetken magiikka kuplivat kappaleissa, joista etenkin ankkuriksi sijoitettu Pyörin täällä minäkin herättelee allekirjoittaneessa välimerellisiä tuntoja. Aurinko ei kuitenkaan polta armotta, vaan ennemminkin välkkyy lempeästi lehvästön lomitse. Nelikon herkin numero lienee puolestaan Humma ja hellu, jonka kiehtovassa kierrossa on jotain yksinkertaisen maagista. Blad ei niinkään briljeeraa mahdottomilla kiemuroilla, vaan tuntuu löytävän simppeleistä liitoksista todellisen taian. Nino Rotaa mietin nytkin, mutta hyvillä mielin.

Blad heittää pallon kuulijalle ja antaa hetken viedä ilmaisuaan. Silottelematon muoto ja elämää tihkuvat nuotit ojentavat kätensä ja kutsuvat. Lähdetäänkö kävelylle iltahämyiseen kaupunkiin, tai kenties rannalle asti, vai otetaanko tänään oikein kärryt? Mielikuvitus on oiva matkaopas, kun ojentaa nuoteille ohjakset.

Mika Roth

Parkanon Tulikukko: Heikki Juhanin lauluvihkosta… 2
Rockhopper Music

Parkanon Tulikukko on jännä tapaus kotimaisilla musiikkikentillä. Yhtyeen/projektin moottori on Nyrkkitappelu-yhtyeen vokalisti Hepe, eli Heikki Kuivala. Punk on miehelle tuttua paahtoa, mutta sooloillessa punkit ovat saaneet tehdä tilaa menevän kitarapoprockin tieltä. Ja sen ’rock’-sanankin saa pistää nätisti hipsuihin.

Hyväntuulisuus saatetaan laskea näillä main monesti hempeilyksi ja/tai itsensä myymiseksi, mutta Kuivalan sydän tuntuu aidosti lyövän nostattavan popin tahtiin. Kahdeksan rallin debyyttijulkaisu Heikki Juhanin lauluvihkosta… ilmestyi viime syksynä ja yhtä monta siivua löytyy myös uudelta kiekolta. Yhteismittaa koko komeudelle kertyy hädin tuskin 19 minuuttia, eli nopeita vetoja, miltei luonnosmaisia viivoja. Laura Moision kanssa esitetty Lakkiaisista venetsialaisiin olisi ansainnut enemmän tilaa ja brutaalin lyhyeksi on lohkottu myös Me ollaan kauniita. Näistä voisi ison tuottajan kanssa veistää isoja hittejä isoilla taustoilla, mutta vaihdossa pitäisi ehkä antaa pois pirskahtelevan spontaania energiaa.

Lyhyesti virsi kaunis, lauluvihkosta nyt puhumattakaan. Vaan ehkä tässä supertaloudellisessa pakkaustavassa on loogisuutensa, ehkäpä Parkanon Tulikukon tuleekin kiekauttaa laulunsa näin tulisiin rypäyksiin. Pehmeästi, keveästi ja ohikiitävää hetkeä muodollaankin korostaen, kenties.

Mika Roth

Paroni von Samuelsson: Harmaja

Maailma muuttuu, se jokaisen meistä pitää vain hyväksyä. Sydämistyin kuitenkin pahasti siitä, että Paroni von Samuelssonin uudesta levystä ei tehty enää fyysistä kopiota. Eikö mihinkään voi enää luottaa? Eikä siinä vielä kaikki, sillä itse Paronikin tuntuu digitoituneen synadiscon loungesohville. Pyyhitään vaahdot suupielistä ja tutkitaan dataa.

Harmajalla ei kuulla vokaaleja eikä kitaroita. Kaikki äänet ovat syntyneet syntetisaattoreilla, rumpukoneilla ja ATK-taitoja käyttäen. Termi ”ATK” olkoon vinkki vanhahtavasta soundimaailmasta, josta on vaivatonta löytää eräidenkin düsseldorfilaisten vaikutus. Eikä siinä mitään, olen itsekin Kraftwerk-fanaatikko. Ruhrin taitureiden hengessä levy on kuin yksi teos, jolta löytyvät raidat Harmaja I – V somasti numerojärjestyksessä. Oikeasti levy ei ole aivan näin teosmainen paketti, vaan 10 minuuttia ovat isommista osasista ja siruista rakentuva mosaiikki. Kakkososan veikeän jarremainen popmaisuus ja kolmosen kosmisempi soundi ovat herkullisia, siinä missä vitosen avaruusfanfaaritkin. Ihan tässä retrot sci-fi sarjat tulevat mieleen, mikä lienee tarkoituskin. Tai mitä sitten kansikuvan antennin tuleekaan ottaa vastaan.

Lähes vuoteen revähtänyt julkaisuväli on antanut Paronille aikaa työstää jotain, jota en itse olisi nähnyt tulevaksi. Harmaja on monia asioita, se ottaa vastaan kosmisia lähetyksiä madonreikien tuolta puolen ja on luonut niistä viihdyttävän retroisen elektrohetken kaikille – kauan eläkään musique concrète.

Mika Roth

Petrolbreath: Spread Your Wings And Die

Petrolbreath on voimatrio sanan perinteisessä ja totaalisessa merkityksessä. Toki You're With The Band -sinkku losautti jo äänekkään varoituslaukauksen ilmoille, vaan silti neljän biisin EP pääsi jotenkin taklaamaan kulman takaa.

Ykkössinkku ja sitä seurannut Carnal Rivals avaavat kiekon hurjalla voimalla, jälkimmäisen siivun ojentaessa mutkia herkullisella tavalla suoremmaksi. Eihän kolmikko mitään ihmeellisen uuttaa tee, mutta niin vain jalka hakee tahtia lattiasta ja biisi koukuttaa. Svengaavampi Going Down in Flames väläyttää leveää virnettä, sortumatta kuitenkaan puolivillaiseen hullutteluun. Tekstin hirtehisyyttä jokainen voi tulkita kuten parhaaksi kokee, mutta niin vain tämäkin siivu nappaa hanakasti korvasta kiinni. Ankkuriraita Hydrophobic sihtaa tykillään vieläkin korkeammalle radalle ja neljäs laukaus haiskahtaa hiukan yli karkaavalta, tosin jo silkasta kunnianhimosta pitää nostaa hattua. Bändin tapa yhdistää modernimpi action rock vanhaan kunnon Motörhead-mättöön kun tuottaa aina vähintäänkin osuman maalitolppaan.

Spread Your Wings And Die viljelee tummaa huumoria, mutta pysyy ns. hyvän maun puolella ja muistaa pitää fokuksen itse asiassa: eli rankan rupisessa raskasrokkailussa. Kyllä nämä siivet kantavat lastinsa.

Mika Roth

Poni: Poni
Minna Records

Punkahtavan kitarapoprockin reunoilla on aina tilaa, kunhan melodioista vain löytyy terää. Poni iski tuossa taannoin loistavalla Vauvoi-debyyttisinkullaan kerrasta tulta ja nyt olisi samaa rohtoa tarjolla viiden biisin EP:n verran.

Mitä ihmeellistä ja uutta tässä nyt muka on, kysäisi eräs luukuttaessani Ponin itsensä mukaan nimettyä EP:tä. On harmillista, miten parhaat vastaukset heittoihin tulevat mieleen vasta myöhemmin, mutta asiallisesti todettuna voin sanoa, että EP on harvinaisen monipuolinen kattaus erilaisia juonteita ja ideoita. Ehkei mitään uutta, mutta ei puketti vanhaltakaan näytä. Mitä katuja ja etenkin Kevät osoittavat, että tässä on kuunneltu kaikkea New York Dollsista Lou Reediin, mutta omat jutut ovat jo hallussa. Garagen alkulohkareista esiin veistetty Vietä mun kaa rätisee energiaa ja vaikka aivan sinkun veroista pirtsakkuutta ei muilta raidoilta löydy, niin kokonaisuutena Poni on suorastaan hämmentävän monipuolinen setti. Sähkökitara ujeltaa, vaan ei todellakaan yhdellä ja samalla tavalla.

Olen ilahtunut ja kai hiukan hämmentynytkin, sillä Ponista on kuoriutumassa taiderockin kanssa kyynärpäitä hierova säröjuna. Soundien saralla rosoisuus ja välittömyys on käännetty voimavaroiksi, joihin yhtyeen kelpaa tulevaisuudessakin luottaa.

Mika Roth

Recollection: Sepiatone
Savo-Karelian Productions

Recollection on itäisestä Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle päätyneen T. Heikkisen musiikillinen sooloprojekti, joka värinöi postrockin kokeellisemmilla aalloilla. Neljän raidan EP ei ole saanut saatteekseen kovinkaan montaa virkettä, mutta vähemmän on tällä erää enemmän myös musiikin saralla.

Postrock on siis lähtöpiste, mutta yhtäältä Recollection rakentaa mitä selvimpiä yhteyksiä perinteisemmän black metalin suuntiin. Soundivallit pidetään tarkoin kurissa ja äänimaisema karun niukkana, joten tavallaan asenne on alati postrock-pohjainen, mikä luo jännittävää kontrastia itse musiikkiin. Saturnine on kuin hiljaista blackia, joka kyllä räiskyy ja rätisee, mutta valvottuna kannen alla. Postrockimpi An Ode to This Dying World pelaa ehkä onnistuneimmin varjopeliään, jossa genrejen kuvitteellisten aitojen yli loikitaan muotojen hämärtyessä entisestään. The Unfolding Shadow of Time's Visage latoo vain lisää mustuutta pataan, ambientmaisten ääniefektien asettuessa johtoon. Muuta joukkoa seesteisempi ja maalailevampi nimiraita Sepiatone sulkee kokonaisuuden yllättävänkin sovittelevissa sävyissä.

Sepiatone on reunoiltaan usviin lipuvaa äänimaisemointia, jonka keskustassa rockin ja metallin ainekset sykkivät selvemmin. Muotojen haastavuus ja biisien pitkät kestot eivät tee kuitenkaan EP:stä mitenkään helposti kuunneltavaa, vaan miksi toisaalta pitäisikään.

Mika Roth

Riku Kaminen & Imppu: Above/Below
Zukunft Music

Hedelmällistä musiikkiyhteistyötä on aina ilo seurata. Riku Kaminen & Imppu ovat jo paperilla mielenkiintoinen duo, sillä Lahti Big Bandissa fonistina vaikuttava Kaminen on sooloillaan musiikillisesti vieläkin vapaampi ja Impun kasarinen synapop on myös jo ehtinyt näyttää kyntensä.

Tuplasinkku on kahden samanhenkisen, mutta selvästi toisistaan eroavan kappaleen liittouma. Kamisen sävellykset ovat Impun tuotannossa ja syntetisaattorimaailmoissa pullistuneet yllättäviin suuntiin, eivätkä saatesanojen puheet Jean-Michel Jarresta ole tuulesta temmattuja. Vangeliskin mainitaan, mutta merkittävin lienee Tapani Rinteen antama oppi niin saksofonin soitossa kuin sävellystyössä. Kuulen tavallaan RinneRadion, vaikka tuore duo onkin jo oman vahvan äänijälkensä luonut. Etenkin melankolisempi Below osuu badalamentimaisine synamaalailuineen kohdilleen, tosin Aboven viehättävän viipyilevä melodia kertoo myös klarinetin avulla kauniista asioista.

Yhteistyö tulee jatkumaan ainakin Impun työn alla olevalla albumilla, enkä pahoittaisi mieltäni, vaikka tuplasinkku saisi suorempaakin jatkoa tulevaisuudessa. Puhaltimet ja syntetisaattorimaailmat kun tuntuvat löytävän toisensa poikkeuksellisen suotuisissa merkeissä artistien tehdessä hedelmällistä yhteistyötä.

Mika Roth

Rimini Expresso: Midnight in Rimini / Adios Amigos

Pitäkää kiinni drinkeistänne. Rimini Expresso, eli Antonio Peña ja Rocco Telefax, sukeltavat autenttisilla analogikauden syntetisaattoreilla ja bassokitaralla syvälle italodiscon, synthwaven ja postpunkin neonvalaistuille kaduille. Emme lausu turhaan Moroderin nimeä, sillä nyt on tosi kyseessä.

Nostalgian voimavirtakaapelit rusetille kietaiseva duo ei siis kuvia kumarra, mutta tuplasinkun reilut kuusi ja puoli minuuttia osoittavat sanojen takaa löytyvän myös tekoja. A-puolen discotäky Midnight in Rimini kierrättää härskisti kasarista muovia ja 70-luvun lopun pumppurytmiä, mutta melodiamoottori kestää tuon jopa vinkuvassa kertosäkeessä. Kiihdytys tuntuu jäävän vain hieman kesken, joten linjoja voisi yhä työstää. B-puoli Adios Amigos solahtaa syvemmälle altaaseen ja jos nyt Jan Hammerin Miami Vicea lainataankin, niin se tehdään tyylillä. Karibialaisten tuulten alla palmut taipuvat notkeammin, sateenvarjot drinkkilaseissa kilisevät viehättävämmin ja auringon iltasäteet kultaavat diskoteekin seinät.

Antonio Peña ja Rocco Telefax tarjoavat Riminiä ja Manchesteriä täkyiksi, mutta Miami ja Nizza ovat yhtä osuvia matkakohteita. Disco voitti, synthwave kiri kakkoseksi ja postpunk sai tansseissa seinäruusun osan. Toivottavasti jytäjuna jyskyttää seuraaville asemille, sillä tälle olisi vähintään megapeilipallon edestä tilausta.

Mika Roth

Röge: Karmea Antoni
PME Records

Röge, eli Anton Kröger, on energinen räppäri. Viimeisen kolmen vuoden aikana Röge on pistänyt ulos julkaisun toisensa perään ja vauhtihan se vain kiihtyy. Karmea Antoni on kuluvan vuoden toinen EP, jolla ponnahdetaan koriskentänkin puolelle.

Kuudesta raidasta yksikään ei ylitä kolmea minuuttia, biittien pysyessä selkeästi etupainoisina. Jopa näennäisen hidas Hölmö Freestyle nojaa kuin huomaamatta eteenpäin, vaikka isosti kaikuva soundikenttä on karsittu miltei runkoonsa asti. Sinkkuja pikkukiekolta ei ole toistaiseksi lohkoiltu, mutta jos moisia pitäisi valita, niin itse luottaisin Stepan kanssa ikuistettuun Sä et oo mun huudi -siivuun. Nopsa, pistävä, näppärä, minkä lisäksi Pehmee Goon tuotanto ymmärtää iskevän soundin voiman. Gangstampi Barney Stinson tipauttaa vauhtia, bassoa ja valoja, mutta sanojen puolella tikat lentävät entistä selkeämmin kohti taulun keskustaa. Fiittauskulttuurista naurut lopussa kiskova Himaan täält svengaa myös tavalla, jota ei voi olla huomioimatta, ironian kukkiessa joka ojan penkassa.

Röge viskaa parit kolmen pisteen kaaret ja kun boltsi kolahtaa äänekkäästi rautaan, taitaa sekin olla puolittain tarkoituksellista. Kuuden siivun sullominen reiluun 14 minuuttiin on miltei tylyä ahtaamista, mutta eipä pääse sitten kuittailemaan ainakaan turhasta venyttelystä.

Mika Roth

SATANEN: SATANEN

SATANEN on otsikkona loistava, miten ihmeessä kukaan ei ollut keksinyt sitä aiemmin? Jostain päin Suomea kotoisin oleva orkesteri soittaa nopeaa, energistä ja säröistä kitararockia perinteitä sekä melodioita kunnioittaen. Eikä kannata keskittyä nimen viiteen ensimmäiseen kirjaimeen, vaan nyt pidetään ihan perinteisellä tavalla sata lasissa.

Nelihenkinen bändi on jo muualla kannuksia ansainneiden soittajien uusi liittymä, jonka musiikissa toimivaksi todettu rock’n’roll on saanut astua kirkkaisiin parrasvaloihin. Syöksylasku vaatii vahvoja hartioita ja herkkiä ranteita, mutta hommahan toimii kuin satanen taksijonossa. Soitan Seiskaan on nimeään huomattavasti groovaavampi rock-valio, jonka kuumeisen alkuvoimainen syke iskee ilmat pihalle ja hampaat nurkkaan, sellaisella hyvällä tavalla. Vokaalivoimaa irtoaa useammasta kurkusta ja kitarataivas aukenee soolon kohdilla. Ankkuri Pizza-TV uittaa vuorostaan bluesin sydämeen, kritiikin hampaan näykkäistessä nykymaailman menoa. SATANEN nojaa rockin perinteisyyteen, muttei tee siitä itselleen punnusta kaulaan, vaan uuttaa menneestä vääntövoimaan nykyisyyteen.

Perusjuttu SATANEN summaa, sitä en kiistä. Vaan kun avausraita Pulssi kuntoon kajahtaa maisemaan, niin tuntuuhan se pulssin puolella. Bändi soittaa kuin viimeistä päivää, timmisti, tarkasti ja tunteella, eikä rehelliseltä rock’n’rollilta parempaa osaisi toivoakaan.

Mika Roth

Tekramütisch: Sopu

Tekramütischin 39. tallenne syntyi kuuleman mukaan mutkikkaasti, mutta mahdolliset ylämäkihiihtelytaipaleet eivät mielestäni kuulu ainakaan negatiivisesti läpi musiikista. Tuttuun tapaan ralleja on kymmenen kipaletta, yksikään siivu ei ylitä kolmen minuutin haamurajan, kahdenkin minuutin jäädessä isolta osalta vetoja saavuttamatta.

Sopu ei kansikuvastaan huolimatta tuo lopullista rauhaa & rakkautta maailmaamme, mutta tulkintani mukaan tekrat yrittävät sentään löytää oman sateenkaarensa pään. Leikin varjolla käsittelee sanaleikkien varjolla asioita ja Kirkoton mies rakentaa miltei varkain kokeellisen rockin katedraalin, jonka pinaakkeleissa ja lasi-ikkunoissa riittää kummasteltavaa. Knallipäistäkin löytyy vielä potkua, kuten myös svengijyrä Kotiarestissa osoittaa. Nyt keulii efektimopo siinä missä rock’n’rollin rollaattorikin, eikä edes Peppupläts läsähdä rumasti hanurilleen, juustoisten kiippareiden ja höpsististen lyriikoiden torpatessa kritiikit heti alkuunsa. Torviakin käyttävät, soittimia siis. Hymyn naamalle noituu myös Mökkihöperö puolimystisine laukkakohtineen, eikä punamullan alta paljastu ainakaan huttua.

Eihän tässä silkkoja top-10 maaleja koeta, mutta kaksikon rock rätisee taas astetta hanakammin. Pidempi valmistusprosessi lienee jalostanut sovituksia, joten onko Tekramütisch modernin ajan Peitsamo?

Mika Roth

Three Fucking Impers: Ready To Rumble

Three Fucking Impers on nimenä aika heikko, turha sitä on kauniimmaksi selitellä. Tamperelainen bändi paukuttaa kuitenkin punk rockin nopeampaa kaistaa, niin että karstat vain lentävät maisemaan, joten annetaan otsikon olla.

Peräti kuuden raidan mittainen Ready To Rumble on debyytti-EP, mutta mitään pahempia lastentauteja trion kaahauksesta on vaikea osoittaa. Genren mittapuissa valmiilta kuulostavaa kaavaa selittänee osin se, että soittajilla on jo kokemusta muista bändeistä. Kuuleman mukaan kaksi seuraavaakin TFI-annosta on jo pistetty valmiiksi narulle, joten olisiko tässä myös nypitty rusinoita pullasta esikoiselle? Ken tietää, mutta kun vain Satan Was Always On My Side ylittää puolentoista minuutin rajan, kannattaa liepeistä napata nopeasti kiinni. Avauksena soiva Three Fucking Impers on välitön joko/tai -hetki, jonka jälkeen meno on mitä on. Em. pisin ralli on viittä vaille metallia ja pikakitararockin oppeja käydään läpi motörheadmaisen Everything’s OK:n hieroessa leukaluita rystysillään.

Three Fucking Impers ei selittele, vaan ottaa tuubista ja puristaa. Tuoksu ei kuitenkaan peitä alleen mainioita perusaineksia, eivätkä kannen pentagrammit nollaa pistesaldoa, koska lopulta kyse on musiikista. Ei siis lainkaan erikeepperisempää likistelyä, sanoisin.

Mika Roth

Vainoa: Pimennys
Suicide Records

Joka kolmas vuosi tuntuu pamahtavan Vainoan pajalta metallin ja hardcoren sekaista raivomyllytystä. Tällä erää annos kolmen biisin ja karvan päälle kahdeksan minuutin mittainen ja teemana ovat entistäkin synkemmät aikamme.

Jyrkkää ja pääosin jäyhää on siis meno, mutta helmikuisessa Nämä päivät eivät jaa sympatiaa -vedossa olen silti tunnistavanani jopa melodista koukkua. Toki muoto on metallinriekaleilla ja ruosteisilla ruuveilla pinnoitettua, mutta silti, biisihän groovaa ja veivaa tavallaan pitkin mustaa permantoaan. Sludge on tullut jo aiemmin yhdistettyä Vainoan ilmaisuun, eikä avausraita Haluan tuhota edes yritä väistellä kyseistä termiä, vaan tässä tulee ns. täysosuma – parillakin eri tasolla. Ankkuriraidaksi varattu nimibiisi on taas nopeampaa ravia, mutta jostain syystä en saa kiinni Pimennys-siivun tuimasta kiihdyttelystä. Mustuus ja synkkyys rapisevat pois näin vinhassa menossa, jolloin jäljelle jää mielestäni vain nopeaa kaahausta vailla musertavaa painolastia.

Vainoa ei edelleenkään laula meille kesäniityn perhosista, mutta em. sinkulla varjot ja valo löytävät mielestäni toisensa tavalla, jota sopisi tutkia vastaisuudessakin. Tarttuva kipale on aina bonusta, mutta todellinen kehitys on löydettävissä myös viesteissä ja kerrontatavoissa. Aina vain lupaavampaa siis.

Mika Roth

Lukukertoja: 1076