Ajankohtaista
Raskaampi albumikooste – Huhtikuu 2024
05.04.2024
After Infinity: After Infinity
Mauste Records
Progehtavan, powerihtavan ja sinfonisen metallin superbändi After Infinity julkaisi maaliskuussa nimettömän debyyttipitkäsoiton, jolla vierailevien vokalistien kaarti välittää multi-instrumentalisti Zsolt Szilagyin ideoita. Ryhmän primus motor ja perustaja näyttikin jo kyntensä A Game of Chess -sinkulla, jonka laulusta vastasi jykevä-ääninen Mikael Salo.
Salo on saanut laulettavakseen myös toisen sinkun, kovempaa metallin laitaa edustavan Crown of Clowns’in, jolla power saa klassista NWOBHM-maustetta marinadikseen. Kärkikahinoihin isommilla power-pitoisuuksilla ja nopeammalla askelluksella nousee myös Leonard F. Guillanin laulama sinkkuveto I Surrender to You, joka ehtii sovittaa jopa vaimeamman pianosuvannon neljään ja puoleen minuuttiin. Kokonaisuuden kruunaa Nitte Valon taustalaulu, äänipinon kasvaessa kerros kerrokselta. After Infinityn tärkein ansio onkin sovittamisen taituruudessa, kun näennäisen täysistä raidoista syntyy ilmavia nostatuksia. Kaikkea on usein runsaasti, vaan ei koskaan liikaa.
Nopeusmittarin neula hakkaa monesti kaakon suuntaan, mutta osataan powerpurtta rauhallisemminkin seilata. Guillanin tulkitsema Do What You’ve Got to Do on viehättävä balladi, vailla tarpeetonta lisäsokerointia. Kauneuden mahtipontisiksi kasvavat mitat eivät kuitenkaan riko sirouden taikaa. Tämä jos mikä on harmillisen harvoin ymmärretty taitolaji lukemattomissa eri genreissä. Kaiholla moottoriaan käyttää myös Valon laulama Without You, jolla menetys näyttelee merkittävää roolia. Tarina ei kerro, onko tämä menetys- tai erolevy, mutta jokin ovi lienee sulkeutuneen lopullisesti, vaan elämä jatkuu silti.
After Infinityn esikoinen on mittava levy, jonka rohkea tarinallisuus ja musiikillinen kerroksellisuus kertovat suuresta sydämestä. Instrumentaaliksi jätetty Capital Punishment viskaa ilmoille nipun kysymyksiä, jotka saattavat saada osin vastauksensa 8-minuuttisen The Power Beyond His Fightin eeppisestä kaaresta. Olemme tuntevia olentoja, joita määrittelee nimenomaan kyky tuntea niin kovin monia eri asioita.
Mika Roth
Beyond The Hate: Darkest TimesInverse Records
Beyond The Hate otti vauhtia ennen pandemiaa, mutta debyyttialbumi antoi odottaa itseään aina vuoteen 2024 asti. Vuosina 2019–2020 helsinkiläiset pistivät pihalle joukon sinkkuja, mutta nuo kipaleet on jätetty esikoisalbumilta pois. Uudet ajat ovat vaatineet uudenlaista lähestymistapaa, tummempaa kosketusta ja tuimempaa soundivallia. Täyden tusinan raitoja tarjoava Darkest Times ottaa päälle tunnin, mutta antaa vastaavasti mustan tuulen tuivertaa.
Mittaa siis riittää joka raidalla sekä pitkässä juoksussakin, mutta Darkest Times on kaikkea muuta kuin tervaisessa metalliyössä tarpomista. Toki tuhtia soundivallia suosiva bändi soi kovaa ja karkeilla pinnoilla varustettuna, mutta seassa on kiistatta omanlaistaan kauneutta. Sinkuksi viisaasti poimittu Alone I Die antaa melankolian työstää herkin käsin melodiaa, eikä sinkkuversiostakaan lähdetty leikkaamaan suvantoja pois. Teosmaista jykevyyttä korostaa myös kuuden minuutin tuolle puolen ehtivä Dark is the Sky, jossa on jopa doomahtavaa jylhyyttä sekä voimaa.
Albumin todellinen ässäbiisi on kuitenkin tätä kirjoitettaessa uusimmaksi sinkuksi noussut Black Within, jolla Numenton Katri Hiovain-Asikainen pistää parastaan vierailevana laulajana. Ovathan nämä dramaattiset duot tietysti tuttuja jo monesta yhteydestä, mutta kun osat toimivat ja kaikki on kohdillaan, niin turha siinä on rutista. Rohkea on myös Marianas Rest -mies Jaakko Mäntymaan vokaaleilla vahvistettu In Memoriam. Ankkuri on painavaa metallia, mutta se saa vajota pinnan alle yli 7 minuutin ajan. Melodiset osat ovat jälleen kerran viimeisen päälle pohdittuja, eikä yksikään palanen ole päätynyt törröttämään rumasti lopputuloksesta.
Darkest Times on tumma levy monellakin tapaa, vaan tyystin lohduttomaksi sitä on tarpeetonta kutsua. Pandemian mahdollistama pitkä valmisteluaika on käytetty hyödyksi, mutta hionta ei ole puhkonut pintoja.
Mika Roth
Cobra 1981: Vol. 1Inverse Records
Heavy metal on aikuisten musiikkia, ainakin Cobra 1981 -yhtyeen tapauksessa. Kuortaneella vuonna 1981 perustettu bändi ei ole näet mikään nuorten soittajien kerho, kun nuorinkin täydennysjoukkojen jäsen on jo täyttänyt puoli vuosisataa. Vaan bootsi ei tuntunut painavan taannoisella Yön salamat -sinkulla, eikä se paina myöskään debyyttialbumilla. NWOBHM siis johtakoon kokkaa kohti tulevaa, sillä tuskinpa otsikko Vol. 1 jättää mitään epäselväksi esikoisen jälkeisestä maailmasta.
Perinteinen melodinen heavy metal on jutun juoni ja lukkarinrakkautta mm. Iron Maidenia kohtaan ei pyritä suotta peittelemään. Uusimmaksi sinkuksi valikoitunut Kuun kirkas valo viistää jo läheltä mahtirakkausballadia, ja perään soiva Elämän pyörteissä loikkaa sumeilematta samaisen altaan syvään päähän. Cobra 1981 ei ehkä ole mikään suora Etelä-Pohjanmaan kimaltavin vastine kultakautensa Whitesnakelle, mutta sekaannuksilta ei voitane aina välttyä. Ei ainakaan, kun melodinen Tummat pilvet kaihoilee ja Aamunrusko kultaa ankkurin pinnat punallaan.
Vaan on luikertelijoiden maailmassa tilaa muullekin toiminnalle. Avausraita Saattaja antaa klassisen heavy metalin laukata ja kitaroiden kutoa harmonioitaan niin, että itsensä Diokin olisi tyytyväinen. Ykköslaariin solahtaa myös merten kuohuissa kiitävä Vanha kuoma, sekä jo alussa mainittu Yön salamat -sinkku, jotka yhdessä tuovat albumille roppakaupalla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Materiaalista osa on kuulemma vanhaa ja osa tuoreempaa, mutta itse en osaa osoittaa ainuttakaan irvistävää saumaa.
Vol. 1 on komea avaus debytanteilta, ja koska tällaista metallia ei maassamme kovinkaan moni tee näin korkealla tasolla, on yhtyeelle helppoa povata autereisia jatkoja. Soundit ovat sopivassa suhteessa sekoitus mennyttä, tuoreempia aikoja, sekä nykyistä, painopisteen ollessa lievästi menneessä – tietysti.
Mika Roth
Coventhrall: Legacy of MorfuidraInverse Records
Musiikin keinoin on kerrottu tarinoita halki aikain. Periaatteessa vain mielikuvitus asettaa kertojille rajoja, ja juuri tuota vapautta Coventhrall käyttää taiten hyödykseen. Jykevää power metalia soittava bändi esittelee rohkeasti meille ”vuoden kovimman avaruusseikkailun kaikille sci-fin ja mahtipontisen metallimusiikin ystäville”, noin saatesanoja lainatakseni. Eikä kaukaisessa galaksissa tapahtuva seikkailu ole pienimmästä päästä legendoja.
Vajaa vuosi sitten lähes vuosikymmenen hiljaiseloa ainakin julkaisurintamalla viettänyt yhtye palasi rytinällä parrasvaloihin. Dreadnought-sinkku vyörytti niskaan kaiken sen hyvän ja kauniin, jota mm. Gamma Ray ja Blind Guardian loistonsa päivinä pystyivät tuomaan power metalin maailmaan. Tuohon kun lisätään vielä selvä rakkaus NWOBHM-aaltoa kohtaan, sekä sci-fi spektaakkelit, niin puheet mm. Babylon 5, Star Trek ja Star Wars -yhteensopivuudesta ovat kohdillaan, vaan kuinka kaava toimii? Onko voima puolellamme?
Tarinan sydämellä kuunteleminen edellyttää uskomista. On kyse sitten Hamletista tai Princess Celesten kohtalosta, on kuulijan tempauduttava tarinan mukaan, koska muuten sanat ovat vain sanoja, tyhjyyttään kumisevia kielikuvia. En lähde punnitsemaan draamaa tarkemmin, mutta sanotaan vaikka näin: vokalisti-sanoittaja Sami Iivonen on keittänyt kasaan melkoisen seikkailun. Materiaalin säveltäneet kitaristi Toni Bite ja multi-instrumentalisti Jukka Hoffrén ansaitsevat myös korkeimman tähtiluokan prinikat rinnuksiinsa, siinä määrin tarttuvaa herrain luoma power metal parhaimmillaan on.
Pitkäsoiton loppukahinoissa kuultavat sinkut ovat timanttisia, eivätkä Nova Burst ja Victory kaipaa välttämättä kaipaa muuta tarinaa tuekseen. Supertarttuva In These Halls pelaa eeppistä korttia näyttävästi, ja jo nimellään maiseman viivoiksi muuttava Space Race on juuri sellaista jylhää laskettelua, jota kuulija odottaakin kuulevansa. Coventhrall saa sci-fin toimimaan ilman negatiivista nörttiyttä, eikä kasarissa pyöritelty musiikki tahraannu ajan armottomissa kourissa. Mestarillista jälkeä siis!
Mika Roth
Deathropy: DeathropyOmakustanne
Deathropyn musiikki on haastavammin sanoilla pilkottavaa. Yhtyeen itsensä mukaan nimetyllä debyyttipitkäsoitolla metalli on periaatteessa melodista, mutta samalla jouhevasti genreaitojen lomitse puikkelehtivaa. Karuus ja kovuus ovat hallitsevia elementtejä soundikentässä, mutta sitkeä melodisuus ja siihen elimellisesti yhdistyvä pohjoinen melankolisuus osoittavat kompassin tavoin perinteisemmän deathin tummia maita kohden. Näistä aineksista on syntynyt kahdeksan raidan esikoinen, jolta ehdittiin lohkoa peräti viisi sinkkua ennen levyjulkaisua.
Kovemmista ja karummista aineksista kootut kappaleet kellottavat pääosin neljästä viiteen minuuttia. Pääosin kestot ovat perusteltuja, mutta pieni tiivistys ja kiteytys voisi olla tarpeen. Väriä normi runttaan tuovat kauniit melodiat, jotka puskevat pintaan mittavampienkin metallipinojen alta. Mikkeliläisryhmää on avittanut studion puolella monessa metalliliemessä mukana ollut Mikko Herranen, jonka kätten työtä ovat äänitys, miksaus sekä masterointi. Tuottajan viittaa Herraselle ei sentään ole sovitettu, mutta taatusti ideat ovat lennelleet edes ja taas, kun prosessi on vienyt aikaa kokonaisen vuoden verran.
Viisi sinkkua on ladottu heti kiekon alkuun, minkä jälkeen temppupussi tuntuu käyvän kevyenlaiseksi. Toki eeppistä taustaa tuekseen rakenteleva No Solace on jykevää mättöä, mutta mitään ikimuistettavaa viimeiset metrit eivät enää tarjoa. Avauksena kajahtava ja aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksikin poimittu Serenity, sekä keskemmältä kiekkoa löytyvä Hero No More sen sijaan omaavat tarttumapintoja, joiden viitoittamalla tiellä isompikin läpimurto on tulevaisisuudessa mahdollista. Voimaa on rutkasti myös Regretin kaihossa, raidan ollessa ainoa yli viiden minuutin yltävä veto.
Esikoiseksi Deathropy on lupaavan jykevä ja etenkin levyn alkupuoli on sellaista kyytiä, että tukassa tuntuu. Pieni geneerisyys on esikoisella ymmärrettävää, mutta tärkeintä on biisikynän terävyys parhaimmillaan.
Mika Roth
Swansong: AwakeningNoble Demon
Koosteen iäkkäin albumi on Swansongin joulukuun alussa julkaisema Awakening, jonka fyysinen kappale kopsahti Desibeli.netin postilaatikkoon vasta hiljattain. Parin vuoden takainen Winter Maiden EP aiheutti kuitenkin niin syvän melodeath-muistijäljen aikoinaan, että Swansong raivasi debyyttialbumilleen paikan koosteen kahdeksikosta.
Vokalisti Jemiinan uskomattomiin sfääreihin yltävä ilmaisu saa taas veren hyytymään suoniin – tai juoksemaan tuplanopeudella, ihan kuinka vain. Vaikutus on joka tapauksessa ravisteleva, vaikka bändin deathmetal on painunut vieläkin syvemmälle ääripuolen marginaalia vasten. Voimaa on monenlaista ja nyt kuulija kiinnitetään sellaiseen metallirekeen, joka ei turhia pysähtele matkan varrella ja käyttää vain laatikon nopeimpia vaihteita. Saatesanoissa puhutaan folk metalista sekä perinteisemmästä heavy metalista, mutta menneisyyden palaset juntataan ammattimaisin ottein osaksi uutta soundia, aikaa ja tapaa nähdä asiat.
Rockimpaa vaihdetta kaivetaan esiin, kun Shot in the Heart rähjää päälle viiden ja puolen minuutin. Aika saattaa tuntua pitkältä, mutta uskokaa pois: nyt sekunnit vilistävät kellossa tarpeettomankin vinhaan. Kärkiryhmään on nostettava myös niin ikään rokimmin metalliaan takovat Maiden of Death ja ykkössinkku Awakening, joilla voi haistella death’n’rollin virkistäviä tuulia. Runtata ja kaahata osaa moni, vaikeammaksi haaste muuttuu, kun mukaan pitää takoa tarttumakoukkuja. Swansongin tapauksessa vauhti ja voima ovat kroonisesti liki maksimia, mutta ne eivät poista tarttuvuutta kaavasta. Tuorein sinkku, Burning Flames, on jo miltei ideoitaan nopeampi, mutta nopeuttahan ei voinut koskaan olla liiaksi?
Debyytti on saatu maailmaan ja vaikka 11 raitaa sekä päälle 51 minuuttia ovat isoja lukuja, jaksaa kiekko puskea urheasti lähes maaliin saakka. Lopussa askel hiukan painaa, mutta kyseessähän on esikoinen ja tästä se tosi taival vasta alkaa.
Mika Roth
Unshine: Karn of BurningsRockshots
Siitä on vierähtänyt vajaa 16 vuotta ja noin kolme pitkäsoittoa, kun druidimetallia soittava Unshine oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Maailma on muuttunut ja tyylit vaihtuneet, vaan muutoksen tuulet eivät ole Unshinen leiriä uhkailleet. Harvakseltaan levyjä julkaiseva bändi onkin pitkälti samalla tiellä, jolle debyyttipitkäsoitto Earth Magick sen vuonna 2005 johdatti.
Melodisuus on kuulunut aina Unshinen valttikortteihin ja Karn of Burnings on jalostanut ryhmän melankolista melodisuutta persoonallisesti, vaikka pataan ei juuri uudempia aineksia ole lisäilty. Menneisyyden taiat ja voimat riittävät mainiosti myös uusien maailmoiden luomiseen. Susanna Vesilahden tyylikkään melodiset vokaalit ovat keskiössä, kun kahdeksan raitaa rakentavat oman monumenttinsa. Kitarat soivat kauniisti, harvemmin kovinkaan raskaasti, ja arvatenkin kosketinpohjoisia efektejä sekä muita soundeja osataan annostella herkin käsin. Vähemmän on enemmän jopa silloin, kun särövalli äityy korkeammaksi.
Surumielisen kaunis Mill of Bergelmir on jumalaisen nimensä veroinen numero, eikä levyn pisin raita häpeile nousta keskeltä muita rahdun korkeammalle. Hieman myöhemmin kielenkantoja koetteleva Aettarfylgja jatkaa pohjoisten myyttien tutkintaa jouhevasti kulkevan ja ärhäkästi tarttuvan melodian voimalla. Ajat ja paikat tosin taitavat lipua limitysten, kun kaikki pohjoisen taivaan alla sulautuu yhdeksi, tarinoiden toistuessa ajasta aikaan. Ensimmäiseksi sinkuksi talvipäivänseisauksen kohdilla nostettu Hjul on myös silkkaa melodisen druidimetallin juhlaa albumin avaavan raidan latoessa eteen kivet, joita pitkin koko loppulevy tulee kulkemaan.
Siitä on vuosia, kun Unshine viimeksi soi kammiossani, enkä oikein muistanutkaan enää bändin erinomaisuutta. No, tuo virhe ei tule toistumaan, vaikka seuraavaa levyä saataisiin odotella 20-luvun lopulle asti. Hattua päästä vielä rohkeasta eri kielien käytöstä, toisinaan jopa yhden ja saman biisin sisällä.
Mika Roth
Volucrine: ETNAInverse Records
Modernia metallia takovan Volucrinen neljättä pitkäsoittoa on saatu odottaa täydet viisi vuotta, mutta eipä yhtye aiemminkaan ole kiivasta julkaisupolitiikkaa suosinut. Loppukesästä 2022 ilmestyi ETNA-sinkku, jonka jälkeen sinkkuja on ilmestynyt puolivuosittain ja saldo nousi lopulta neljään. Kitaristi/vokalisti Jupe Velin on vastannut kaiken materiaalin kirjoittamisesta, eikä muodoista löydy huomauttelun varaa, kenties juuri käytetyn ajan ansiosta.
Volucrinen soundi on jalostunut ja kai jotain saattoi arvailla jo pandemian aikana ilmestyneen Relinquished EP:n sisällöstä. Tuolloinhan bändi versioi debyyttilevynsä raitoja ja haki täydellistä balanssia metallin raskauden ja popimpien tarttumapintojen väliltä. Hiontatyötä ovat taatusti vaatineet myös uudet raidat, joilla tapahtuu paljon ja kaikkea. ETNAn hidas jalostuminen otetaan ylpeydellä esille saatesanoissa, eikä sinkkujen takana loistavat The Verge tai Pyroclastic ole mitään kakkosketjun jämäraitoja. Tällä levyllä jokainen osa on pala kokonaisuutta.
Tietysti fokus keskittyy enemmän sinkkuihin, etenkin kun kolme uusinta niistä kuullaan heti kärkeen. Eikä ässiään kannata piilotella, kun viitan alta löytyy Old Friendin kaltaista melodisempaa vasaraa ja Combatantin lailla takovaa metallilaskettelua. Avausraita Riptide tuntuu jo vievän puristuksen turhankin kovaksi, mutta toisaalta noin totaalinen korkkausraita ei jätä ainakaan mitään epäselväksi. Nyt tulee lunta tupaan, ja lapio perään. Hiljaiseksi kiskaisee mutinat myös loppukiekon helmeksi nouseva Godsized, jolla Velinin monipuolinen vokaalitarjonta rohkaisee todella kuuntelemaan siivua.
ETNA vie Volucrinen soundia ja ilmaisua loogisin askelin eteenpäin. Kaikki on aiempaa melodisempaa, raskaampaa, suurempaa ja silti samaan aikaan myös selkeämpää, sekä helpommin hahmottuvaa. Enemmän ei ole aina suoraan vain enemmän. Joskus lisäykset osataan maskata ovelasti suoruudeksi, jonka sydän on kaikkea muuta kuin luotisuora. Simppeliä kimuranttiutta, tiedättehän.
Mika Roth
Lukukertoja: 584
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s
