Sinkut - Helmikuu 2024
Alexanndra: Seuraava elämä
Alexanndran Seuraava elämä -sinkku on jo nuoren helsinkiläisartistin neljäs julkaisu, ketjun ulottuessa aina tammikuuhun 2020. Pandemia pisti ketjun hetkeksi tauolle, mutta nyt on koittanut uuden – ja peräti seuraavan – elämän aika. Verkkaisemmin uiva siivu luottaa öiseen tunnelmaan, rentouden ja raukeuden toimiessa avainsanoina. Säkeistöissä tyyli lähestyy jo rapin maailmoita, mutta moderni ja orgaanista kosketusta korostava pop on mielestäni osuvampi kuvaus.
Entä mistä elämistä tässä puhutaan? Arvaukset ovat arvauksia, mutta haistan biisissä ja sen tekstissä reagointia karanteenivuosien ahdistukseen. Alexanndra osaa laulaa samaan aikaan hiljaa, huutomerkkien vilkkuessa ja viestitellessä kuitenkin sanojen välistä. Kertoja haluaa valaa uskoa kuulijaan, koska tässä ja nyt kaikki on mahdollista. Uudessa huomisessa matkaajan vastaanottava Alexanndra kuulostaakin rakentavalla ja positiivisella tavalla hiukan kissamaiselta, eli hyvin tyytyväiseltä ja samaan aikaan voimansa tiedostavalta.
Mika Roth
Avaruusasema: Ohikulkija
Kaltaiseni sci-fin oleelliset elokuvat ja TV-sarjat haltuun ottanut harrastaja on innoissaan, kun yhtyeen nimi on
Avaruusasema. Imatralainen progea, pop-rockia ja avaruusmusiikkia yhdistelevä bändi ei varsinaisesti ammu biisiään poimunopeudella mustaan aukkoon, mutta 80-luvun soundien hyvällä maulla suoritettu arkeologinen kaivuutyö on ainakin kantanut monenlaista hedelmää. Saatesanoissa mainittu
Peter Gabriel tavallaan tähtikartoista jo löytyykin, mutta ambientin, uuden aallon ja jopa post-punkin hiukkasia on myös havaittu deflektorikilvissä.
Ohikulkija lähtee liikkeelle komeasti sähkökitaran rosoisella osuudella, josta siirrytään jouhevasti melodisen, pyöreähkön ja progehtavan poprocksoundin pariin. Taustalla tuikkivat koskettimet ovat olennainen osa kokemusta, vokalistin puikkelehtiessa nuottien seassa, kuin pieni kuljetusalus meteorikentän halki. Hetken päästä noustaankin jo kohtaan, jossa sensorit voisivat otollisissa liveolosuhteissa poimia yhteislauluakin – musiikin madonreiät voivat yllättää kokeneimmankin ääninautin potentiaalillaan. Hyväntuulista, menevää, kohottavaa, erinomaista ja vähintäänkin Yhdistyneiden planeettojen liiton arvoista korkealentoisuutta.
Mika Roth
Cobra 1981: Yön salamat
Cobra 1981 saattaa nimensä puolesta herätellä kummia assosiaatioita, mutta kaikelle on selityksensä ja tarkoituksensa. Kuortaneella yli 40 vuotta sitten perustettu hevibändi on valmistelemassa keväisen debyyttialbuminsa julkaisua ja kiekon toinen sinkkulohkaisu, kuten esikoisen materiaalista iso osa, on peräisin aina kaukaiselta 80-luvulta asti. Eli tässä olisi modernia retroa hevimetallia suoraan aikakoneesta.
Kasarilla monet asiat olivat toisin, hevinkin maailmassa. Tuolloin uututtaan hohtaneet ratkaisut eivät ole enää niitä raikkaimpia mahdollisia tuulahduksia. Yön salamat -sinkulla tuplakitarat soivat ja suomenkieliset vokaalit vedetään sekä kovaa että korkealta, mutta ykkösluokan melodia on aina ykkösluokan melodia, olivat puitteet mitkä tahansa. Tarina ei kerro, kuinka paljon/vähän muutoksia on tehty, mutta Yön salamat soundaa ainakin tällä näytteellä mehukkaasti kultakautensa rautaneidolta.
Seventh Son of a Seventh Son ja siistitty
Tarot toimivat reunamerkkeinä, joten kyllähän jatkoa kelpaa odotella tiikerispandexit valmiina.
Mika Roth
Dänkki Briha: Piikapaimen
Sick Boogie Recordings
Etnofuturistinen antifolk-trio
Dänkki Briha on etelä-karjalais-helsinkiläinen musiikkikollektiivi, joka inspiroituu suomalais-inkeriläis-karjalaisesta kulttuuriperinnöstä. Itse musiikissa moderni ja mennyt elävät tuottoisassa suhteessa, kitkan osoittautuessa käyttökelpoiseksi energialähteeksi. Yhtyeen debyyttisinkku on samalla ensimmäinen maistiainen tulevalta debyyttialbumilta, jolla kovaksi keikkaorkesteriksi julistautuva ryhmä näyttää ns. kaapin paikan.
Musiikin sekä ilmaisun rajat ovat siis periaatteessa olemassa, mutta käytännössä en osaa sanoa, missä perinnetieto loppuu ja mistä moderni aika alkaa. Mikä osa tekstiä – jos mikään – on vuosisatojen takaista kansanrunoutta. Vaan ehkäpä tuntemattomuus, arvaamattomuus ja siten saavutettu vapaus ovat itsessään syy ja tarkoitus kuullulle äänitaiteelle. Sanat saavat uusia merkityksiä, ajat muuttuvat ja silti samanhenkiset ihmiset liikkuvat samoilla rannoilla. Melankoliset sävelet, polveilevat rytmit ja moderniksi runolaulannaksi kääntyvä vokalisointi saavat ainakin mielikuvituksen laukkaamaan sekä uteliaisuuden kasvamaan.
Mika Roth
Erik Bäckman & Ilja Karsikas: Tanssi vaan
Elektronisen musiikin tuottaja
Erik Bäckman ja jo omilla tahoillaan persoonallista musiikkia luonut
Ilja Karsikas ovat yhdistäneet voimansa uudella kappaleella, jota saatesanoissa kuvataan lupaavasti ensimmäiseksi yhteistyön hedelmäksi. Käytän sanaa ’lupaava’, sillä ensimaistiaisen perusteella kaksikko on viilannut heti kerrasta tasapainon kohdilleen.
Orgaaninen ja elektroninen sekoittuvat niin täydellisesti toisiinsa, etten edes lähde arvailemaan niiden rajalinjoja. Rennon jazzahtava soundimaisema keikkuu kuin planeetta radallaan, ja planeetasta tässä taidetaan konkreettisestikin puhua. Kuljemme halki kosmoksen isolla kivellä avaruusmatkailijoina, vaan olemmeko täysin yksin? Soundeja kohdilleen ruuvatessa on katse pidetty kohdistuneena ainakin 70-luvun analogiselektronisen musiikin suuntaan, mutta myös ns. vanhemman tanssimusiikin vaikutus on aistittavissa. Kaiken kruunaa surumielinen vihellys, joka tuntuu kaikuvan suoraan ranskalaisista aikakauden elokuvista.
Mika Roth
Heimosudet: Avaruusdisko
Heimosudet on vuonna 2020 perustettu yhtye, joka tätä nykyä yhdistelee monipuolisesti mm. vaihtoehto-, electro- sekä rap-rockia. Kesän 2023 debyyttialbumilla vallalla olivat pop ja folk, mutta tulevan EP:n ensimmäisellä sinkulla valtasuhteet ovat keikahtaneet uuteen asentoon. Modernin tanssimusiikin ja rosoisemman rock-asenteen yhteiselo tuntuu ensimmäisen maistiaisen perusteella toimivan, vaan mitä kaikkea muuta avaruusdiskoon mahtuukaan?
Diskossa olet helposti muiden ympäröimänä, mutta yhtä helposti olet kaiken keskellä täysin yksin. Tuota hankalaa ja arkaakin aihetta yhtye lähtee työstämään kahden eri maailman keinoin. Ongelmat eivät katoa, vaikka niitä lakaisisi kuinka maton alle, minkä myös tekstin kertoja oivaltaa. Omasta päästä löytyy siis avaruusdisko, jossa asioita voi käsitellä samaan aikaan julkisesti ja kaiken välkkeen salaamina. Soundi nostaa fiilistä, lyriikat vatvovat asioita ja kontrastista kehkeytyy kappaleen merkittävin voimalähde.
Mika Roth
Huiputus: Maailman laidalla
Huiputus ei ole mikään huijarijoukko (ainakaan tietääkseni, olenko siis jo tässä vaiheessa huiputettu?), vaan suomenkielistä kitararockia soittava orkesteri Oulusta. Maailman laidalla on puolestaan vuonna 2020 syntyneen bändin debyyttisinkku, jolla alku-uran englanti on vaihtunut suomen kieleen. Tekee muuten ihan sielulle hyvää huomata, kuinka energisestä pamauksesta tässä onkaan kyse. Niin väkevään vauhtiin oululaiset rekensä saavat jo potkittua.
Musiikin saralla kaikki lähtee liikkeelle perusasioista, oli genre sitten mikä tahansa. Tässä tapauksessa alussa on ollut arvatenkin riffi ja ykkösluokan melodia, sekä tietysti tempo, joka pitää etunojan rohkeana halki alle kolmeminuuttiseksi kiteytyvän lennon. Pääruoan ääreen päästään jo reilusti ennen puolta minuuttia, kun kertosäkeen banderollit nostetaan pystyyn ja kaari Kallioparkista Kaliforniaan ikuistetaan taivaan kaareen tuosta vain. Saatesanoissa puhutaan suomirockin kulta-ajoista, mutta omaan korvaan pohjoisamerikkalaiset perintötekijät tuntuvat enemmän dominanteilta. Väliosan iskumahdollisuus pääsee karkaamaan hiukan käsistä, mutta muuten kaikki vaikuttaa olevan kohdillaan.
Mika Roth
Jakke Aho: Kuulla vain saan
Tosiviihde
Turkulainen artisti ja basisti
Jakke Aho suuntaa soolona nostalgisen ja häpeilemättömän kasarisen rockin juurille. Saatesanojen mukaan monessa mukana olleen artistin toinen sinkku soundaa siltä, kuin
”Kirka olisi ollut Def Leppardin solistina.” Myyntipuheet ovat tietysti aina myyntipuheita, mutta jo ensimmäinen pyöräytys sai toteamaan letkautuksen osuvan vaarallisen lähelle totta – vaan kuka tässä on vaarassa ja missä mielessä?
Biisi tarttuu kuin purkka tukkaan ja iskelmärockin läheisyys on kiistatonta. Kertosäkeessä luotetaan suoraan tarttumapintaan ja auringonlaskuja sekä -nousuja tihkuva soundimaisema on myrkyllisen/herkullisen kasarista. Modulaatio napsahtaa kohdilleen, samoin taloudellisen niukkana pidetty kitarasoolo, jota olisi puolestani voinut heruttaa härskimminkin. Fakta on kuitenkin se, että biisi omaa voimaa ja kestää soittoa. Muoto jakaa taatusti mielipiteitä, mutta eipä julkean kasaristi soivalta sinkulta muuta voi odottaakaan.
Mika Roth
James-J: Älä vihaa mua
Sick Boogie Records
James-J on modernin popin saralla toimiva kotimainen artisti, jolta ilmestyi viime vuonna huima määrä sinkkuja, sekä yksi pitkäsoittokin. Sick Boogie Recordsin tallissa ensimmäisen sinkun julkaiseva James-J takookin rautaa – tai oikeammin rautanippuja – hurjalla vauhdilla, mutta kiire ei heijastu negatiivisena voimana ainakaan tämän kappaleen avaruuksiin.
Avaruus ja tilavuus ovatkin avainsanoja Älä vihaa mua -sinkulla. Moneen ehtivien vokaalien takana ei kuulla kuin äärimmäisen taloudelliseksi karsittuja taustoja, joissa rytmit ja efektit lavastavat tiloja minimalistisuus tiukkana ohjenuoranaan. Hiukan akustista kitaraa, synarytmiä ja muokattuja taustavokaalien kaltaisia piirtoja. Orgaanisuuden ja digitaalisuuden liitto on kiehtova, ja sama jännitteisyys heijastuu myös sanoihin. Rakkaus on jälleen keskiössä, eikä se ole helppoa. Kertoja lienee saanut tarjouksen vastaan, mutta hän valinnee vain yksinäisyyden, koska silloin ei tule poltettua siipiään ja sydäntään. Viileää on ja superkuulasta, mutta toimii.
Mika Roth
kaipuu: Vaaroille altis sydämeni
Arctic Sounds
Joskus pienet kirjaimet riittävät.
kaipuu on Jyväskylä-Rovaniemi -akselilla toimiva yhtye, joka suosii tarttuvia melodioita ja melankolisella tavalla suuria soundimaisemia. Eli mitä pienistä kirjaimista, kun nuotit, sävelet ja tunteet ovat niitä suurempia. Yhtye julkaisi debyyttisinkkunsa viime marraskuussa ja Vaaroille altis sydämeni on jo neljäs sinkku, joten tahti on pajalla kiivas. Eikä bändi jarruttele nytkään, kun jo ensimmäisen minuutin aikana kaikki oleellinen tuodaan esiin.
Yleisen näkemyksen mukaan melankolisuus on vauhdin tappaja, mutta kaipuu osoittaa oikeissa olosuhteissa vastavoimien kyllä elävän yhdessä, ja tuottavan jopa rikkaaksi laskettavaa tulosta. Vaaroille altis sydämeni ylistää ihmisen kykyä kestää ja kasvaa halki matkansa, sydämen johdattaessa kantajaansa kohti uusia tyrskyjä. Maailmasta ei välttämättä löydy koskaan täydellistä onnea, mutta juju onkin uutterassa etsimisessä. Upeasti rakennettu pop-katedraali on romanttinen, jylhä, tilava, balladimainen ja tietysti myös mitä tarttuvin.
Mika Roth
kuolevi: ei enää mitään hätää
Kaikissa nimissä ja otsikoissa sinnikkäästi pieniä kirjaimia suosiva
kuolevi on tamperelainen suomenkielistä indie-rockia pop-säväyksellä soittava orkesteri. Alkuperäinen trio on kasvanut vuosien saatossa peräti kuusijäseniseksi, eikä soundiakaan pääse kutsumaan enää mitenkään kapoiseksi. Pari EP:tä ja kelpo nippu sinkkuja ovat pitäneet rattaat liikkeessä, ja uutta materiaalia syntyy kuuleman mukaan jatkuvasti.
Rock ja pop ovat biisin pääainekset, mainitussa järjestyksessä, virtauksen sekä vedon ollessa sinkun avaintekijöiden. Bändin soitto kiihtyy askel askeleelta, mutta happea ehditään – ja ymmärretään – haukata viiden minuutin mittaisen kulun väleissä. Kuten nimikin viittaa, kertoja lupailee parempia aikoja saapuviksi. On täysin kustakin kuulijasta kiinni, että kuinka mahdollinen tuo tulevaisuus lopulta on. kuolevi kehottaakin mielestäni kappaleellaan nimenomaan heittäytymään hetkeen, mahdollisuuteen, tilanteeseen. Tuota samaa ideologiaa musiikki ja teksti toistavat mielestäni erittäin onnistuneesti, joten ei siis mitään hätää.
Mika Roth
Makobeats: Pearl Jam
Suhina Records
Toisella tuottajasinglellään
Makobeats haikailee menneiden perään, tarkemmin sanottuna ysärin ja rakkauden, jotka nivoutuvat tässä tapauksessa erottamattomasti toisiinsa. Shokeuttajan laulajaksi raidalleen napannut tuottajataituri purkaakin sydäntään, kuten 90-luvun maailmassa vailla rakkautta vaeltava sielu vain ikinä voi tehdä. Makobeats on käsittääkseni sama asia kuin
M.A.K.O., mutta projektit on haluttu pitää visusti erillään toisistaan.
Eikä tuo ole toisaalta ihme, sillä Pearl Jam -kappaleen trip hop soundaa dramaattisella tavalla erilaiselta, kuin esimerkiksi
Nelkytkaks-pitkäsoiton materiaali. Pearl Jam -sinkun kertoja on herännyt maailman tunnekylmenemiseen, menneisyyden katoamiseen ja muistojen haalistumiseen. Tuo kaikki puristuu vähäeleiseksi ja ovelalla tavalla tarttuvaksi pop-balladiksi, jolla kipu kaivertaa ja nakertaa hitaasti kaiken arvokkaan pois. Moderni r’n’b pelaa myös merkittävää sivuroolia, rakkaudesta irti päästäneen kertojan kaivatessa lopulta enää vain muita kadehdittavia ihmisiä.
Mika Roth
Nopea Etana: Vieras mies tuli taloon
N-Tuotanto
Nopea Etana on nimi, joka jäi mieleen nopeasti, kuinkas muutenkaan. Suomenkielisen pop-rockin saralla operoiva yhtye perustettiin alkuvuodesta 2023 Etelä-Pohjanmaalla. Kitaravetoinen musiikki on vallalla, mutta orkesteri ymmärtää olla sulkematta kuitenkaan ovea iskelmänkään edestä. Tai tuollaisen linjauksen synnytti neljäs sinkku, jolla – osin tekstin ansiosta – kuullaan myös haitarin haikeaa soittoa. Nopeasti sinkkuja ulos pistänyt ryhmä onkin löytänyt toimivan suhteen menneen ja modernin väliltä, mikä toistuu myös tekstin puolella.
Tarinan kertoja on lähes isättömäksi jäänyt lapsi, jonka luo mennyt palaa lumisateisena iltana. Nuorena isä oli komea mies ja keikkareissuilla kroonisesti hölmöillyt haitaristi, jolle perhe-elämän rajoitukset ja kiireet eivät tahtoneet maistua. Oma isä jäi näin vieraaksi ja juuri hän on otsikon vieras, joka yrittää kaiketi rakentaa vanhoilla päivillään suhdetta poikaansa. Musiikissa nostalginen henki puhkuu nimenomaan haitarin kautta menneiden aikojen charmia, melankolian ja elämänmyönteisyyden käydessä köydenvetoaan.
Mika Roth
Rare Breed: Idle King
Rare Breed on mielestäni oiva nimi bändille, koska omaa ainutlaatuisuutta kannattaa aina tuoda esille. Tamperelainen, monissa keitoissa marinoituneiden muusikoiden uunituore rock-yhtye on julkaisemassa keväämmällä debyyttialbumiaan. Kiekon ensimmäinen sinkku avaa ketjun, johon on kuulemma tulossa lisää lenkkejä jo talven aikana. Aloitus ennustaa melodisen kitararockin olevan vallalla, mutta Idle King osaa olla muutakin kuin vain suora veto.
Rare Breed ansaitseekin ensimmäiset kehut soundinsa ajattomuudesta, jossa on kuitenkin samaan aikaan klassisen kitararockin historian siipien havinaa. Kitara risteilee vokaalien kera halki biisin, tekstin kuvatessa sielun sisäisiä taistoja. Saatesanoissa puhutaan jopa tehokkuutta ja kiirettä kritisoivista pohjavireistä, mutta jokainen saa pohtia minkälaista kruunua Idle Kingin päähän sovittaa. Selvää sen sijaan on biisin napakka tartuntavoima ja vokalistin lauluäänen kyky kääntyä huiman moneen eri suuntaan. Idle King on yhdeltä puolelta suoraa kitararockia, mutta orastava koukeroisuus – jopa progeisuus – rikastaa siivua kummasti.
Mika Roth
Royalen: Millennium
Rohkeus ja positiivinen röyhkeys ovat olennainen osa rockia. Maamme suurimmaksi ruotsinkieliseksi rockyhtyeeksi ilmoittautuva
Royalen on ainakin osannut tuon sisäistää, vaan onko ranteista lähtenyt oikeasti saman kaliiberin tuotos, kuin mitä saatesanojen
Red Hot Chili Peppers ja
Kent -heitot antavat ymmärtää? Vokalisti
Daniel Jakobsson päätyi alkujaan Suomeen rakkauden haaksirikkoisena, mutta negatiivisesta työstetään positiivista niin biisissä kuin kaiketi tosielämässäkin.
Millennium on hanakasti tarttuva kitararockvalio, jonka alle kolmeen minuuttiin puristuva mitta palvelee tarkoitusta monin tavoin. Muodossa ei ole sinällään mitään radikaalia, eikä yksikään siirto tapahdu yllättäen. Vaan mikä lopulta tekee yhdestä biisistä hittipotentiaalisen menoraidan, ja toisesta taas silkan täytepalan? Tuota kysymystä ei viisainkaan pysty ratkaisemaan yksiselitteisesti, mutta Millenniumin melodia, sovitus ja muoto vain osuvat kohdilleen. Ehkei ihan Peppersin hittiluokkaa, mutta kelpo vauhtia matkalla jo tähtiä kohti.
Mika Roth
Sapi: Fefe
Rash Records
Sapi on Oulusta ponnistava artisti, joka saa modernin popin ja räpin soimaan yhdessä parhaimmillaan suorastaan viehättävällä tavalla. Pari sinkkua ehti ilmestyä jo viime vuoden puolella, mutta mistään näitä suuremmista julkaisuista ei ole ainakaan vielä puhetta. Brutaalin lyhyellä saatekirjeellä matkaan lähetetty Fefe kertoo lähinnä artistin kuulumiset ja summaa leppoisampaan tapaan asiat, kuten pohjoisen asukkailla on tapana.
Fefe tasapainoilee kompuroimatta modernin popin ja räpin vaikeasti kartoitettavilla sekä usvaisilla rajaseuduilla. Kuulaat ja ohueksi hiotut soundimaisemat eivät ainakaan murskaa painollaan, vaan ennemminkin kutsuvat mukaansa leijailemaan kohti taivaita. Ripauksenomainen akustisen kitaran vaikutus kasvaa etenkin soittokertojen myötä melkoiseksi voimanlähteeksi, osasten pelatessa aina vain paremmin yhteen. Vähemmän on siis nytkin enemmän. Tekstin puolella käydään läpi syviäkin tuntoja, mutta murhe ei ui sentään takin sisään. Ei ainakaan pidemmäksi aikaa.
Mika Roth
Tero Kuparinen: Kotona on kulta
Itseoppinut laulaja/lauluntekijä
Tero Kuparinen julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1996, joten musiikillista historiaa löytyy jo runsaasti. Kotona on kulta -kappale pohjustaa tietä kevääksi luvatulle
Matka-albumille, jonka luvataan sisältävän tiukkaa bändisoundia ja positiivisten energioiden aaltoja. Puheet käyvätkin jo toteen sinkulla, joka on mitä puhdasotsaisin rakkaudentunnustus. Kun rakkaus kutsuu, on aika mennäi.
Kuparinen saa kappaleensa mahtumaan hiukan päälle kolmeen minuuttiin, eikä edes kiire pukkaa niskaan. Vahvasti rytmikuvioon rakentuva biisi soundaa samaan aikaan hivenen aasialaiselle ja erehtymättömän kotimaiselle, mutta osaset ja virkistävän erilaiset maut sointuvat ongelmitta toisiinsa. Taustalaulajat ja jännät kosketin(?)soundit nostavat aina vain osakkeita, ja vaikka lyriikoissa ollaan yhtä rakkauden hymyä, niin kokonaisuus kantaa kyllä vaivatta loppuun asti. Ilahduttavan positiivista ja energistä kevytpoprockia.
Mika Roth
Triggers: Satan!
V.R. Label Finland
Triggers saattaa olla hakuteknisesti hankala nimi verkon puolella, eikä Satan!-sinkun otsikko juuri helpota tilannetta. Vaan mitä näistä, kun itse musiikki potkii isolla monolla takamukselle. Debyyttisinkun väkevyys ei ole toisaalta yllättävää, sillä kyseessä on
AvAciA-yhtyeen jäsenien ja
Väistä!-bändin rumpalin uusi orkesteri. Nostalgian katkuista ja grungehtavaa rockia soitetaan raskaalla kaasujalalla, vaan muistaen samalla pitää silmät tiessä ja peileissä.
Nostalgisempi puolue ja modernimpi linjaus ovat tavallaan kilpasilla biisin rakenteiden sisällä, mutta kitka hyödynnetään ja siitä saadaan valjastettua energiaa. Satan! tuntuukin hyvällä tavalla pitkältä ja silti nopealta, koska lähemmäs neljän minuutin mitta sallii ensinnäkin kunnianhimoisemman rakentelun, mutta pitää toisaalta maaliviivan alati näkyvissä. Nopeus ja väkevyys asettuvat vaakakupeissaan aika ideaaliin asentoon ja sinkku tuntuukin aina loppuvan juuri sopivalla tavalla hiukan kesken. Vastahan tässä bileet saatiin käyntiin.
Mika Roth
Varjotarha: x2
Varjotarha on kesällä 2023 alkunsa saanut elektronis-orgaaninen studiokollektiivi. Mielenkiintoisesti nimetty debyyttisinkku x2 on makoisa eri aineksista kyhätty keitos, jossa grammoja ja jouleja ei lasketa. Melankolisuus ja downtempo-fiilistely ovat liki ihoa, eikä edes ysärinen trip hop liene tekijöille tyystin tuntematon tekijä. Näistä aineksista muodostuukin tarttuva pop-sävelmä, jonka runoutta muistuttavassa tekstissä on tuhti annos ”
arkisen utuista mystiikkaa”.
Kappaletta liikuttava moottori on rytmi, joka vie vastustamattoman tummalla voimallaan kuulijaa eteenpäin. Ryhmä ei varsinaisesti tao, vaan ennemminkin työntää selästä rohkaisevasti. Kellomaiset kajahdukset ja bassopuolen linjat saavat ylleen vain vähäisiä koskettimien terälehtiä, avaruuden ollessa avainsanan. Lyriikoissa minuuden mystisten vesien äärellä käydään ajatuksia läpi, epävarmuuden leimatessa kaikkea. Kuka olen minä, sinä, kukaan meistä? Olemmeko me edes ensinnäkään mitään muita kuin varjoja? Syvissä vesissä kauhova esikoinen jättää paljon auki, mutta avaus on vastaavasti poikkeuksellisen mielenkiintoinen.
Mika Roth
Väisänen & Äärettömät: Keskelle ei mitään
Kynsinauhat
Folkahtavaa poppia luova
Väisänen on tuttu tekijä Desibeli.netinkin sivuilta, vaan keitä paljastuu Äärettömät-nimen takaa? No ainakin siellä ovat vaikka ja missä mukana olevat
Roku Rousu sekä
Juha-Matti Hattu. Oulusta kotoisin oleva bändi kertoo soittavansa lasten undergroundia ja debyyttialbumiakin lupaillaan tulevaksi kevääksi. Vaan missä ollaan tässä ja nyt, ja mitä Keskelle ei mitään -sinkku oikein tarkoittaa?
Rennon folkpoprokahtava siivu on syntynyt eräästä hilpeästä tapahtumasta innoittuneena. Siivu kuulostaa samalla vaarallisissa – tai lupaavissa – määrin menneiden aikojen hippihiteille, mutta ainahan saa hiukan toisilta lainailla. Fyysisesti voidaan olla kaukana, mutta henkisesti ollaan taas erittäin lähellä legendaarista Woodstockin festivaalia, musiikinkin puolesta. Rentous ja suoranainen leppoisuus loistavat tekemisestä, kun kivaa on, eikä kiire paina lapikkaassa/mokkasiinissa tippaakaan. Keskelle ei mitään onkin miellyttävää suunnata, kun siellä saa olla rauhassa, noin periaatteen tasolla nyt ainakin.
Mika Roth
Lukukertoja: 2149
