Kokeellisemmat albumit – Joulukuu 2023
Jonsjooel: Lullabies for Younger Self
Kieku Records
Taidepopin marginaaliin loikannut Jonsjooel paljasti soolotyönsä huiman kunnianhimoisuuden jo lähes vuosi sitten ilmestyneellä Noise I,II;III -sinkkukummajaisella. Lullabies for Younger Self julkaistiin jo syyskuussa, mutta kun tästä(kään) levystä saatu fyysistä kopiota, jäi se arviolimboon.
Kappaleet eivät kuitenkaan täysin haipuneet unohduksiin ja näin palaan itsepäisesti levyn pariin. Ensinnäkin todettakoon, että Jonsjooelin tapa sirpaloittaa ja murentaa kappaleensa osasiin vaatii totuttautumista, koska nyt ollaan valtavirran ulottumattomissa. Siellä jossain marginaalin marginaalissa, jossa elektroniset osaset voivat ja saavat tarttua toisiinsa mistä kulloinkin. Pienessä lauttasaarelaisessa asunnossa äänitetyt raidat ovat yhtäältä rosoista koekenttää, toisaalta taas mitä tarkimpia rakennelmia ja äänellisiä kerroskakkuja.
Alkukesästä sinkkuna julkaistu Sopranino lienee menevine kitarasärövalleineen ja selkeämpine rakenteineen lähinnä ’tavallista musiikkia’ ja samaisissa peilisaleissa särisee myös Lullaby. Toisessa elämässä sisuksen veikeästä melodiakulusta olisi jopa saattanut muodostua jotain kehtolaulun tapaista, mutta nyt kuljetaan tyystin toiseen suuntaan. Jonsjooel latoo repsottavia viipaleita päällekkäin, saumat eivät tietenkään aina kohtaa ja kaikkea leimaa keskeneräisyyden tunne, aivan kuin oltaisiin vasta demovaiheessa.
Vaan siinähän se juju onkin. Rauhaisa Grandmother on siellä missä pitääkin ja lähes samoilla linjoilla kulkeva Piano toimii tuon vastakappaleena levyn jälkimmäisellä puolella. Raaka ja silottelematon maisema nostaa myös äänikokeilulta alkuun tuntuvan Amm-raidan kuvitteellisen A-puolen päättäjäksi, jonka jälkeen on jopa loogista kuulla em. Noise I,II;III. Näin mikään mitä avausraita Wonder Why heittää satunnaisen kuulijan silmälle ei ole satunnaista. Lullabies for Younger Self onkin mitä selkein kokonaisuus, jonka sielunmaisemaa tulen tuskin koskaan täysin kartoittamaan. Enkä edes halua saada avaimia kaikkiin levyn lukkoihin ja arkkuihin, moinen ei ole tarpeen eikä olennaista.
Mika Roth
Jolea: Grand Nada
Audiobaum
Mitä on olemattomuus, mikä on ei-mikään?
Jolea oli viimeksi esillä Desibeli.netissä lähes puolitoista vuosikymmentä sitten debyyttinsä tiimoilta.
Ghostly Figures EP on sittemmin saanut monesti jatkoa. Ainakin kolme albumia ja pino pienjulkaisuja ovat tuoneet Jolean nykyiseen pisteeseen. Sulavan äärettömyyden rajalle, ambientmaisen ilmaisun pitkien nuottien ja kiireettömien hetkien luo.
Grand Nada, Suuri tyhjyys. Jolea löysi sen ensi kertaa valtaisasta mustasta maalauksesta, muotoaan hakevasta pimeydestä, jonka kautta voi myös löytää tien valoon. Albumi kertoo eri tavoin pimeyden näkemisestä, sen ymmärtämisestä ja oivaltamisesta. Mikä on tuo pimeys, tyhjyys, ei-mikään? Altaan syvään päätyyn molskahdetaan, mutta näiden yhdeksän raidan joukosta voi löytää yllättäviäkin asioita. Ehkäpä
Flicker on mustan aukon kiekkoon juuttunutta ainesta, joka voi loistaa ja hehkua vain äärettömän tyhjyyden läheisyydessä. Nimensä puolesta
At the Beginning of the End of the World voisi olla jotain samaa, tosin nyt mieleni kankaille piirtyy hiljaa kuoliaaksi jäähtyvän universumin venyvä kangas.
Uhkaavammaksi tunnelma kääntyy, kun
Obscure Sorrow sylkee matalaa syntetisaattoripilveään ja syvyyksistä nouseva industrial-rytmi jauhaa teollista mustuutta. Kaiken kruunaa viulumainen ääni, jokin tuossa supermassiivisen massan päälle ilmestyvässä vienossa teemassa saa aavistelemaan vieläkin pahempaa tulevaksi, vauhdin aina vain kiihtyessä. Alkupuolella kuultava
The Dark Divide liikkuu samoissa varjoissa, mutta raidan urbaanimpi ja ihmismäisempi muoto lykkää sitä ennemminkin tulevien dystopioiden kuin kaiken olevaisen päättymisen suuntaan.
Grand Nada on tavoillaan haastava ja vaativa levy, jonka sisältä löytyy loputtoman tuntuisesti tiloja. Kaiken keskellä
Ghost of a Mountain on kuin yksi luminen valonsäde, yksi pieni talvipuutarha mustan linnoituksen sydämessä. Grand Nada on pelottava ja kaunis levy, julmin ja upein. Se toteaa mustuuden, olemattomuuden, aineettomuuden ja kenties jopa kaiken merkityksettömyyden. Mitä on olla ei-mitään?
Mika Roth
Joshua Van Tassel: The Recently Beautiful
Backward Music
Joshua Van Tassel on kokeellisen ambient-musiikin parissa työskentelevä yhdysvaltalainen säveltäjä ja muusikko, jonka uusin albumi syntyi jälleen kerran hieman aiemmista kuvioista poikkeavalla tavalla. Uransa aiemmissa vaiheissa jopa tanssittavaksi laskettavaa musiikkia kirjoittanut Van Tassel on sovittanut uuden albuminsa materiaalin hiljaiselle kvartetille, avaimen ollessa kaikin tavoin ilmenevä ja toteutettu pienuus.
Instrumentaalilevyn 13 raidasta yksikään ei ylitä kolmen minuutin rajaa ja jopa täydet kaksi minuuttia jää saavuttamatta 5 sävellyksen kohdalla. Nämä hiljaiset ja sirot kappaleet syntyivät öisin, kun kaikki muut Van Tasselin talossa nukkuivat. Lopussa voi jopa kuulla sirkkojen sirinää, soiton painuessa aina vain lähemmäs hiljaisuuden lohduttavia verhoja. Piano ja viulu ovat pääasialliset melodioiden kuljettajat, jousisovitukset Van Tassel on tehnyt yhdessä muusikko
Drew Jureckan kanssa ja jälki on sanalla sanoen upeaa.
Ryhdikkyys on terminä ehkä hivenen tulkinnanvarainen tässä yhteydessä, mutta napakampaan pianon ja alttoviulun soittoon rakentuva
Once You’ve Gone on ympäristöstään erottuva nimenomaan voimassa. Toisinaan hyvinkin luonnosmaiset sävellykset jättävät runsaasti tilaa mielikuvitukselle ja ajatuksille, eikä esimerkiksi alle kahteen minuuttiin jäävä
At Least You Tried edes yritä sulkea aloittamiaan kaaria. Typistetty muoto sai aluksi tuntemaan itsensä jymäytetyksi, etenkin kun lähes jokaisen kolmestatoista numerosta olisi helppoa kuvitella jalostetun aina sinkkuraidaksi asti. Vaan se ei ole tämän albumikokonaisuuden tarkoitus ja Van Tassel pitää tiukasti kiinni valitsemistaan dogmista.
When You Will Be You vain päättyy kahden minuutin jälkeen, mutta seuraava kaunis hetki odottaa jo kulman takana. The Recently Beautiful onkin yhteen nivoutuneiden tunnelmapalasten viehättävä kohtaussarja, jonka rakenteellinen pienuus ja tunnelmien ohimenevyys pitää vain hyväksyä osana teosta.
Mika Roth
Kaino Kim Vieno: European Histories in (E)strogen
Minna Records
Kaino Kim Vieno on Helsingissä asuva taiteilija, joka on tehnyt äänisuunnittelutöitä hyvin erilaisille tahoille. Soolona kokeellinen pop saa pyrähdellä vapaana monitulkintaisten taivaiden alla. Levylleen artisti on kutsunut joukon taiteilijaystäviään mukaan, eikä rajoitteita ole taidettu juuri asettaa. Albumi on syntynyt osana Fixit -nimistä näyttämöteosta, mutta tässä arviossa keskityn vain musiikilliseen puoleen.
"
How do you feel?" tietokone kysyi
Spockilta, näennäisen tunteettomalta tiedeupseerilta, eräässä elokuvassa. Kysymys piti sisällään paradoksin ja taivaallisen avaimen, koska eri kulttuuriperintöjen ristivedossa kasvanut hahmo oli osin menettänyt identiteettinsä. Keitä me eurooppalaiset olemme ja mihin haluamme oikeastaan olla edes menossa? Näitä dilemmoja European Histories in (E)strogen -albumi käsittelee ilman silkkihansikkaita. Elektronisesti sävytetty pop sätkii, särisee, poukahtelee ja vääntelehtii, taustalla vilahtelevat EU ja NATO, mitä tästä kaikesta pitäisi edes ajatella. "
How do you feel?" – tuolla kysymyksellä aukenee edes oudoimmista ja kiehtovimmista albumeista vähään aikaan.
Kerroksiset äänet, toisiinsa limittyvät teemat, aiheet ja ideat.
European Woman lausuu hitaasti sanojaan, tunteiden heilahdellessa laidasta laitaan. Niin tällä raidalla, kuin muillakin, kuulijan sielusta nyt puhumattakaan. Häpeä ja ylpeys ovat lopulta hyvinkin lähellä toisiaan, kun surina, särinä ja kaiku avaavat tilaa. Takovampi
Klein Blue Sky heijastaa elektro-
Bowien ysärisoundia ja New Yorkin no-wavesta muistuttava
Shut Down ikuistaa kauneuden vilahduksen monoliittien välistä.
Historia on näkökulma-asia. Jos haluat nähdä vain lantakasoja, niitä myös näet. Jos halajat ihmiskunnan jatkuvan kehityksen perään, katsot historiaa tyystin toisenlaisin silmin. European Histories in (E)strogen on dokumentti julmasta ajastaan. Vaan kuinka sitä tullaan tulkitsemaan myöhemmin, mikä on sen paikka historiassa? Sen kukin saanee itse päättää, mutta musiikillisesti kauheus ja kauneus ovat jälleen liki toisiaan.
Mika Roth
Meemio: Taistelu elintilasta
Michael Music
Räppäri/lauluntekijä
Meemio viskasi genret silppuriin ja käynnisti virne naamalla tehosekoittimen jo alkuvuodesta ilmestyneellä
Punainen-sinkulla. Meemio osasi kuitenkin rakentaa rikkomistaan sirpaleista kiehtovan kuvan, eikä artistin toinen pitkäsoitto ole ainakaan simppelimpi tapaus.
Albumin nimibiisi
Taistelu elintilasta on loistava esimerkki esimerkillisesti hyödynnetystä mahdollisuudesta,
Laua Ripin tuodessa biisiin hurjasti lisäpainoa sangen pienin siirroin. Meemio tuntuu toistuvasti tietävän mikä on paljon ja mikä vähän, koska liika on liikaa ja koska pitää vain pinota isommalla lapiolla entistä enemmän partikkelia kekoon. Tavallaan levy onkin eräänlaista soundialkemiaa ja hullun (musiikki)tiedehenkilön laboratorioleikkiä, jossa säännöistä ei suotta nillitetä.
Kasvi siis kasvakoon svengaavan ska’n alla ja
Ikebana häilyköön samassa folktronican kasvihuoneessa.
Meemion musiikin sisäavaruudet ovat arvaamattomia, mutta albumin jälkimmäisen puoliskon keskeinen osa on kiistatta lähes seitsenminuuttinen
Vaaleanpunainen helvetti, jolla sielua perataan grooveisen synapopin ja punkahtavan loungeilun avulla. Em. Punainen tuntuu myös suuremmalta palalta palapeliä, jonka kaikkia osia ei tietenkään tarjota kuulijoille. Voin vain arvailla mitä hittoa herttaisen söpö
Hienot housut tahallisen(?) kömpelöine muotoineen ja sanoineen yrittää sanoa. Arvaan ironian olevan läsnä, vaan missä määrin. Hieman aiemmin kuultava
Ruokakauppa ottaa hysteerisen riemun irti kauppareissusta, eikä tuotemerkkien mainitsemisesta ole taidettu saada edes tortilla-rahoja taskuun.
Taistelu elintilasta ei ole mitenkään ehyt albumi, perinteisessä mielessä ainakaan, mutta sen sirpaleisuus ja kipeä monipersoonallisuus ovat kieltämättä kiehtovia. Meemio on antanut itselleen carte blanchen ja tuloksia kelpaa analysoida. 14 raitaa, muutama selvä osuma ja hitonmoinen määrä kysymysmerkkejä. Elektropoppia rajan takaa, punkahtava asenne, synainen soundi, räp, rock, trap jne. Sekoitin pyöriköön puolestani vastakin.
Mika Roth
Vilma Jää: Kosto
Jäähile Records
Kansanmusiikkia lähemmäs valtavirtaa ujuttava
Vilma Jää pistää kuulijansa ankaraan testiin. Akustisen ja elektronisen sekoitus vaatii avointa mieltä, minkä reilun puolentoista vuoden takainen
Syntymistään sureva -sinkku jo esimerkillään osoitti. Tekstit eivät ole helpoimmasta päästä, kun loitsut lentävät, pahuus nousee esiin eri muodoissa ja ihmisen primitiivisimmät vietit johtavat toistuvasti murheeseen.
Tekstien kovuus on kuitenkin vain osa kokonaisuutta, sillä Jää osaa ja haluaa laajentaa kuvakulmia. En osaa enää tarkkaan sanoa, missä suhteessa tekstit ovat vanhaa runoutta ja uutta tuotantoa, mutta ei sillä ole toisaalta merkitystäkään. Tarinat ja hahmot kun tahtovat muistuttaa kovasti toisiaan aikojen yli, vain nimien muuttuessa. Me olemme yhä ja aina ihmisiä, vain ihmisiä, ainoastaan ihmisiä.
Ei uskota kertoo nuorista naisista, jotka ovat joutuneet mahdottomaan tilanteeseen, jossa heidän sanansa on heikompi kuin miehen sana.
Kaisan kosto kompuroi kaikessa verihurmeisuudessaan jo aivan äärimmäiseen päätyyn saakka, kun taas
Miina näyttäytyy hillittömänä luonnonvoimana, toisia lakeja kumartavana olentona, jota kukaan ei tule vangitsemaan mitenkään ja mihinkään.
Väkevät sanat saavat tuekseen vähintäänkin yhtä tukevia soundeja, räpin ja runonlaulannan sekoittuessa toisiinsa. Vaan mitä me rajoista, kun kyse on elävästä kulttuurista, tärkeistä tarinoista.
Ei onnistuttu tätä tyttöö tuhoamaan sitookin hienosti aikakaudet yhteen ja
Kaasuvalo väräjää tuntemamme ajan tuolla puolen.
Kosto on vahva ja puhutteleva levy. Sen kuunteleminen saa tuolin toisinaan tuntumaan ikävältä, kuten sen kuuluukin tehdä. Vilma Jää ei anna helppoa tietä ulos, mutta eipä rima ole matalana artistille itselleenkään. Voinkin vain ihailla sitä vimmaa ja voimaa, jolla artisti käy kappaleidensa aihepiirien kimppuun ja uuttaa tunteiden pyörteistä lisää kiertoa, vääntöä ja hulluuden partaalle kurottuvaa hengen paloa.
Mika Roth
VIRTA: Horros
Svart Records
Mm. ambientin, elektron, post-rockin ja jopa pohjoismaisen jazzin kanssa ongelmitta toimeen tuleva
VIRTA katkaisi alkuvuodesta pitkäksi venähtäneen julkaisutaukonsa. Aika oli muuntanut trioa ja sen soundia, vaan ei liikaa. Orgaaninen ja synteettinen jalostuivat rajoja iloisesti rikkoneella
Tunneli-sinkulla ja psykedeelisten ainesten päivitystyö jatkuu myös pitkäsoitolla.
Niin Tunneli kuin sen jälkeen ilmestyneet
Sininen ja
Sola -sinkut löytyvät kaikki uudelta levyltä, yhdessä kuuden muun raidan kanssa. Lähemmäs kolmen vartin mittainen Horros tuntuu hyvällä tavalla huomattavasti mittaansa pidemmältä kokonaisuudelta, jonka huolellinen purkaminen sekä täysi omaksuminen vaatii niin aikaa kuin huomiota. Aika ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ainakin itse viihdyin – ja viihdyn yhä – bändin luomassa äänten monitasolabyrintissa. Kappaleet nivoutuvat toisiinsa, ne jakavat teemoja ja jatkavat linjoja, jotka ovat toisaalla jääneet yhteen pisteeseen.
Horros onkin vahvasti teos, mutta samaan aikaan virkistävän erilaisten tunnelmien, soundien ja tilojen kokoelma, joka asettuu aloilleen aina hiukan eri tavoin.
Tuuli puhaltaa ties mistä asti jäisiä partikkeleitaan ja
Millenniumin kaihoisissa puhaltimissa yö voi olla täynnä silkkisiä mahdollisuuksia, ken tietää. Käytännöllisesti katsoen instrumentaalisella levyllä voi kuulla laulun kaltaisia ääniä, mutta kaikki vokaalimaisetkin palat ovat osia äänellisestä kokonaisuudesta. B-puolen energisesti käynnistävä sinkkuraita Sininen on myös paljon vartijana, sillä se kääntää sivua, useammallakin eri tasolla ja johdattaa kuulijan kohti entistäkin villimpiä seikkailuja.
VIRTA on progressiivisempi ja psykedeelisempi, mutta kokeellisuus ei ole missään muuttunut mielestäni itseisarvoksi. Kappaleet ovat saaneet ne muodot, jotka niille – ja kokonaisuudelle – parhaiten sopivat, eikä trio sorru ylikikkailuun. Kappalejärjestyskin on ihanteellinen, minkä ansiosta albumin voi nauttia yhtenä jännittävänä ääniretkenä.
Mika Roth
Von Pearl: Precious
Left Bank Recordings
Vasta kuluvana vuonna julkaisu-uransa avannut
Von Pearl on
Karina-yhtyeestä tutun
Helmi Tikkasen sooloprojekti, jolle kokeellinen elektroninen pop-musiikki tuntuu olevan lapsekas leikkikenttä. Jo Karina antoi piut paut musiikin ja populaarikulttuurin säännöille, ja Von Pearl jatkaa vain eteenpäin samaisella tiellä. Tokioon tässä välissä muuttanut artisti pistääkin kuulijansa istumaan, seisomaan ja huojumaan mitä kummallisimpiin lavasteisiin.
Jotain albumin järkkymättömästä taidehengestä kertoo se, että sinkuksi poimittu
Android on markkinavoimien kauhuksi lykätty viimeiseksi raidaksi.
Sitoin vahvistama biisi on kiistatta joukon tarttuvimpia ja menevässä melodiakulussa riittää tarttumapintaa, eikä siivua silti pääse haukkumaan ’helpoksi’ vedoksi. Ensimmäinen soolosinkku,
Here, kuullaan sentään albumin alkupuolella. Tuo virkistävän katebushmainen numero helkkyy mitä viehättävimmin aikansa ja jäsentääkin onnistuneesti levyn alkupuolta, minkä lisäksi se muodostaa yhdessä seuraavana soivan
Run and Run and Runin kanssa toimivan kaksoisjärjestelmän. Yin-yang, tasapaino on kunnossa ja horisontti missä pitääkin.
Helpommin omaksuttavaa laitaa edustava
Precious nousee kahden soundikokeilumaisen raidan välistä esiin ja samalla edeltävän
Eine Kleine Choralmusikin puolikraftwerkmainen pohjustus saa arvoisensa jatkon, eli tässä voisi olla levyn toinen sisäinen voimapari. Näin haastavassa seurassa lähes pianoballadilta kuulostava
Hands jää helposti alkukahinoissa vähemmälle huomiolle, mutta albumin pisin raita on lopulta kaikkien neljän ja puolen minuuttinsa arvoinen kokemus. Osia on niin isossa kuin pienessä kuvassa paljon. Ne vain pitää itse yhdistää, eikä vääriä yhdistelmiä tietenkään ole edes olemassa.
Von Pearl suhtautuu ääniin, musiikkiin ja kaikenlaisiin efekteihin ihailtavan avoimin mielin. Precious nousee ja laskee, etääntyy ja lähenee, menettämättä kuitenkaan koskaan fokustaan. Vokaalit virtaavat suoraan sydämestä ja äänimaisemien äärellä voi viettää loputtomasti aikaa, niistä aina uutta löytäen.
Mika Roth
Lukukertoja: 1333
