Ari Väntänen: Stam1na - Muistipalatsi

Stam1nan nousu suomalaisen metallin ja raskaamman musiikin instituutioksi on vaikuttava tarina. Sellainen ihmeen kaltainen kertomus, joka ansaitsee kunnon kirjoittajan työpanoksen. Ari Väntänen jos kuka on tahollaan osoittanut osaavansa tarinoiden avaamisen, tiedon lähteille tiensä löytämisen ja kyvyn luoda mielenkiintoista tietotekstiä. Niinpä tiesin jo alussa viihtyväni tämän jykevän tiiliskiven ääressä, sillä jykevä on aihekin monilla eri mittareilla mitattuna.

Like

Stam1nan asema on vakaa, sitä ei kukaan pysty kiistämään. Kymmenen studioalbumia, pari kaapillista palkintoja ja pystejä, kestävyys genrensä huipulla, siinä on kadehdittavaa ansiolistaa. Alusta saakka kimurantimpaa ilmaisua suosineen yhtyeen tyyli on vaihdellut, mutta bändi on pysynyt itselleen uskollisena, eikä kompromisseja ole tehty koskaan – ei ainakaan ulkoisen paineen seurauksena. Aidan korkeimmat kohdat on kroonisesti etsitty ja ihan itse vielä kiivetty siitä ylitse, oli se sitten kuinka kannattavaa tahansa. Joidenkin mielestä puuhun on saatettu kiivetä väärä pää edellä, mutta sinne puuhun on silti kavuttu, tekniikoista viis.

Kaukana ovat jo ne ajat, kun Väkivaltakunta iski ensimmäiset ässälyöntinsä kotimaisen metallin tyystin toisenlaiseen kenttään ja Uudet kymmenen käskyä julistivat uuden ajan saapuneeksi. Piskuisen Lemin raitilta suurten kaupunkien estradit täyttäväksi koneistoksi kasvanut bändi on kuitenkin pysynyt sielultaan omana härkäpäisenä itsenään, minkä Väntänenkin tuo tekstissä toistuvasti esiin.

Pääosin tarina kulkee, kuten niillä tapana on, kronologisesti raiteillaan. Alussa oli demoja työstänyt joukko, jonka varhaisimmatkin ex-jäsenet saavat nyt sanoa sanansa. Pian oltiin jo trio-vaiheessa, Hyyrynen-Olkkonen-Velin -ketjun takoessa ensimmäisiä jalometalleja pajallaan. Uusien bändijäsenten mukaan tulo tapahtui luontevasti, aivan kuin kaiken olisi kuulunutkin tapahtua kuten asiat tapahtuivat. Ensin keikkabasisti Kai-Pekka Kangasmäki kiinnitettiin pysyväksi soittajaksi, jolta on sittemmin irronnut merkittävä lohko biisejäkin myöhemmille levyille. Kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki taas muuntui etenkin studiossa merkittäväksi voimavaraksi. Viidennen jäsenen myötä yhteistyö on entistäkin hedelmällisempää, bändin kehityksen jatkuessa edelleen.

Tuottajien panos tuodaan myös selvästi esiin ja nimenomaan heidän hyvinkin toisistaan poikkeava kanssakäymisensä bändin kanssa. Kunkin omanlainen persoonallisuus on vaatinut sopeutumista jopa Lemin julleilta ja henkilökemioiden arvokkuus nostetaankin osuvasti esille. Joe Baresi pakotti kovin ottein bändiä ammattimaisemmaksi, Janne Joutsenniemi on tekijöille toisinaan enemmänkin luovuuden peili ja Miitri Aaltonen pystyy työntämään bändiä taas lähemmäs reuna-alueita eri tavoin.

Kirjan nyt-hetki, josta opus alkaa, johon se päättyy, ja jossa piipahdetaan siellä täällä kirjaa, on vuoden 2023 X-albumin syntyprosessi. Halki matkan Väntänen haastattelee ja taustoittaa tekijöitä X:n takana, kun bändi pyrkii sulkemaan tähän mennessä tapahtuneet asiat maailmastaan kymmenenteen pitkäsoittoon. Menneisiin halutaan viitata ja kuin varkain päästään avaamaan aiempien levyjen merkityksiä, sekä niiden muuntumista ajan hampaissa. Samalla Hyyrysen taiteellinen kunnianhimo ja korkeat kynnykset käyvät pala palalta selvemmiksi. Asiat ovat kimurantteja ja ne eivät ole, lemiläisellä tavalla ja persoonallisen huumorin ryydittäminä tietysti.

Menneisyyden mutkia kohti nykypäivää selvittäessä käy myös ilmi, että kaikki on ollut tavallaan loogista reagointia niin ympäröivään maailmaan kuin bändin edellisiin tekemisiin. Albumit eivät ole toistensa klooneja, vaan ennemminkin aina johonkin uuteen suuntaan tapahtuneita reagointeja. Muutosten siemenet onkin usein jo istutettu edeltävän kiekon luonnissa. Luultavasti juuri tämän takia yhtye on ensinnäkään enää elossa, koska se ei ole – ainakaan suuremmin – juuttunut tekemään vain sitä yhtä ja samaa juttua.

Kriittisin hetki uralla on luetun perusteella ollut koronamaailmassa syntynyt Novus Ordo Mundi, mutta tuon metallisen sätkinnän ja henkilökohtaisten kriisien jälkeen maailma vaikuttaa taas avautuneen Stam1nankin horisontissa. Vapaus on monia asioita, mutta lemiläisille se on yksi luomisen perusedellytyksistä, vapaus tehdä vaikka mitä. Tietysti vapaudella on myös hintansa, vaan niinhän kaikella arvokkaalla on.



Väntänen asettuu sivuun kirjaamaan tapahtumia, eikä hän tunge omia näkemyksiään ja mieltymyksiään eteen. Stam1nan tapauksessa tämä lähestymistapa on mielestäni erittäin toimiva, sillä mitäpä Hyyrynenkään tekee teksteissään juuri muuta kuin tarkkailee aina aikaansa. Vitsailuakin on, mutta fokus ei huku koskaan. Mestarillinen Viimeinen Atlantis on jo moderni klassikko, jonka ilmastoahdistus on (ikävä kyllä) myös tätä päivää. Harmillisen osuvaksi dystopiaksi on osoittautunut myös Elokuutio, joka on yhä viiden tähden saavutus kriittisen metallin kriittisten pisteiden tuntumissa.

X ilmestyi jo jokin aika sitten, maailma jatkaa radallaan kohti tummempaa huomista ja Stam1na tekee sitä missä se on vahvimmillaan, eli kiertää taas uuden levyn tiimoilta ja kehittänee jo seuraavan kiekon ensimmäisiä aihioita siinä samalla. Koneisto on kasvanut suuremmaksi, juhlajuomia kuluu vähemmän, mutta Lemin herrain silmissä tuntuu edelleen kipinöivän. Tuon kaiken Väntänen tuo hienosti esiin kirjassa, joka on todella aiheensa arvoinen.

Mika Roth