Pienet

Pienet II - Marraskuu 2023

29.11.2023

Babebee: A PROPHECY
Epitaph

Babebee on yhdysvaltalainen artisti, jonka tuore EP on seitsemän raidan ja reilun 18 minuutin trippi kesäisiin ja puistomaisempiin paikkoihin. Babebee luo ihastuttavan persoonallista poprockia, jossa unenomaisuus ja pehmeä arvaamattomuus ovat helliä sääntöjä. A PROPHECY on jo kuluvan vuoden toinen EP, joten luovuuden koski kohisee vapaana.

Dreampopihtava kitarapoprock toimii eräänlaisena ohjenuorana ja reunalinjana, kun pääosin alle kolmeminuuttiset kappaleet kulkevat pirteän paraatin tavoin peräkkäin. Butterflyn aurinkoinen ote ja supervahva melodia kestävät soundileikkien rasitukset, kun taas Video Game menee jo lähes liian pitkälle kikkailuineen – mutta vain ’lähes’. Ensimmäiseksi sinkuksi jo keskikesällä valikoitunut avausraita Come With Me on myös täydellisyyttä hipova pop-helmi, haaveilevan dreampopin ja kuulaan kitarapoprockin nivoutuessa mitä viehättävämmäksi teokseksi. Myös seuraavaksi soivalla A Prophecy on Lovella rockbändisoundi äityy hetkellisesti suorastaan kovaksi, mutta Babebeen heleän soinnukas vokalisointi on se viimeinen peitto, joka sijaa kaiken yhdeksi.

A PROPHECY on samaan aikaan jännitteinen ja sulava kokonaisuus, jonka kaikki seitsemän numeroa ovat osa isompaa kuvaa täsmälleen tässä järjestyksessä ja näillä soundein.

Mika Roth

Bad Suns: Infinite Joy
Epitaph

Los Angelesin suunnilta kotoisin oleva Bad Suns veistelee tutusta kitarapoprockista kieltämättä kauniita lastuja uusimmalla EP-levyllään. Syksyllä kolme sinkkua julkaissut yhtye kerää nyt ne kaikki yhteen ja pistää päälle vielä kolme uutta raitaa, mikä tekee tuoreesta kiekosta päälle 21 minuutin mittaisen annoksen aurinkovoimaa.

En aina ole välttämättä aivan täysin hurmaantunut ryhmän kiiltokuvamaisesta tyylistä ja pehmeistä linjauksista, mutta olisi typerää kieltää syksyn alussa sinkkuna julkaistun The One I Used To Loven tarttuvuus, tai kakkossinkku Astral Plansin melankoliavoima. Ainekset ovat ehkä monesta muusta yhteydestä tuttuja, soundit takuuvarmoja, mutta se maaginen X-tekijä saa kuitenkin kaavat toimimaan. Enkä voi olla huvittumatta, kun mitä aurinkoisimman kitarapoprockiksen nimi on Everything is Fucked, ja F-sanaa myös viljellään pieteetillä. Kalahtaako kalikka omaan nilkkaan? Ehkä osin, mutta ainakaan bändiä ei pääse syyttämään näkemyksettömästä pehmoilusta.

Vakavammin hittihermoja kutittava Lunar Shadows lienee ’uusista kappaleista’ vahvimmin tarttuva, joten sijoitus EP:n avaajaksi on järkevä siirto bändin puolelta. Bad Suns osaa asiansa ja kuudesta numerosta on turha etsiä huteja, jos nyt F-biisi ehkä tarpeettomalta taklaukselta vaikuttaakin.

Mika Roth

Fergus McCreadie: Sketches
Edition Records

Skotlantilainen säveltäjä/pianisti Fergus McCreadie vastaa tämänkertaisen koosteen rauhallisimmasta musiikkiannoksesta, siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Sketches on viiden hillityn kappaleen joukko, jolla kuullaan ainoastaan pianoa, eikä sitäkään soiteta mitenkään voimalla.

Ensinnä kuultava Chorale on rauhaisa, hiljainen ja hädin tuskin kasassa pysyvä nuottien joukko, jossa riittää juuri ja juuri menovettä loppuun asti. Eb major hyppääkin sitten nopeampaan junaan ja kiiruhtaa iloluonteisesti halki kumpuilevien maisemien. Vahvan elokuvamainen F major istuu edellisten raitojen väliin, painon keventyessä ja taivaan täyttyessä kirkkaista mahdollisuuksista. McCreadie leikittelee kuulijoiden ajatuksilla sekä odotuksilla, vieden ja tuoden tätäkin kappaletta kuin osin puiden ja puskien takana. Välillä näet kaiken, toisinaan taas melodia miltei katoaa ja sama tilanne on ankkuri Gladella, jonka lyhyys yllättää aina. Tuossa välissä B minor tahtoo aina tulla ohitetuksi turhankin luonnosmaisena väliosana, vaikka mittaa kertyy päälle viisi minuuttia.

Sketches on nimensä mukaisesti joukko luonnosmaisia sävellyksiä, joita ei ole tarkoituksella hiottu loppuun tai työstetty muuten täysin valmiiksi. Rosoisuus ja lievä raakuus kuuluvat joskus oudoilta vaikuttavina nuotteina ja mutkina, joita ei tahdo täysin ymmärtää, mutta toisaalta: tätä välittömämpää musiikkia saa etsiä.

Mika Roth

Ghost in the Machine: Enemy of the State EP
808 Multi Media

Yhdysvaltalainen rocktronica-bändi Ghost in the Machine julkaisi itse asiassa jo lokakuun lopulla Enemy of the State -tuplasinkun, mutta mutkien kautta se päätyi vasta nyt koosteeseen. Vaan eipä ole toisaalta suorinta myöskään C4 & Face -kaksikon luoma musiikki, jossa cyberpunk, industrial ja rockmetalli ovat osia kokonaisuudesta.

Avauksena soiva nimibiisi Enemy of the State junttaa ja takoo mittavammilla vasaroilla, mutta säkeistöissä osataan nostaa viisaasti jalkaa kaasulta ja kappaleen svengaava pohjavire erottaakin yhtyeen lukemattomista muista yliraskaisiin kitaravalleihin sotkeutuneista yrittäjistä. Mielenkiintoisin osuus on eittämättä säkeistön harmonisempi osuus, jossa lyriikat tuodaan kirjaimellisesti eteen. Operation G.I.T.M. lähtee pelaamaan rohkeasti idän mystisyyden korttia, kiemurtelevan melodiakulun ja vierailevan vokalistin Honey B Sweetin nostaessa jo valmiiksi vahvan raidan tasoa. Tämäkin raita on tasapainoinen ja lähtee tyystin eri suuntaan, rikkomatta kuitenkaan avauksen luomaa kuvaa.

Industrialin ja metalin kanssa leikittelevän rockin ei tarvitse olla korviahuumaavaa mättöä, kuten Enemy of the State EP osoittaa. Verkossa on kuultavissa myös neliraitainen kokonaisuus, joka on tutustumisen arvoinen, sillä duo hallitsee myös remiksauksen salatieteet.

Mika Roth

Malicious: Merciless Death
Invictus Productions

Malicious on kotimainen brutaalia ja alkuvoimasta death metalia takova orkesteri, jonka uusi EP työntyy äärimetallin porstuaan ja koettelee em. kuvauksen rajoja. EP:n neljästä kappaleesta yksikään ei pysty ylittämään kolmen minuutin haamurajaa, mutta eipä huolta – tarpeellinen ehditään taatusti takomaan kuulijoiden nuppeihin annetussa ajassa.

Suuntaviivoiksi tarjotaan legendaarista Possessedia, sekä Mike Browningin aikaista Morbid Angelia, eli tähtäin on hilattu kerrasta kohti genren huippua. Eikä Malicious ainakaan anna periksi, vaan vyöryttää, tulittaa ja tuhoaa kuin komentoketjusta karannut panssaridivisioona. Ambient Sonic Annihilation viskaa silmille ilkeimmän mahdollisen soundimyrskyn ja tuskin lienen ainoa, joka löytää hillittömästä kitaran rääkkäyksestä viittauksia myös Slayeriin. Avausraita Merciless Storm on myös paljosta velkaa Hanneman-vainaan työlle, mikä ei ole ihan vähän sanottu.

Malicious puskee, puree, räyhää ja mellastaa kuten kuuluu, mutta pientä selkeyttämistyötä soundin saralla voisi silti suositella. Samoin rytmipuolen lievä yksioikoisuus on kehittämisen arvoinen asia, etenkin kun Morbid Angelia pidetään arvossa ja hartioita tuntuisi kunnianhimoisempaankin menoon piisaavan. Brutaali runtta toimii jo, nyt vain jotain syvyyttä antavaa sekaan, kiitos.

Mika Roth

Moskah: Aava

”Perämeren pieksemää Oulurokkia”, seisoo saatteessa ja samat terveiset löytyivät myös CD:n sisältäneen kirjekuoren päältä. Eikä Moskahin rytinää toisaalta pääse hempeäksi silotteluksi haukkumaan/kehumaan, joten genreluokitus luetaan osuvaksi.

Yllätyin myös siitä, että jo vuonna 2016 debyyttialbuminsa julkaissut bändi on jotenkin jäänyt huomiotta Desibeli.netissä. Vaan nyt osui ja upposi. 6 biisiä, 22 minuuttia ja tonneittain tunnetta, taitoa sekä mitä horjumattominta uskoa omaan tekemiseen. Rauhallisempi Rajaviiva uskaltaa avata sydäntä, melankoliaa tihkuvan soiton ja mitan osuessa kohdilleen. Toinen sinkkuraita Hylättyjen laituri esittelee puolestaan rokimman Moskahin, joka osaa ja uskaltaa tarttua melodian suomiin mahdollisuuksiin. Veikeästi svengaava Kultainen häkki taitaa vain raapaista maalitaulua, mutta EP:n raidoista jokainen puolustaa silti olemassaoloaan. Korkea laatu ulottuu niin materiaalin kuin toteutuksen eri tasoille, mikä kohottaa Moskahin osakkeita entisestään.

Aava on moneen taipuva kokonaisuus, jolla kuullaan viittä vaille metallia ja rohkean tunnelmallista soittoa. Matka voikin olla pitkä Arkipäivän profeetta -raidan stam1namaisesta runtasta Kontinuumia värittävään selloon, mutta se on samalla perusteltu sekä johdonmukainen.

Mika Roth

Nelli Milan: Jano

Nelli Milan on vuosien saatossa muuntunut oikeaksi pop-musiikin ammattilaiseksi. Materiaalia muille artisteille kirjoittava ja tuottajanakin kannuksia hankkinut Milan ei ole kuitenkaan unohtanut soolouraansa. Vuoden takainen Sun vaikutuksen alla -sinkku sai viime keväänä jatkoa Buuttaa mut -sinkusta ja onnistumisten ketju se vain jatkuu.

Jano EP sisältää kaksi em. sinkkua, sekä kaksi muuta raitaa. Öisen raukea Sun vaikutuksen alla täydentyy Buuttaa mut -kappaleesta, jotka kumpainenkin ovat rakkauden synnyttämiä purkauksia. Siinä missä ensinnä mainittu nojaa coolimmin taaksepäin on Buuttaa mut rohkeampi, suorempi ja soundeiltaan retrompi siirto. En alkujaan lämmennyt vintage-soundeille ja suoralle flirtille housen kanssa, mutta pitkässä juoksussa juonet ovat osoittaneet kestävyytensä. Avauksena kuultava Unohtaisin on samoista lähtökohdista ponnistava numero, joka on kuitenkin sisaruksiaan maalailevampi, kelluvampi ja enemmän tanssilattioille suunnattu. EP:n sulkeva Jano tummentaa puolestaan asteen kaksi sävyjä ja taitavat siinä lamputkin hiukan himmeämmälle kääntyä, kun Milan luo yönsä ääniraitaa.

Jano onkin erittäin lilansävyinen kokonaisuus, jossa yö näyttäytyy mahdollisuuksien ja toiveiden ihmemaana. Nämä ovat intiimejä ajatuksia, iholle pyrkiviä rytmejä, joista syntyy aivan omanlaisensa jano.

Mika Roth

Nightradio: W
Drink Tonight Records

Turkulainen Nightradio kertoo olevansa intensiivistä housea soittava yhtye, enkä kyllä voi tuota osuvammin tiivistää. Kuluvan vuoden toisella EP-levyllä Oskr-nimelläkin Desibeli.netin sivuilla vieraillut Oskari Ruohonen ja Timo Saari pistävät aikakaudet tehosoundisekoittimeen.

Yöradion äänivirta on näin kaikkea muuta kuin unettavaa, duon luodessa kappaleisiin tasoja sekä valleja. Covered in Foil sykkii urbaania levottomuutta, kaiutettujen vokaalihuudahdusten lisätessä painetta kattilassa. Biisi nojaa eteenpäin ja kurottuu yllesi, muuttumatta skuitenkaan uhkaavaksi. Ankkuriraita Elevation kääntää virran ovelasti toiseen suuntaan. Varoittamatta taivas onkin sees, tähdet näkyvät ja maisemat luonnostellaan muutamalla siveltimenvedolla. Starttina soiva Mega W on puolestaan yhtä soundillista tasohyppelyä, leikkisyyden leikatessa kaavapaperit. Kovassa seurassa maalailevampi ja romanttisempi Wildflowers jääkin lähinnä seinäruusuksi, mutta pistesija ei ole näissä kisoissa häpeä.

Nightradio vie tanssimusiikkia persoonalliseen suuntaansa ja tarkoin annostellut vokaalit vain sekoittavat pakkaa entisestään. Mennyt, nykyinen, tuleva. Aika voi olla hassun taipuisa juttu, kun se päätyy oikeisiin käsiin. Suosittelenkin retroa housea ja modernia soundia virkistävänä cocktailina kaamosaikaan.

Mika Roth

Pavel: Soita kun oot alhaalla
3rd Rail Music

Räp-artisti Pavel jättäytyi työmaailmasta ja pinosi pelimerkit musiikkiammattilaisuuden ruutuun pandemian päästyä vauhtiin. Useiden eri projektien myötä mm. Paatti x Pavel -combosta tuttu Pavel huomasi kuitenkin väsyneensä tekemiseen. Olisiko ollut burnis tai mikä, mutta noista tunnoista syntyi uutta materiaalia ja siitähän kehkeytyi lopulta myös tämä tuore EP.

Otsikko on siis luettavissa parillakin tavalla ja niin genrelle kuin tekijälle ominainen sanataituruus jatkuu halki kuuden raidan. Sinkkuveto Mielikuvitusmersu otti alkuun hattuun pingahdustensa kanssa, mutta kyllähän se jäsentyy siinä missä retroinen 1991. Ysärin päivät ja nämä ajat sekoittuvat kuin huomaamatta toisiinsa, koska eiväthän ne perusasiat oikeastaan koskaan muutu. Eivät räpissä eivätkä elämässäkään. Sinkkubiisien takana Automatto napsahtaa entistä selvemmin ysärille, vaan sehän ei olekaan nyt uhka vaan mahdollisuus. Pavel on kääntänyt kriisinsä voimaksi ja näiden raitojen myötä odotukset tulevaa kohtaan vain kohoavat, joten älä nyt hyvä mies periksi anna.

Taustat pidetään karsittuina, suoristettuina, biisien keskimitan asettuessa kahden ja puolen minuutin tietämille. Nämä ovat lähes luonnosmaisia rakennelmia, jotka kuitenkin nimenomaan yhdessä muodostavat jotain enemmän. Jopa alun Siellä mihin pallo tulee osuu trapahtavine soundimaisemineen tonttiin.

Mika Roth

Porttikielto Taivaaseen: Mustat tähdet / Hakkuu
Ritvala Records

Porttikielto Taivaaseen vastaa tämänkertaisen koosteen synkimmästä materiaalista. Eikä tuohon saavutukseen tarvita mustaa metallia, raakaa hardcorea tai digitaalista hurrikaania. Ei, siihen tarvitaan lähinnä vain sanoja, spoken word lienee osuvin vertailukohta kahdelle raidalle, joita yhdistää väkivalta. Tutkikaamme siis edessä avautuvaa pimeyttä.

Kuuntelin nämä raidat läpi monesti, ennen kuin arvasin edes lukea mitään saatteita. Hakkuu oli silti heti alusta mitä ilmiselvin kertomus toistuvasta väkivallasta, lähisuhdeväkivallasta. Julmuus tihkuu läpi rivien, taustan kauniin ambientmaisen muodon vain korostaessa tarinan mustuutta. Näen silti horisontissa kiiluvan vapauden kajastuksen, kertoja on pääsemässä irti syövästään – tai niin ainakin haluan uskoa. Mustat tähdet on sama tarina, ja silti erilainen. ”Minulla on kolme elämää. Yksi ennen sinua, sinun kanssasi ja nyt.” Spoken word on nytkin termeistä osuvin, mutta pohjalla virtaava arkinen pop tekee sanoista vieläkin kovempia. Musiikillinen kauneus ja tekstien kauheus, siinä sitä riittää kontrastia sulateltavaksi.

Väkivalta on lukutaidoton, taisi itsensä Sartre joskus todeta, enkä voi kuin nyökätä niiden mukana. Uskon myös vankkumattomasti siihen, että kaikesta löytyy jotain positiivista. Siksi korostan näitä kahta kappaletta, koska ne ovat synnyttäneet mustasta järjettömyydestä jotain kaunista ja arvokasta.

Mika Roth

Simeoni Julkunen: Tunteiden vuoristorata
Colla Records

Saatekirjeiden ja sähköpostien otsikointi on herkkä taitolaji. Provota pitäisi ja tuntoja herättää, mutta liian pitkälle ei sovi silti mennä. Simeoni Julkunen avaa pelin toteamalla olevansa Suomen Ed Sheeran ja tässä olisi nyt uusi EP.

Näillä mennään, eikä otsikkoilotulitus jää tuohon. Tunteiden vuoristorata EP ei pidä sisällään otsikkonsa mukaista raitaa, mutta tunteistahan tässä puhutaan. Sä teet musta hullun -sinkku jalosti suomenkielisen ja kitaravetoisen poprockin mallikkaasti, isosti soiva biisi on puhdas hitti. Jo vuosi sitten sinkkuna ilmestynyt Ollaan niin kuin ennen on myös maali, kun taas avauksena kuultava Kaikki kaunis katoaa nousee bileiden katolle vinguttamaan sankarikitaraa, koska kaikki kauniskin on katoavaista. Oman rajallisuuden ymmärtäminen on EP:n kantavia teemoja.

Tunteiden vuoristorata kuulostaa kepeältä, sekä samaan aikaan suolaiselta. Kansikuvan ympäristö viittaa siihen, että vuoristoradan juurella asiat eivät ehkä ole niinkään mallikkaasti. Ilo ja suru katsovat toisiaan, ymmärtäen tarvitsevansa vastapuolta jo silkkaan olemassaoloonsa. Rakkaus on tunteista suurin, mutta siinä on enemmän kuin kaksi puolta. Ilmava ja iso kitarapoprock soi kuin ei koskaan, ja kun ankkuriraita Kuopiosta Helsinkiin viimein päättyy, on uusi tarina jo alussa. Vuoristoratamaista kyytiä totta tosiaan.

Mika Roth

Strange Attractors: Holding Tight / Dire Love Song

Strange Attractors on monista muista yhteyksistä tutun Petrus Hirvosen tuore projekti, jonka indierock soi tanssittavan uuden aallon keinoin. Debyyttijulkaisu on kahden biisin kokoinen, mutta jatkoa luvataan kyllä tulevaksi.

Ensimmäisenä maisemaan kajahtava Holding Tight groovailee ja kiertelee niin, että garage käy kyllä mielessä, mutta peruuttamatonta sitoutumista ei tapahdu mihinkään tiettyyn lokeroon. Lopussa kipakkaa kitarasoundia pehmitetään vokaalien melodisemmalla huhuilulla, eikä temppu ikiaikaisuudestaan huolimatta jää toimimatta. Dire Love Song saattaa vilautella ironian ja sarkasmin värejä povitaskustaan, mutta biisin voi myös ottaa suorana paahtona, mihin lentoon lähtevä kertosäekin toki osaltaan kannustaa. Peliin viskataan täysiverinen kitarasoolokin, joten lisää rukseja ilmestyy kummasti papereihin. Rock on kuitenkin kaavoista vapaata rytinää ja lopun puristus kääntää puolittaisen hapuilun mielestäni erävoitoksi.

Soundin niukkuus ja toisinaan suoranainen karuus vaativat kuulijalta hieman normaalia enemmän sillanrakennustaitoja, mutta jo parin pyöräytyksen jälkeen tartunta-aineiden pitäisi alkaa vaikuttamaan normaalilla indie-rock tavalla. Mielenkiintoinen ja runsaasti mahdollisuuksia tulevaisuuteen rakentava avaus.

Mika Roth

The Solar Expedition: Now

Maalailevaa progressiivista rockia soittavan The Solar Expeditionin debyyttijulkaisu on rohkean näyttävä pelinavaus. Jyväskyläläisten viisi kappaletta kellottavat komeasti päälle puoli tuntia, joten joku voisi kutsua pakettia mittojensa puolesta jo ihan oikeaksi pitkäsoitoksikin.

Eikä kunnianhimon puute ole päässyt vaivaamaan muutenkaan, sillä esikoinen on vieläpä teemallinen kokonaisuus, progen ylväitä perinteitä kunnioittaen. Ryhmän kulma progeen on siis tavallaan klassinen, mutta melodioita vaalivista numeroista voi havaita myös modernimpia juonteita. Rokimpaa vaihdetta hetkittäin silmään iskevä Ephemerality ja suorastaan post-rockisti kiekon sulkeva 9-minuuttinen Time ovat vahvoja näyttöjä sarallaan. Helpommin lähestyttävää laitaa esittelevä Now on puolestaan pehmeä ja lämmin avaus, folkimman ja eteerisemmän soundimaiseman toivottaessa satunnaisen kulkijan tervetulleeksi. Koskettimet ovat olennainen osa bändin soundista ja When You Learn to Run kuroo eri laitoja mitä onnistuneimmin yhteen, ollen samalla olennainen osa kokonaisuutta.

Now on kunnianhimoinen ja ilahduttavan tasainen biisiviisikko, jolta puuttuvat suurimmat debytanttien ongelmat. Toki soundeista ja maneereista voi löytää jälkiä, mutta kuten todettua: tämä on vasta esikoinen.

Mika Roth

United Freedom Collective: Vast Oceans, Empty Skies
Dama Dama

United Freedom Collective on hieno ja tässä tapauksessa myös erittäin kuvaava nimi. Britanniassa majaansa pitävä, mutta todellisista maailmankansalaisista koostuva musiikillinen kollektiivi pitää näet vapautta arvossaan. Kollektiivin musiikki asettuu hyvin väljästi tulkittavan popin avaruutta korostavaan universumiin, jossa mahdolliset rajat ovat vain kuulijoiden korvien välistä löytyviä.

Tällä erää kollektiivi on saanut vetoapua kahdelta muulta tekijältä. Lontoolainen Joshua Idehen vahvistaa A Smile at Last -avausraitaa, jonka lämmin ja orgaaninen elektropop on kuin oma universuminsa. Hetkittäin soundit ja rytmiratkaisut voivat herätellä modernin jazzin mielleyhtymiä. Blues, proge, funk… nämähän nyt ovat vain nimiä, rajoja rakastavan maailman termejä, joilla yritän kuvata rajatonta. Eteerinen Vast Oceans – Empty Skies aukenee kuin vapain taivas, etnon, folkin ja menneiden vuosikymmenten virtausten luodessa uniikin yhdistelmänsä. To the Sea ei taas sarallaan todellakaan katoa ulapalle, vaikka tutuimmat rannat kauas taakse jäävätkin.

Sanat tahtovat loppua kroonisesti kesken kollektiivin äänitaidetta ihmetellessä. Labdin vahvistamalla Nyiegolla idän soundit syleilevät elävissä väreissä, afrikkalaisuus tuo mausteisuutta ja kyllähän jokaisen korvat luonnollisesti tietävät mistä pitävät.

Mika Roth

Urhosson: ACT EP
Pocket Echos

Uuttera Urhosson oli viimeksi esillä hienolla tavalla värikkään Nove EP:n tiimoilta, joka toi iloa ja valoa viime kevääseen. Tässä välissä ehti ilmestyä EP, sekä pari sinkkua, eli ACT EP on jo kolmas EP-julkaisu kuluvan vuoden aikana. Eikä laatu todellakaan kärsi määrästä.

Instrumentaalisen, suurilta osin elektronisen, seesteisen rauhallisen ja hyvin elokuvamaisen musiikin henki on levollinen. Tässä joukossa hivenen vahvempaa biittiä ja nostavampaa tunnetta tarjoava Liber erottuukin kuin kristallikruunu karsitusta eteishallista, mutta sävyjen rikkaushan on ollut Urhossonin luottoväline aiemminkin. Hieman aiemmin kuultava Reload on kuin Liberin toinen puoli, öisempi ja kiireisempi näkemys päivän tapahtumista ja yhdessä nämä kaksi raitaa muodostavat mielestäni jännittävän akselin EP:lle. Muiden numeroiden lataus on sävyisämpi kaiken täydentäessä kaikkea. Matkan avaava Sonhos liikkuu arvokkaan maltillisesti erittäin pyöreiden pintojen avulla, kun taas ankkuriraita Act siirtyy tyystin omaan nurkkaansa huonetta, taloa ja tonttia. Näitäkin raitoja tarvitaan.

Kehut ja sanat tahtovat loppua Urhossonin kohdalla kroonisesti kesken. Vähemmän on kiehtovan monin tavoin toistuvasti enemmän, kaiken kuuluessa yhteen ja viiden erilaisen raidan kertoessa tarinansa.

Mika Roth

Valko: Punainen myrsky

Elektronisen popin öisemmällä ja mystisemmällä puolella on aina tilaa uusille visionääreille. Valko jäi mieleen loppuvuodesta 2019 julkaisemallaan Violetti EP:llä, analogisten syntetisaattoreiden luodessa musiikin ja runoteoksesta sovitettujen tekstit haastaessa mielikuvituksen piiloleikkiin ja/tai hippaan.

Punainen myrsky jatkaa äänten puolesta öisillä linjoilla, vaikka soundeissa onkin tapahtunut kehitystä sekä linjasiirroksia. Sävellyksiä ovat olleet työstämässä Valkon kanssa Anti Ritari ja HEX VIIHDE, eikä kolmikannan työstä löydy huomautettavaa. Tekstien puolella käsitellään vaikeita asioita, menneisyyden väkivaltaisuutta, joka on rikkonut kertojan sielua. Mutta tämä ei ole valituslevy, vaan voimaantumisesta ja heräämisestä kertova kokonaisuus. Paha olo liukenee pois vahvan minän noustessa tuhkista ja lähtiessä toteuttamaan kohtaloaan. Levyn sulkeva Punainen myrsky näkeekin kertojan roihuavana rakkauden lähteenä. Menneisyyden kahleista vapautuneena voimanpesänä, joka tuntee sielunsa salat ja suunnan.

Sisältö on tärkeää, vaan niin on myös muoto ja Punainen myrsky EP:n kolme raitaa pystyvät luomaan ehyen kokonaisuuden. Avauksena soiva Musta joutsen lienee tarttuvine melodioineen biisitrion helpoimmin taittuva osuus, josta Valkon maailmaan tutustuminen kannattaa aloittaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 1449