Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Lokakuu 2023

25.10.2023

Anima Hereticae: Descended from the Mountains
Mellowhead Creations Ltd

Vajaa kaksi vuotta sitten tutustuin Anima Hereticaen trioon, jonka esikois-EP Ov Behest pamahti tumman metallin synkimpään ja murskaavimpaan päätyyn. Death ja black ottivat sinfonisuudesta kimmoketta ja jylhyydestä voimaa, vaikka lievä geneerisyys kokonaisuutta haittasikin.

Yhtye palasi julkaisukantaan alkuvuodesta lähes kahdeksanminuuttisella Cimmerian Darkness sinkulla, jota seurasi keväällä vielä viisiminuuttinen Kraken. Virsi saattaa olla lyhyesti kaunis, mutta Descended from the Mountains -albumin kuusi mittavampaa raitaa ja niitä täydentävä minuutin Arcane-intro eivät pyrikään samanlaiseen kauneuteen. Krakenin kidasta voi kuitenkin löytää jotain ylimaallisen upeaa, jos nyt kitaran nitomat hampaat pistäviä ovatkin ja rytmiryhmän lannistumaton työ painaa purtta aina vain alemmas. Alhaalta kumpuaa myös Kalman väki, kun yllättäen suomeksi esitetyn biisin sinfonisella tavalla raaka death saa raastaa ajan verhot tieltään.

Anima Hereticae kunnioittaa menneitä aikoja ja jo pois painuneita polvia, minkä viimeisenä lenkkinä ketjussa oleva Descended From The Mountains tekstillään osoittaa. Menneet ovat menneitä, mutta saman veren virratessa suonissa voi aistia myös saman voiman, kun vain ymmärtää kuunnella vuorten hiljaisuutta ja tuulen ujellusta. Two Wolves uhkuu luonnon kahlitsematonta voimaa, tylyn kauneuden ja kaiken kiertokulun ikuisessa pyörässä. The Vault of the Night uppoaa entistäkin syvemmälle voimien pyörteeseen lunastustaan julistaen. Nyt ollaan asioiden ytimessä, kirjaimellisesti.

Descended from the Mountains on mitoiltaan huimaa kokoluokkaa oleva pitkäsoitto, joka tulee taatusti jakamaan kuulijoiden mielipiteitä. Metallin raskaus ja rankkuus yhdistettynä muinaisuutta ihaillen käsittelevään teemaympäristöön on toisaalta sitä luokkaa, että kiinnostusta voi hyvinkin syntyä myös maamme rajojen tuolla puolen.

Mika Roth

Blade: Joker and Clowns
Inverse Records

70- ja 80-lukujen hard rock on se voima, joka pistää Helsinki/Lahti -akselilla toimivan Bladen pyörät pyörimään. Vajaa puolitoista vuotta sitten Joker and Clown -sinkku esitteli hauskanpitoon ja höyryjen päästelyyn innoittavan bändin, joka jätti idioottimaiset pelleilyt muille. Sittemmin sinkkuja on tullut pari lisää ja ne kaikki kuullaan esikoisalbumilla. Yhteensä 10 biisiä, 40 minuuttia – hyviä pyöreitä lukuja.

Reilun vuoden takainen sinkkuraita Column of Fire on joukon eeppisintä laitaa ja toistaiseksi uusin sinkku, Alone, on tyylipuhdas hard rock mahtiballadi. Näin räväyttävät irtiotot antavat albumista kovin värikkään ja lievästi harhaanjohtavan vaikutelman, sillä suurin osa biiseistä keskittyy rankkaan bilerockin junttaamiseen ja kasarin vauhtirockin jalostamiseen. Alone on sakin ainoa slovari ja väittäisin Bladen viihtyvän paremmin farkuissa ja T-paidassa, kuin missään eeppisissä esiintymisasuissa. Rock on suoraa, roll rullaa rasvattuna ja riffillä lähdetään revittelemään melodian päälle. Toimivia perusasioita.

Eikä ’meat & potatoes’ -osasto töki, kun Burning Eyesin melodia tarttuu tervaa vahvemmin tukkaan ja Hey Dude jää kasarisine karjaisuineen kaikumaan koppaan. Ja nyt kun päästiin kasariin käsiksi, niin klassisessa Flashdance-leffassa kuultu Maniac on sen kaliiberin pamaus, että siihen joko hullaantuu tai moisesta kiukustuu. Bändin plussaksi katsottakoon, ettei versioon ole ymmärtääkseni livahtanut tippaakaan ironiaa ja/tai sarkasmia. Suorilla naamoilla kiskaistaan toisaalta myös Status Quon ja Toton onnistuneesti yhdistävä Never Stop Rocking, joten ei huolta huomisesta.

Blade ei veistä murikoista kiesiinsä uusia renkaita, eikä todellakaan uudelleenkeksi tuluksia, mutta Joker and Clowns pitää silti pintansa. Alkujaan coveri-bändinä aloittanut Blade lähti penkomaan pöytälaatikoitaan pandemian pysäytettyä maailman ja tuota voi pitää kaikkien onnena, sillä viisihenkinen ryhmä osuu hyvällä prosentilla maaliinsa jo esikoispitkäsoitolla.

Mika Roth

Dyecrest: Once I Had a Heart
Rockshots Records

Powerihtavaa metallia soittava Dyecrest piti pitkään matalaa profiilia julkaisurintamalla, suljettuaan vuonna 2019 useammankin ympyrän ja kaaren The Stage Is Set EP:llä. Viime kesän helteille julkaistiin viimein uusi sinkku Colder, jonka menevässä melometallilaskettelussa saattoi haistaa tulevan. Loppukesästä saatiin Once I Had a Heart -sinkku ja nyt on samaisen otsikon omaavan albumin aika.

Isoa on ja menevää, se pitää heti todeta, mutta myös maalailevan eeppistä vakain ja ammattimaisin ottein. Dyecrestin sydän lepää selvästi melodisen ja perinteisemmän metallin maisemissa, miesvokalistin kiskoessa komeasti genren hengessä ja kitaran toimiessa joukon johtajana. Tyylillisesti albumin yhdeksän raitaa kattavat tuttujen metallipaikkojen puolipakolliset koukerot. Eli on kovaa vääntöä, isoa melodiaa ja välillä seisahdutaan toviksi tunnelmoimaan. Siinä missä em. Colder sijoittuu kiekon nopeampaa ja tempovampaan laitaan, uskaltaa kakkossinkku Once I Had a Heart olla jopa kaunis koristeellisissa suvannoissaan.

Vielä pidemmälle mahtiballadien ja progehtavien pilvimuodostelmien sekaan hivuttautuu peräti seitsemän minuutin tuolle puolen yltävä ankkuriraita Fire From Your World, joka kantaa kuitenkin mittansa ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä loppuun asti. Tämäkin saavutetaan tiukalla uskolla omaan tekemiseen, eikä sovituksen suomista pienistä kurveista haittaakaan ole minuuttien ropistessa tauluun. Yllättäen rohkeaa thrash-korttia heilutteleva Read My Mind on laskettava myös onnistumisten joukkoon, vaikka pisteliäämpi pistoraita muista erottuukin – tätä suuntaa bändi voisi vastaisuudessa tutkia tarkemminkin.

Once I Had a Heart on kaikesta värikkyydestään ja parista yllätyksestään huolimatta mielestäni riittävän yhdenmukainen ja virtaviivainen paketti. Samalla albumi näyttää bändin löytäneen pandemian aikana muotonsa, suuntansa ja soundinsa, nyt kun on turha puhua enää mistään perässähiihdosta.

Mika Roth

Hunting Moose´s: Facts, Faults & Fools
Omakustanne

Hirvestyskausikin se jo alkoi ja ajankohtaan sopien Hunting Moose´s -yhtyeen uusi kiekko saapui Desibeli.netin toimitukseen. Puolitoista vuotta sitten We Are All Equal iski punkrockillaan niin että tuntui, eikä mäiske ole ainakaan rauhoittunut. Tässä välissä ilmestyneistä kolmesta sinkusta kaksi uusinta on mahtunut mukaan joukkoon, joka koostuu 13 raidasta ja hiukan alle 40 minuutista.

Yhtyeen tapa puskea ja puhkua tuottaa hetkittäin jo todella herkullisen uniikkia vääntöä, vaikka sarvisakki ei täysin uusia soppareseptejä käytäkään. Menevää lapikasta lattiaan taotaan silmät välkkyen, kun haitarilla vahvistettu Lovejunkie puksuttaa aikansa ja sinkkuveto Punkrock Show kertoo kaiken oleellisen 101 sekunnissaan. Myös hieman myöhemmin Mikko Lehdon kanssa esitetty Thanks and Apologies on sellainen show, ettei edes vasen tennari tahdo aina lattiaan ennättää.

Vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat vahvinta kenttää, vaan ei suinkaan ainoa toimintasuunta. Loppukiekolla biisien keskimitat painuvat jo reilusti päälle kolmen minuutin, vaan pyörät eivät jää sutimaan. Perinteisempää jenkkipunkrockia edustava Your Own Worst Enemy saattaa ensimmäisellä kuuntelukerralla kuulostaa turhankin suoralta BR-lainalta, mutta antakaapas myrkyn vaikuttaa pari, kolme kuuntelukertaa lisää niin jo alkaa tuntua. En edes lähde arvailemaan mitä LL&LL -nimen ällät tarkoittavat, mutta kuullun perusteella mystisen Moose’s Crew’n kanssa on ollut hupaa studiossa hirvistellessä.

Hunting Moose´s taipuu moneen ja yllättää kuulijansa kerran toisensa jälkeen, mutta värikäs Facts, Faults & Fools ei silti hajoa mielestäni liian suurelle alalle. Punkissa rajat tunnetusti loistavat poissaolollaan ja rockin puolella kivet vierivät säännöistä piittaamatta. Eikä hellempikään laskettelu ole mahdotonta, minkä ehkä osin ironinenkin These Are the Days esimerkillään osoittaa. Svengaa kuin hirvi, pogoaa kuin peura.

Mika Roth

Of Origins: Everything, Suddenly
Odyssey Music Network

Turkulainen vuonna 2015 perustettu, progressiivista metallia soittava Of Origins ei ole ymmärtääkseni ennen kuluvaa vuotta julkaissut ainakaan virallisesti musiikkia. Alkukeväästä ilmestynyt Dusk on My Hands -sinkku on siis debyyttijulkaisu ja nyt on debyyttipitkäsoiton vuoro. Bändin itsensä tuottama kiekko on miksattu ja masteroitu Miguel Tereson toimesta, mutta muuten kaikki on tehty omin joukoin ja hartiapankilla.

Metallin rikkaissa aluskasvillisuuksissa Everything, Suddenly ei sijoitu yhdelle tietylle genrevyöhykkeelle, eikä moista ole taatusti edes lähdetty tavoittelemaan missään vaiheessa. Sen sijaan purskahtelevan progehtavassa muodossa modernimpi death painuu aina genren äärimmäisempään laitaan – ja siitä selvästi ylitse. Groovepitoisuudet nousevat yllättäviksi ja nimiraita Everything, Suddenly ei emmi post-muureilla vaan kulkee kauas, kauas kokeellista tietään. Vapaus on nyt yksi keskeinen avainsana.

Lähemmäs yhdeksää minuuttia ennättävä Hesitation on vieläkin rohkeampi metallijätti, jolla raaka moderni metalli, melodisemmat välimaisemat ja laajoja ympyröitä kuin huomaamatta piirtävä sovitus haastavat jo kuulijan hahmotuskyvyn. Mammutin täysi haltuunotto ottaa aikansa, ja saman voi todeta oikeastaan koko albumista niin kokonaisuutena kuin yksittäisten lukujen summana. Kvartetista kolme on merkitty vokaalien taa, kolme jäsentä soittaa kitaroita ja muutenkin vastuualueet tuntuvat risteävän rikkaasti. Yhtye onkin tässä tapauksessa todellinen jäsenten yhtymä, taidon ja näkemyksen rikas kaivo.

Everything, Suddenly on kaikessa ehdottomuudessaan kiistatta haastava ja kunnianhimoinen jättiläinen, mitä ankkuriraita Endeavours vain korostaa päälle kymmenen minuutin mitassaan. Äärimmäiset metallin rajat käyvät tutuiksi, vokaalit risteilevät laidasta laitaan roisimpaa muotoa suosien ja kun väliosan ambientmaiset huminat, särinät ja sirinät räjähtävät viimein metallisateeksi on sanalla sanoen outo ja haastettu olo. Metallilabyrintti vaatii selvitystään, metallisolmut odottavat purkajiaan ja mitä syvemmälle hienosyisesti rakennettuihin kappaleisiin uppoaa, sitä enemmän paljastuu uutta. Melkoinen esikoinen.

Mika Roth

Pennies by the Pound: Nothingside
Lilith

Progehtavaa ja melodista kitararockia suosiva Pennies by the Pound julkaisi uuden kiekkonsa digitaalisesti jo toukokuussa, mutta Desibeli.netin toimitukseen fyysinen kopio levystä saapui paljon, paljon myöhemmin. Vaan mitäpä tuosta, sillä ysärin surinasärinäkitaraa suosinut sinkku Whispers Beneath the Willow Tree kuiski yhä siinä määrin korvaan, että levyyn tuli tutustuttua sydämellä.

Ja onneksi näin tein, sillä muuten olisi kuusaristi harmoninen Thus Spoke the Master ja kasarin synajytkytystä sekaan viskova The End Times jääneet vallan kuulematta. Jälkimmäisen rohkea tapa kulkea mm. Talking Headsin jalanjäljissä oli alkuun jopa pienoinen järkytys, vaan eihän PBTP ole koskaan mikään tylsistyttävän tasainen orkesteri ollut liikkeissään. Laidasta toiseen on näin matkaa, vaan kun väliin mahtuu One Bitter Kissin kaltainen meloballadi ja I Saw Her Dancingin maalailevaa poprockpohdintaa, niin vaikea kyydissä on valittaakaan. Melodia on kuningas, melankolia hänen ainainen seuralaisensa ja vokalistin tuttavallinen ja silti samalla sielukas ääni muodostavat toimivia kuvioita.

Värikästä joukkoa sitoo yhteen ensinnäkin bändin jalostunut soundi, jossa aikakaudet sulautuvat toisiinsa, mutta eivät menetä kuitenkaan persoonallisia eroavaisuuksiaan. Toisekseen Nothingside on saatekirjeen mukaan abstrakti teema-albumi, jolla kerrotaan traaginen rakkaustarina. Toki numeroista saa kerättyä yhden helminauhan, mutten itse kyllä huomannut lainkaan moista ensimmäisillä kuuntelukerroilla – jokainen toisaalta kuulee saman levyn eri tavoin. Niin tai näin, siivet kärähtävät lemmen liekeissä, vaan eihän yöperhonenkaan osaa lähteä syksyisen ulkokuistin polttavasta lampusta yhtään kauemmas liihottelemaan.

Nothingsiden teosmaisuus on parin ovelan välinumeron ansiosta omanlaistaan. Eiväthän Memories of a Glorious Future ja Concrete and Condescension oikeasti mitään ihmeellistä kuvaan tuo mukaan, mutta nämä välisoittomaiset osat jakavat albumia tehokkaasti ja antavat em. ykkösraidoille vieläkin avoimemman kentän, mihin sitten kelpaa iskeä ässää sydämensä kyllyydestä.

Mika Roth

Trashcan Dance: Killing Moon
Sleaszy Rider Records

Siitähän on melkein kaksi vuotta aikaa, kun Trashcan Dance oli viimeksi esillä Desibeli.netissä Beso Negro EP jakoi kortit uudelleen ja Flashrokkarit pistivät välissä ulos kolme sinkkua, jotka kaikki löytyvät myös uudelta pitkäsoitolta. Nyt kuvaaviksi termeiksi tarjotaan myös rosoista, melodista ja gootahtavaa hard rockia. Uutta on myös laajempi osallistuminen biisintekoon, kun hieman uudistuneen kokoonpanon jäsenet ovat tuoneet demojaan rohkeasti yhteen pinoon.

Muutoksen tuulet puhaltavat, mutta perusasiat ovat kohdillaan, pistetään tutun rock-sanan eteen sitten mitä tahansa liitteitä. Kauhuisia säväreitä koskettimillaan lähettävä Norman on osuma hermoon ja Niki Rockin kera esitetty sinkku Lil’ Dreamer pamahtaa komeasti takalaittomaksi – kuten on ollut tarkoituskin. Katu-uskottavuus on punkahtavassa laidassa kohdillaan, eikä annos psykedeelisyyttä pilaa mitään Tequila Roadkillin rypistellessä riffiä melodiansa ympärille. Täysin oma ilmiö on kiekon vanhin numero, vuoden 2022 Polezhaevskaya Station -sinkku, jolla synhtwave marssii tupaan Stealth Division -yhtyeen kainalossa. Allekirjoittanut ei vain ymmärrä, vaan kaikkea ei kai pidäkään.

Trashcan Dance rakastaa luoda viittauksia ja linkkejä kauhupitoiseen populaarikulttuuriin. Klassiset pelit ja klassisemmat kauhuleffat ovat selviä lenkkejä, mutta myös musiikissa on leivänmurusia ja syltyn palasia ripoteltuna. Kitarat ja koskettimet saavat toimia vuoroin seremoniamestareina, kun kuulijaa hellästi tökitään ja törkitään. Ärsykkeitä ei ole kuitenkaan liiaksi, eikä Killing Moon muunnu näin pastissi-performanssiksi.

En alkujaan pitänyt kiekon kuivan diskanttisesta muodosta, kunnes oivalsin ja hyväksyin sen olevan osan kokonaisuutta. Liikummehan nyt 80-luvun postapokalyptisten leffojen maailmoissa, joissa saatat joutua kiskaistuksi vaikka tietokoneen sisään, tai mielipuolinen sarjamurhaajajoukko ryhtyy jahtaamaan sinua. Toimii kuin massamurhaaja teinien kesäleirillä, jossain kaukaisen kristallinkirkkaan järven rannalla.

Mika Roth

Tuple: Paradise Lost
E.X.R Metal

Tuple on suomalaisen metallin ja hard rockin moniottelija sekä konkari, jolta luonnistuu raskaampi materiaali niin kulmalla kuin toisella. Komean ja metallimusiikin saralla perinteiseksi katsottavan lauluäänen omaava Tuple ottaa nyt eri tavoin kantaa maailman menoon. Paradise Lost ei kuitenkaan uppoa lohduttomuuteen musiikillisesti, sillä asioista voi puhua ja niitä voi puntaroida monin eri tavoin. Niin yksilötasolla, kuin suuremmissakin mittakaavoissa.

Tuplen kolmannen sooloalbumin biisit kirjoittanut kitaristi Riitis on vastannut myös koskettimista, orkesterisovituksista sekä taustalauluista, joten langat ovat pysyneet tiukasti harvoissa käsissä. Tämä onkin taannut sen, että Paradise Lost on kokonaisuutena vahva ja kasarisen hard rockin voima pitää keskimäärin neliminuuttiset siivut radoillaan nätisti. Heroes-sinkku asettuu melodisena mahtiballadina kohdilleen ja lähemmäs kahdeksaa minuuttia kasvava Babylon ei litisty massiivisten orkestraatioidensa alle, vaan kohoaa kivitornin tavoin kohti korkeuksia päästellen etenkin puolivälin jälkeen oikein kunnolla höyryjä.

Kaikki kunnia näille albumin todellisille äärilaidoille, mutta tarttuvimmat hetket löytyvät kuitenkin tyystin muualta. Ensimmäiseksi sinkuksi poimittu Back Where You Started leikkii moderneilla soundeilla, tekstin käsitellessä jälleen kerran yksilön epävarmuutta ja omien valintojen seurauksia. Positiivisemmin muutoksen voimia pohtiva Get It Out iskee myös välittömästi kunnarin Tuplen tilille, koska näin tarttuvia ja energisiä vetoja ei löydy moneltakaan tuoreelta hard rock -levyltä.

Dead Beat Clown on mielenkiintoinen puolihybridi, jolla kasarin kiilto ja nykyhetken syke on saatu sopuisasti samaan kuvaan ison kertosäkeen kanssa. Hattua nostetaan myös klassisemman soundipakin kanssa pelaavan Tin Soldiersin edessä, siinä määrin koukkua on taas ilmassa. Paradise Lost onkin salaa isojen kertsien louhos, jolla kuuluisa draaman kaari piirtyy tuosta vain toinen toistaan upeamman horisontin ylle. Itse asiassa temput ovat niin vanhoja ja tuttuja, että jotenkin ne tuntuvat taas tuoreilta.

Mika Roth

Lukukertoja: 1496