Sinkut - Syyskuu 2023
ADIVA: Lähteny pienest (feat. Joa)
Sick Boogie Recordings
Helsinkiläinen rap-artisti ADIVA on vuodesta 2018 lähtien julkaissut kunnioitettavan kokoisen pinon sinkkuja, sekä ainakin yhden EP-levyn. Pandemia ei suinkaan tyrehdyttänyt modernin ja terävän musiikin virtaa, vaan ennemminkin kiihdytti ja rikasti toimintaa. Tällä erää yhteistyöhön tottunut artisti on liikkeellä niin ikään ahkerasti pienjulkaisuja ulos pistäneen mestari Joan kanssa ja asiat paukutetaan maisemaan suoraan ilman tarpeettomia laatu- tai tehostesanoja.
Lähtenyt pienest on tekstinsä puolesta kasvutarina, jossa tiensä löytänyt ja demoninsa selättänyt kertoja on kasvanut niin ihmisenä kuin artistinakin. Lähtökohdat ovat luultavimmin olleet vaatimattoman puoleiset, mutta ylpistymisen sudenkuoppa vaikuttaa väistetyltä. Soundien puolesta rönsyt ja varret on karsittu lähes runkoon asti, minimalistisen otteen korostaessa kaksikon sanataiturointia. Joan tuotanto ansaitseekin vielä ylimääräiset propsit, paketin sulkeutuessa kauniisti alle kolmessa minuutissa. Toimii.
Mika Roth
After Infinity: A Game of Chess
After Infinity on metallia takova superbändi, jonka kitaristi
Zsolt Szilagyi perusti sinfoninen power metal tähtäimessään. Ensimmäinen sinkku on komean kokoinen vonkale, jonka kuudessa ja puolessa minuutissa riittää purtavaa kovemmallekin metallipuristille. Eikä tämä todellakaan jää tähän, sillä A Game of Chess on vasta ensimmäinen palanen myöhemmin julkaistavalta debyyttipitkäsoitolta. Tällä erää vokaaleista vastaa
Mikael Salo.
Shakki on strateginen peli, jossa armeija pyrkii lyömään toisen ja saavuttamaan voiton. Szilagyi ei kuitenkaan kerro nyt mistään lautapelien mestareista, vaan pureutuu tilanteeseen, jossa sotilaat lähetetään sotimaan järjetöntä sotaa. Jylhästi säkeistön päämelodian ympärillä kaarteleva soitto on komeaa, meno supersinfonista ja Salohan nyt on takuumies paikallaan, kun tulee puhkua ja puhaltaa voimalla. Progehtava rakenne pitää jännityksen yllä ja sooloja tulee oikeissa kohdin tietysti koko rahan edestä. Jännittävää nähdä miltä melkoisen vokalistien tähtisikermän tarjoava albumi aikanaan kuulostaa, aloitus on ainakin komea.
Mika Roth
Chez Aku: Äiti
Thousand Lakes Records
Chez Aku on vantaalainen indie artisti, jonka tinkimättömänä pyrkimyksenä on tehdä mahdollisimman aitoa musiikkia. Entä mitä sitten aito tarkoittaa tässä yhteydessä? Äiti paljastaa jo nimellään korttejaan, eikä tämä omalle äidille kiitoksena luotu kappale ole mikään vähäinen pyräys. Kuuden minuutin tuolle puolen kellottava teos onkin todellinen pienoissinfonia, jossa ensimmäiset plus kolme minuuttia ovat kuin yhtä pitkää elokuvamaista introballadipohjustusta.
Eikä näin voimakkaasti kahtia jaetussa muodossa ole toisaalta ongelmaa, koska alun teemat kulkevat myös jälkimmäisen puoliskon suoremman ja perinteisemmän poprock-ilmaisun taustalla. Chez Aku laulaa, tai oikeammin lausuu, sanat lämpö sydämessään. Rento fiilis on mukavan coldplaymainen, pysytellen silti folkahtavan akustisuuden ja äänimaisemiltaan keveämpien ratkaisujen parissa. Olen harvoin, jos koskaan, kuullut näin kevyttä ja pitkää kappaletta, joka on näin voimakkaasti kahtia jaettu. Hieno iso ja pieni hetki.
Mika Roth
Eero Sintonen & Sakarat: Kauniita kuvia
Eero Sintonen & Sakarat on vuonna 2019 perustettu bändi, joka koostuu pidemmän soittohistorian omaavista herroista. Tyylilajina toimii suomenkielinen poprock, perinteisten bändisoitinten johdattaessa hellin käsin tunnelmasta toiseen ja kotoisen tummuuden väijyessä toisinaan taustalla. Toisen pitkäsoittonsa julkaisuun valmistautuva yhtye lohkaisee tulevasta ensimmäisen sinkun, joka itse asiassa ilmestyi jo loppukesän puolella.
Kauniita kuvia -sinkulla siirrellään melankolian ja kaihon herkkiä palasia melankolian kentillä, kertojan maalaillessa tietoisesti mitä kauniimpia kuviaan täydellisesti sävytetyn taivaanrannan kanteen. Teksti antaa monta vihjettä, mutta ei naulaa varsinaisesti mitään tarinalinjaa lopullisesti kiinni. Kenestä biisi kertoo, kuka on tuo joku, joka ei selvästikään ole enää läsnä – kullekin kuulijalle jätetään paljon viivojen yhdistelyä. Kitara vie hellin nuotein, vokaalit ovat vahvasti edessä ja ilmavan sovituksen avaruudet tuntuvat kasvavan loppua kohden aina vain rohkeammin kohti taivaita. Suuripieni biisi onkin upean sinfonista ja silti ihmisen kokoista poprockia, joka saa rinnan vasemmalle puolelle kummasti liikettä.
Mika Roth
Jackie´s Land: Kicks n' Thrills
V.R. Label Finland
Perinteisen rock'n'rollin voimaan tekemisensä perustava
Jackie´s Land on valmistautumassa tärkeän debyyttialbumin julkaisuun. Tätä kirjoitettaessa tarkkoja päivämääriä ei ole vielä tiedossa, mutta loppuvuodesta pitäisi asioita tapahtua. Ensimmäinen sinkkulohkaisu paljastaa vanhemman ja menevän kitararockin ja hardrockin olevan korkeassa kurssissa. Todellisella kuninkaan valtaistuimella istuu kuitenkin melodia, jonka ympärille Kicks n' Thrills on syntynyt.
Entä kuinka sitten potkii ja tuleeko tästä nyt kelvolliset sävärit? Potkii ja toimii, voidaan todeta kiteytetysti. Nopeamman puoleinen rakenne puristaa siivun alle kolmeen minuuttiin, missä ajassa ehditään nauttia isoista taustaköörilauluista ja säkeistö/kertosäe-vuoristoajelusta. Mahtuupa sekaan kirpsakka kitarasoolokin väriä antamaan, kaikkea leimatessa positiivinen tekemisen meininki. Kicksejä voi hakea ja saada monin tavoin, mutta Jackie´s Landin tapauksessa jopa lievästi itsekritiikkiseksi tulkittava teksti kääntyy vain voitoksi. Kumarrus vielä viimeisen päälle hiotusta soundimaisemasta, jossa roso ei syö tarkkuutta ja tilaa piisaa.
Mika Roth
Joku puhuu: Ei enää
Recovery Records
Joku puhuu - kuinka loistavasti nimetty yhtye, ainakin jos asiaa pohtii kielen kulmasta. Ja kulmista puhuttaessa on todettava, että tämä mainio poprock-yhtye jättää musiikissaan riittävästi tilaa lisäkulmillekin. Jostain syystä en aikoinaan vuonna 2020 huomannut hienoa
Sinulle-EP:tä, mutta uuden sinkun myötä tuokin kummallisuus korjaantui.
Vaan takaisin tähän päivään ja uuteen sinkkuun. Ei enää on erolaulu, joka ei kuitenkaan raahaa jalkojaan ja murehdi mennyttä. Kertoja on päättänyt siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseensa, jossa oman temppelin konmaritus poistaa kaiken turhan kuonan ja painolastin. Erot eivät koskaan ole yksinkertaisia tai helppoja, mutta tuskaisa arki on vaihtoehtona mahdoton, joten mikä tahansa on parempi kuin sen jatkuminen. Biisi progehtaa rennosti, pitäen energiatasot korkeina ja askeltaessa pää pystyssä kohti horisonttia. Kolme ja puoli minuuttia, kaunis melodia ja reipas asenne, sekä sopiva ripaus sinistä. Ero voi olla joskus paras liike.
Mika Roth
Julia Rautio: Self Sabotage
KHY Suomen Musiikki
Julia Rautio on modernia poppia esittävä artisti, joka kuuli radiosta 12-vuotiaana juuri oikean biisin. Kitara käteen ja ei muuta kuin omia kappaleita kirjoittamaan englanniksi. Tuon jälkeen vettä on virrannut, kieli vaihtui matkan varrella suomeksi ja sinkkuja julkaistiin kolme kappaletta 10-luvun lopulla. Uusi aikakausi korkataan suhteen lopusta kertovalla biisillä, ja Self Sabotage on otsikkoaan lukuun ottamatta suomenkielinen siivu. Tämä alku vaikuttaa kestävältä.
Herkullisen modernit soundit hilaavat ajatuksia armotta tanssilattioiden suuntaan, mutta voimaannuttavaksi balladiksikin tulkittavassa kappaleessa on havaittavissa selkeitä kitarapoprockin rakenteita. Rautio osaakin ovelasti liikkua uuden ja vanhan, digitaalisen sekä orgaanisen rajoilla. Kummastakin maailmasta poimitaan tarpeellisia aineksia, lopputuloksen kuulumatta kuitenkaan selvästi vain toiselle puolelle rajalinjaa. Tästä se lähtee, niin biisin kuin artistinkin tarinan suhteen, joten katsotaan mihin asiat tulevat johtamaan.
Mika Roth
Kallio Calibro: Sen ainoan hetken
Luova Records
Helsinkiläisen
Kallio Calibron itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi oli vuonna 2019 tapaus. Voimansa tunnossa yhtye otti käsittelyyn läntisen soundin ja sen perinteestä innoittuneen musiikin, jossa 60- ja 70-luvuilta saakka oli napattu jotain sinistä ja punaista, svengaavaa ja groovaavaa. Nyt meno on rauhoittunut monta astetta, kun laulaja/lauluntekijä
Satu Lii on asettunut vokalistin tontille.
Americanasta ja 70-luvun brittisoundista puhutaan saatesanoissa, eikä tuo ole tyhjää PR-puhinaa. Liin johdolla Kallio Calibrosta on kehkeytynyt salonkikelpoisempi, kaihoisampi ja soundiltaan monta astetta syvempi orkesteri, ikivihreiden suomihittien toimiessa mainioina verrokkeina sinkulle. Suomalaisuus ja angloamerikkalaisuus täydentävätkin nyt toisiaan niin, että sydänalasta tuntuu ja kurkusta puristaa – hyvällä tavalla, siis. Bändisoundin rikkaus ja orgaanisuus yhdistettynä upeaa lauluun sekä tekstiin tuottaa onnistumisen, joten viimeistään nyt tuleva albumi nousee ehdottomasti loppuvuoden tapausten joukkoon.
Mika Roth
Kulta: Hereillä
Pommisuoja
Debyyttisinkkunsa julkaiseva
Kulta on saatesanoja myötäilläkseni indiekentältä nouseva artisti ja lauluntekijä, jonka musiikissa indiepoprock, dreampop ja nostalgisempi popiskelmä hakevat toisistaan tasapainoa. Aiemmin muistakin yhteyksistä tutuksi tullut Kulta, eli
Nora Moberg, omaakin kiistatta herkän sävykkään lauluäänen, jota voisi tosin hyödyntää vieläkin rohkeammin. Vaan jostain on lähdettävä ja Hereillä on mitä mallikkain startti soolouralle.
Hereillä on periaatteessa simppeli ja melodisuudestaan kasvava poppis, jonka dreampopahtavat hunnut ja rahdun usvaiset sfäärit eivät peitä ytimen voimaa. Rytmipuoli paukuttaa rokkibändin voimalla, vaikka synaiset maisemoinnit ovat päällysteenä ja tuosta kontrastista vokaalit saavatkin kummasti voimaa. Tekstin puolella käsitellään viestimisen ongelmia ja sudenkuoppia, kierrättämättä kuitenkaan vanhoja tuttuja kliseitä. Yö on pitkä ja hiljainen, mutta ei tässä tapauksessa mikään toivoton ja lohduton murheen alho. Kertoja on kirjaimellisesti hereillä, jotain tärkeää on oivallettu ja siitä on kasvettu – mahdollisesti kipujen kera. Kaunista.
Mika Roth
Laurell & Sun Dog: Lester the Jester
Eclipse Music
Seuraavaksi jotain riemukkaan ja aurinkoisen erilaista.
Laurell & Sun Dog on näet säveltäjä/multi-instrumentalistien
Valtteri Laurell Pöyhösen ja
Eeti Niemisen muodostama duo. Jazzia ei miehistä saa tietysti uutettua millään täysin pois, mutta tässä mausteisessa postmodernissa sopassa kiehuvat myös mm. afrobeat,
Weather Report, hiphop ja
Ornette Coleman. Siispä lusikka rohkeasti viuhumaan ja nautiskelemaan.
Lester the Jester on hahmona allekirjoittaneelle tuntemattomampi, kuin vaikkapa The Jester from Leicester, mutta duon nuotinhallinta vetää kyllä kirkkaasti vertoja mestari
Selbyn pallotaituruudelle. Ilohenkisesti muljahteleva biisi elää rytminsä sykkeestä, puhallinsektio takaa mojon riittävyyden ja afrobeat nostaa ihanan hien pintaan. Paljon on vaan ei liikaa ja meno pysyy leikkisänä. Instrumentaaliraidalla on mittaa selvästi alle neljä minuuttia, mutta ajatukset ehtivät nuottien kyydissä karata jo tyystin toisenlaisiin maisemiin. Pitkälti treenikämpillä ja kotioloissa syntyneistä raidoista on sukeutumassa kokonainen albumi, joten nyt odotellaan kieli pitkällä jatkoa.
Mingling With… julkaistaan ’myöhemmin syksyllä’.
Mika Roth
Mama Radical: I Stand On My Power
Radikalismi kunniaan ja maan voimaa ammentamaan!
Mama Radical on suomalainen lauluntekijä ja taiteilija, joka kuuluu harvalukuiseen suomalaisten reggae- naisartistien joukkoon, vaikkakin artistina, joka ei genrerajoja tunne. I Stand On My Power on toinen sinkku kuluvan vuoden puolella, joita edelsi nippu ennen pandemiaa ilmestyneitä sinkkuja.
Mama Radical on onnistunut yhdistämään pisteet ja viivat toisiinsa niin, että reggae veivaa maan alta saakka, mutta rentous on silti läsnä. Rootsahtava soundimaisema ja rikkaan orgaanisia nuotteja syytävät instrumentit eivät käytännössä tee mitään sen ihmeellisempää ja uutta, mutta reggae lähteekin lanteista ja kumpuaa maasta. Joko voimaa on, tai sitten ei, eikä Mama Radicalilla ole näissä kohdin hädän päivää. Elämänmyönteinen ja voimaannuttava biisi puskee eteenpäin kuin raiteilla, ylistäen elon voimaa ja juuri tämän hetken arvokkuutta. Hattua siis päästä Mama Radicalille ja annetaan voiman tuntua sielussa asti.
Mika Roth
Markus Niemi: Synnyin siellä, missä miehet juovat kaljaa
Eclipse Music
Markus Niemi on ääninäyttelijänäkin kunnostautunut laulaja/lauluntekijä, jonka musiikissa kitaravetoinen poprock on tummaa ja murheinen iskelmäkään ei ole enää niin kaukana. Tai tuon suuntaisia linjauksia on sangen helppoa luonnostella, kun Synnyin siellä, missä miehet juovat kaljaa -sinkkua kuuntelee. Murheellisten laulujen maa kukoistaa ja mm.
Göstan ja
Putron maailmoista tutut tarinat ovat näillä lakeuksilla silkkaa arjen harmautta.
Kaihoisa rautalanka antaa kansallisromanttista sävyä ja hevosen hirnunta lienee viittaus jonkin sortin lännenmeininkiin, kun reikäraudatkin paukkuvat ja mariachien torvet töräyttävät hiukan lisää melankolisia nuotteja ilmaan. Meneekö tämä kaikki asioiden naamaan hierominen sitten jo liian pitkälle? Kyllä, ja sehän on tietysti ollut heti alussa tarkoituskin. Entä opitaanko tästä edes mitään: kyllä, väittäisin niin. Kertoja oivaltaa parikin kivuliasta asiaa ja ehkäpä kirouksen ketjun voi katkaista synkimmässäkin jamassa. Biisin voi siis ottaa silkkana puolihuumorina, tai puolittaisena varoituksena – sekä kortena allikosta nousemisessa.
Mika Roth
Moon Shot: Yes!
Reaper Entertainment
Moon Shot on kovan luokan tekijöiden muodostama yhtye, jolle moni haluaisi sovitella kotimaisen rockin seuraavan supersankarin viittaa.
Ville Malja,
Jussi Ylikoski,
Mikko Hakila ja
Henkka Seppälä ovat kukin tahoillaan maistaneet kansainvälistä menestystä jo aiemminkin, eikä Maljan kirjoittamasta siivusta puutu elintärkeää iskuvoimaa. Yes! raivaa samalla tilaa ensi vuonna ilmestyvälle pitkäsoitolle, eli tämähän on vasta alkua.
Superväkevän siivun kutsuminen energiseksi on kuin sanoisi sadetta märäksi. Yes! pamauttaa kaikkien rockmittareiden neulat kaakkoon, muttei kuitenkaan puserra kierteitään pilalle. Kovan myllytyksen ja armottoman tarttuvan nostatuksen vastapainona biisin sisuksiin on saatu taiottua rauhaa ja levollisuutta, ei mitenkään isoissa määrin, mutta kuitenkin. Dynaaminen ja riittävän moderni ässäbiisi nostaakin Moon Shotin radan kerralla sellaisiin korkeuksiin, että kaikki nelikon niskaan ladotut odotukset saattavat hyvinkin täyttyä, ehkä jopa ylittyä. Tämä biisi vakuuttaa, tarttuu hanakasti korvasta ja tekee raajoille kummia asioita, Yes!
Mika Roth
Pasi Siistonen: Idän poika
Recovery Records
Pasi Siistonen on laulaja/lauluntekijä, joka avasi musiikillisen soolouransa kypsemmässä iässä. Numerot ovat kuitenkin vain numeroita, kuten kliseisesti todetaan ja kuusikymppisilleen sopivasti uudenvanhan kitaran hommannut Siistonen aloitti pian seuraavan matkansa, jolta ei ole ollut paluuta. Ensimmäiset omat biisit ryhtyivät jäsentymään palasista ja ymmärtääkseni Idän poika -sinkku on sooloilevan Siistosen ensimmäinen virallinen julkaisu.
Leppoisan kitarapoprockin soundi on yhtäältä intiimin lämpöinen ja inhimillisen läheinen, toisaalta kuorot, saksofonisoolot ja lopun isoksi äityvä taivaanrannanmaalailu karkaa todellisuudessa aika massiiviseksi rakenteluksi. Suurta on, mutta silti sisäisen pienuutensa säilyttäen, mikä on merkittävä osa biisin taiasta. Siistosen laulutapa on vähäeleinen, hiljaisempaan voimaan nojaava ja sellainen omia kengänkärkiä tasaisin väliajoin vilkaiseva, vaan sekin sopii tekstin elämänmittaiseen tarinaan. Herttaista, ihmisen kokoista, tuntoja herättelevää ja yhä toivonsa säilyttävää musiikkia kelpaakin kuunnella katse huomisen horisontissa.
Mika Roth
Ronnie Starr: Away From the Sun
Uuden vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli vahvaa aikaa melodista kitararockia soittavalle
Ronnie Starr -yhtyeelle. Jotain kuitenkin tapahtui
Off The City -pitkäsoiton jälkeen, sillä tuosta käynnistyi 16 vuoden kuiva kausi julkaisujen saralla. Hiljaisuus katkeaa vihdoin viimein Away From the Sun -sinkkuun, joka ei sen kummempia selittele vaan jatkaa täsmälleen siitä mihin armon vuonna 2007 jäätiin.
Aurinkoisen, tarttuvan ja ’helpon’ kitarapoprockin salat ovat aina yhtä mystisiä, kun periaatteessa pöydälle ei tuoda mitään uutta ja niin vain tutuista paloista syntynyt biisivalio osoittautuu käsittämättömän loistavaksi helmeksi. Aurinko paistaa lämpimänä, huolettomana ja kiireettömänä, pienet stemma-woo-hoo-hoot ja viimeisen päälle hiottu kitarasoundi toimivat. Vokaaleissa valo loistaa hellästi, eikä pirteyttä toisaalta tungeta väkisin kurkusta alas. Kaikki vain on mallillaan ja melodinen kitarpoprockin herkku maistuu mansikalta. 20-luvun Ronnie Starr on ihanan tuttu ja samaan aikaan raikkaan tuore, joten tervetuloa takaisin hyvät Starrit.
Mika Roth
Samigo & Amigos: Green Samba
Samigo & Amigos on kotimainen ja samaan aikaan kansainvälinen yhtye, joka esittää melodista 'maisemamusiikkia', saatesanoja lainatakseni. Kalevalainen perinne kohtaa afrobrasilialaisen ja tanssivetoisemman, lopputuloksen ollessa uniikin kaunista. Green Samba on toinen sinkkulohkaisu (ensisinkku
Summerman ilmestyi juhannuksen tienoilla) tulevalta
Celebration-albumilta, ja minkälaiset juhlat tässä ovatkaan hiljalleen kehkeytymässä.
Lähemmäs seitsemää minuuttia kurottava Green Samba ei ole tulista sambaa ja säkenöivää juhlaa, vaan täysin toisenlaista magiaa. Keskiössä on melodia, jota vaalitaan ja viedään eteenpäin rikkaalla soitinpaletilla. Saatesanoissa monitasoista teosta kutsutaan jopa sinfoniseksi, eikä sekään täysin mahdoton heitto oikeasti ole. Luonto on suurin ja mahtavin, mitä korostetaan kenttä-äänityksin napatuilla efekteillä. Luonnon läsnäolo huomataan ympärillä, kaiken kasvaessa ja kukoistaessa vihreänä. Suomalais-brasilialainen tuotanto onkin sen luokan sävelriemua ja korvanektaria, että jään innolla odottamaan Celebrationin saapuvan maisemiin.
Mika Roth
Sofi Merone: Sydänsurunarkkari
Sofi Merone on uraansa aloitteleva pop-artisti, joka ei arkaile purkaa sydäntään. Alkuvuodesta ilmestynyt debyytti-EP
Pretty Good, Not Quite niputti vuoden 2022 sinkkuja ja nyt käynnistyy uusi sykli, jonka jatkosta ei ole tässä vaiheessa tietoa. Tälläkin kerralla sydän on saanut kivuliasta osumaa ja sanan säilä on terävämpää sorttia. Itse kielipuolella Merone luottaa nyt ensikertaa niin englannin- kuin suomen kieleen, mikä muokkaakin siivusta piristävän erilaisen.
Krediitit jaetaan brittiläisen tuottaja/lauluntekijä
Stefan Abingdonin kanssa ja yhteistyö vaikuttaa sujuvan parhain päin. Etenkin soundien puolella Sydänsurunarkkari viistää täydellisyyttä ja kerronnan polveilu tekee kolmen minuutin mitasta täydellisen. Yhtäältä biisi on kuulaan kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan surun usvapilvet kietovat rakenteita kitkeryyden kärventäessä taas keveitä synarakenteita alhaalta päin. Puolinopea ja vahvasti kertosäkeeseen nojaava rakenne lupaa hyvää, koska näin niitä hittejä syntyy.
Mika Roth
Summaton: Räjähtää
Summaton tekee kaikesta jälleen raikkaan simppeliä. Tässä on actionin takaisin rockiin tuonut yhtye, joka tietää mitä tahtoo ja kuinka raivaa tiensä horisontissa siintävälle maalille tuosta vain. Toisinaan bändi operoi jopa metallin ja punkin puolella, ollen silti sielultaan edelleen tanakasti rock, tai näin ainakin saatesanoissa puhutaan, vaan mikä on totuus pamausten takana? Miksi pää räjähtää ja kenen syy se on? Rockia janoava kansa vaatii vastauksia…
…ja niitä se tulee myös saamaan. Räjähtää löytää kertojansa nalkutuksen, valituksen, nitinän ja kaikenlaisen negatiivisen pälinän kohteena, eikä raavaan miehen pää moista kestä pitkään räjähtämättä. Kiukustuminen välittyy biisiin, joka väliosassaan äityy panteramaiseksi mätöksi, kunnes rock’n’roll ottaa jälleen ruorin viime metreillä haltuunsa. Soundien puolella bändi on löytänyt ovelan ajattoman lokeron, jossa kaikki mahdollinen 70-luvun lopun räiskeestä aina ysärin myllytykseen on saatu jotenkin istumaan saman sämpylän väliin.
Mika Roth
The Goodfellas: Back to the Föuse
The Goodfellas on tietysti myös sen yhden legendaarisen leffan nimi, mutta nyt ei ole kyse mistään mafiajutuista tai gangstereista. Tämä The Goodfellas on alkuperäisen rock'n'rollin nimeen ja arvoihin vannova yhtye jostain päin Suomen länsirannikkoa. Debyyttisinkku Back to the Föuse vinkkaa nimensä viimeisellä sanalla, että nyt liikutaan jossain Keski-Pohjanmaan suunnilla, mutta musiikkinsa puolesta orkesteri on puhdasta Amerikan kultaa.
Entä kuinka vanhat kivet vierivät pitkin mäkeä, vieläkö rollaus toimii näin iäkkäillä munkeilla? Ainahan sitä voi narista muodon klassisuudesta ja biisin rakenteellisten ratkaisujen itsestään selvistä kurveista, mutta silloin unohdetaan itse ydinasia: biisi. Back to the Föuse kierrättää syvän etelän vibaa, tuo hymyn väkisinkin huulille ja ottaa alkuvoimaisesta bluesrockista irti tehot – nojaten silti samaan aikaan rennosti taaksepäin. Rullaavan voiman edessä ei kannatakaan muuta kuin yhtyä stemmahuhuiluihin ja antaa rockin toimia jaloista päähän saakka. Kuten joku jo aikoinaan kiteytti nerokkaasti:
”It’s only rock’n’roll, but I like it.”
Mika Roth
The Vantages: You
Messevästä nousukiidosta paraikaa nauttiva
The Vantages on uusimman sinkkunsa saatetta mukaillakseni dekadentteja rakkauslauluja maalaileva yhtye. Ytimekkäästi nimetty You on marraskuuksi luvatun EP-levyn uusin sinkkulohkaisu, jonka tummista ja pitkistä kitarapoprockin varjoista nousee väistämättä mieleen parikin kotimaista, jo omat pillinsä pussiin pistänyttä orkesteria. Soundilliset yhtymäkohdat saattavat olla selkeitä, vaan kuinka on itse biisin laita?
You on häpeilemättömän dramaattinen ja kohtalokas kudelma, jossa vokalistin karismaa tihkuva laulu asettuu kirkkaimpiin valokeiloihin. Viimeisen reilun minuutin aikana muu bändi pääsee hetkittäin soittamaan asteen isommin, mutta säröisät kitaravallit ja isot iskut jätetään viisaasti toiseen kertaan. You kun on rakkausballadi ja se elää nimenomaan päämelodiansa liikkumatilasta ja vokalistin sydänverta vuotavasta tulkinnasta. Viiltävän kaunista ja murskaavan hellää, eli jonkin ison äärellä tässä kiistatta ollaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 1975
