Pienet

Pienet - Syyskuu 2023

07.09.2023

A Dark Reborn: Ritual
Art Gates Records

Espanjalainen melodista ja modernia death metalia esittävä A Dark Reborn on kahden vokalistin yhtye, joka luottaa toimivaksi todettuun kaavaan. Eli naisvokalisti hoitaa melodiset ja mieslaulaja taas rouheat palat. Ahkerasti julkaisuja pandemian aikana ulos pistänyt yhtye valmistautuu toisen pitkäsoittonsa julkaisuun kolmen raidan mittaisella EP-levyllä.

Tarina ei kerro, tulevatko nämä kaikki vedot päätymään myös albumille, mutta laatustandardit tuntuvat olevan espanjalaisilla kohdillaan. Biisitrion rouheimmaksi numeroksi kiilaava Delirium pitää yhtäältä tiukasti kiinni melodisuudestaan, mutta soundien puolella massiiviseksi äityvää numeroa työnnetään aina vain lähemmäs äärimetallia. Rytmiryhmän pauke painuu jo lähes liian pitkälle, mutta vain lähes, ja silloin saavutetaan tietysti parhaimmat tehot. Tarttuvin siivu lienee puolestaan fiksusti avaajaksi valittu Last Echo, jonka hitaampi, syvempi ja sielukkaampi äänimaisema tihkuu tuskaansa samaan aikaan brutaalisti ja kirkkaasti. Alun ja lopun välissä Ritual on puolestaan EP:n pohjoisamerikkalaisin rallaus, jolla ryhmän soittoon ilmestyy groovaavampaa vääntöä.

Eihän tämä mitään tavattoman uutta ja erilaista ole, mutta vuoden toisella kolmen raidan mittaisella EP:llä espanjalaiset osoittavat vahvan tasalaatuisuutensa. Pinnat monipuolisista, superraskaista ja silti myös riittävän kirkkaista soundeista.

Mika Roth

Chaos Injected: Shadowgate

Siitä onkin vierähtänyt melkoisesti aikaa, kun lahtelainen Chaos Injected oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Moni asia ei ole kuitenkaan mullistunut sitten varhaisten demopäivien. Kolmihenkinen yhtye pistää ulos uutta kolmen biisin EP-levyä, jolla death on metallin nimi.

Avausraita Shadowgate yllätti kiistatta ensimmäisellä kierroksella, kun alkusekunnit kuljetaankin rauhallisemmissa maisemissa, että mitäs ihmettä tämä nyt on… No, pian sieltä puskee jo death pintaan ja eeppisiäkin viboja herättävä kitaramelodia kohoaa asianmukaisen raa’an maiseman ylle, eli kaikki hyvin. Biisitrion pisin numero Survivor lohkaisee itselleen lähes viisi minuuttia, eikä vallien korkeuskaan jätä huomauttelun sijaa. Kiitosta ansaitsee myös progehtavien elementtien kanssa kyynärpäitään hierova sovitus, jonka ansiosta EP:n pisin osuus kulkee esimerkillisen jouhevasti. Terminus-ankkuri uppoaa osin myös samoihin vesiin, maustemaisen akustisen kitaran ja rahdun eri tavoin esitettyjen vokaalien tuodessa rikkautta raskaaseen vääntöön.

Vuodet kuluttavat mutta ne voivat myös jalostaa, kuten Chaos Injectedin tapaus osoittaa. Kolme numeroa, kolme erilaista suuntaa ja kolme onnistumista, tästä kelpaa jatkaa taas eteenpäin kaaoksen jalostuksessa.

Mika Roth

Coochilla: Master Groover
V.R. Label Finland

Turkulainen Coochilla väläytteli groovaavan, psykedeelisen ja värikkään kitararockinsa potentiaalia reilu kaksi vuotta sitten, kun parin vuoden hiljaisuus katkesi Tone of the New Way -sinkkuun. Sittemmin bändi on pyöräyttänyt peräti neljä sinkkua lisää, ja nyt tuota nelikkoa täydennetään vielä kahdella muulla raidalla.

Debyytti EP on tuhti annos väriä, soundia, riffiä ja melodiaa, jota on kuuleman mukaan työstetty pieteetillä. Kova työ on kuitenkin kannattanut ja EP:n ’uusista biiseistä’ ensimmäisenä vastaan tuleva Welcome to the Headspace toimii kiekon keskitienoilla yhtenä kiistattomana huippupisteenä. Grungemaisen kumiseva suuruus on jyrkkää vaan bensa ei lopu, vaikka mitta kurottuu lähelle viittä minuuttia. Heti perään kuullaan alle kolmeen minuuttiin kiteytetty pehmeämpi menoraita Gotta Keep Loving, jolla tapetit ja tunnelmat heilahtavat spektrin värikkäämpään laitaan. Bilekaistaa entistäkin pidemmälle kaasuttaa ankkurin ominaisuudessa toinen uusi numero, eli Master Groover. Nimi ei ole vähäinen, vaan mestarillinen groovemeisselin käyttö saa svengimoottorista kummasti heppoja irti – vieläpä jälleen alle kolmeen minuuttiin.

Coochilla pitää isoa nippua rautoja tulessa, eikä tupeksi mielestäni niistä yhdenkään kanssa. Musemainen Miasma puskee tyylillään maalin, viimeisin sinkku Your World uskaltaa herkistää menoa ja progeisemmin poreileva Trust You löytää sekin oman soppensa isommassa kuvassa. Erinomaista!

Mika Roth

DanC: Shaping Future

Ovelan esiintymisnimen itselleen valinnut DanC on Englannin Leedsistä kotoisin oleva tuottaja ja elektronisen musiikin taituri. Artistilta ei ole aiemmin tainnut ilmestyä sinkkua enempää, mutta nyt kuultavaksi saadaan kokonainen EP, joten C on kohoamaan päin.

Mittansa puolesta EP:n keskusteokseksi nousee kolmesta raidasta keskimmäisenä kuultava Drum Buzz, joka onkin biisitrion leppoisin ja asettunein numero. DanC ei varsinaisesti istuta yleisöään, muttei toisaalta piiskaa heitä myöskään mihinkään mahdottomiin tanssipippaloihin. Pientä flirttiä on junglen kanssa, mutta tuo linja pääsee kunnolla irti vasta viimeisenä kuultavalla Break the Jungle -kaikuilulla. Eikä viidakon rajaa nytkään ylitetä mitenkään näyttävän alleviivaavasti, vaan DanC liikehtii rajoille enemmänkin kiusoitellen – mikä on tietysti merkittävä osa EP:n vetovoimaa.

Tätä taustaa vasten startissa kuultava nimiraita Shaping Future eroaa selvästi kahdesta muusta numerosta ja nokturnaalisen, ehkä hivenen jopa drum & bassinkin kanssa partikkeleita jakavan vedon erilaisuus voi olla pitkässä juoksussa positiivinen tekijä. Biisissä kun on juuri sitä arvaamatonta energisyyttä, joka saa kuuntelemaan ja keskittymään DanC:n tekemisiin musiikin ansaitsemalla huomiolla.

Mika Roth

Delaire The Liar: SELF DEFENCE
Rude Records

Lontoosta kotoisin oleva Delaire The Liar on todellinen voimatrio, joka soittaa superenergistä, räiskyvää ja modernia rockia. Viimeisen viiden vuoden aikana kunnioitettavan korkuisen pinon sinkkuja ja EP-levyjä julkaissut yhtye niputtaa uusimmalle EP:lle kaksi viimeisintä sinkkua, joiden kylkeen jysähtää myös kaksi uutta raitaa.

Voima ja nopeus, nopeus ja voima. Siinä on pääakseli, jonka ympärillä SELF DEFENCE EP pyörii villin vinhasti. Isot kirjaimet ovat siis oikeutettuja, kuten myös jokaisen pienellä kirjoitetun biisinnimen perään lyöty piste. Tuntuuhan all you labour. kiistatta iholla, silppurimaisen soiton tehdessä päämelodialle kummia ja vokalisti Ffin Colleyn puskiessa itseään kaiuttimista huoneistoon. Aiemmin sinkkuna ilmestynyt bite trap. ottaa suvantojen kanssa pelailusta tehot ja ilon irti, nousten biisinelikon selväksi johtajaksi, noin tarttuvuusluvuissa nyt ainakin. Aivan toiseen laitaan, päähän ja seinään törmää puolestaan ankkuri forebodies. tipauttaessaan ja syventäessään iskujaan. Keitto tuntuukin kiehahtavan liedelle, mutta mitä rakentavimmin, etenkin vokaalien puolittaisen sekasorron luodessa taianomaisen kaaospyörteen.

Delaire The Liar pistää itsensä ja kuulijansa melkoiseen testiin, sillä SELF DEFENCE on äärimmäinen kokemus useammallakin tasolla. En silti voi olla vaikuttumatta näin tinkimättömästä muodosta.

Mika Roth

Diamonds and Guns: Making Cash For Heartless Crooks

Dumpataanpa ruusut ja korvataan ne timanteilla. Diamonds and Guns on nelihenkinen tukholmalainen punkrock-bändi, joka on selvästi oivaltanut parikin tärkeää asiaa kitararockin alati kasvavasta historiasta. Uudella neljän raidan EP:llä asiat loksahtelevatkin kohdilleen, eikä verkon puolelta löytyvästä introlla varustetusta versiosta kannata välittää.

Oikeasti EP avataan siis komeasti So Long, Chicago -sinkkuraidalla, melodisen punkrockin jumalten hymyillessä viimeistään kertosäkeen nerokkaan koukun iskiessä voimalla kiinni. Säkeistön melankolisempi kulku täydentää kuvaa, jossa retro ei ole ruma sana ja nostalgiastakin pyritään puristamaan ulos uutta energiaa. Hieman myöhemmin September ottaa melankolismelodisesta kahvasta lujemman otteen ja tästäkin kertosäkeestä veivataan kummasti tehoja irti, etenkin kun yhtye ymmärtää soundien rosoisuuden merkityksen kokonaisuutta tukevana voimana. Eikä tämä olisi itseään kunnioittava punkrock EP, ellei lopussa hiukan vitsailtaisi pilke silmäkulmassa ja katse jo tarjoilupöydässä. Oh Thx for Friday tarjoaakin sellaisen potpuurin menneiden aikojen hurmaa, ettei paremmasta/pahemmasta väliä.

Perustavaraa ja tuttuja juttuja, mutta tällä erää potut ja pullat riittävät täyttämään vatsan. Yhtye osaa löytää möykästään melodioita ja hallitsee asioiden pakkaamisen noin neljän minuutin mittaisiksi vaunuiksi, jotka kolisevat mallikkaasti raiteillaan. Timantteja – ehkei ihan, mutta ihan selkeitä kultahippuja kylläkin.

Mika Roth

Jet Fuel Soda: Trash Nap
Big Hit

Philadelphiasta kotoisin oleva Jet Fuel Soda pitää kunniassa rosoisempaa ja säröisempää kitararockia, tai niin ainakin voi päätellä tämän viiden biisin mittaisen EP:n perusteella.

Jet Fuel Soda tipauttaakin sellaista rockrypälepommia niskaan, että turhat mutinat kannattaa unohtaa. 4x Idiot jyrää satunnaisen kuulijan yli turboahdetulla grungejyrällä, säkeistöjen noisepunkahtavan sahauksen ja väliosan rullauksen pakottaessa ilmat pihalle keuhkoista. Svengaavampaa vaihdetta pienen pienellä shoegaze-kulmalla tarjoilee puolestaan mainio avausraita Deleware Calling, joka ansaitsee kaiken kunnian etenkin kitarasoundeistaan. Tämähän on kuin kultakauden Sonic Youthin ja nykyhetken onnistunut yhteentörmäys, jossa kaikille kävi vielä parhain päin. Kiekon sulkeva biisikaksikko Dome / Dome Reprise lähtee puolestaan rakentamaan siltoja mittavammilla kaarilla, joten mahdollisten tulevaisuuksien linjat vain rikastuvat entisestään.

Trash Nap on väkevä kitararock EP, mutta se osoittaa myös soundillisen jyrkkyyden olevan saavutettavissa monin keinoin. Em. ankkurin sellot ovat yksi äärilaita, rosoiset punk kitarat taas toinen. Ja tuosta kaikesta voi riittävällä taidolla luoda yhdenmukaisen sekä ehyen kokonaisuuden, kumarrus siis Jet Fuel Sodan suuntaan.

Mika Roth

JOND: Shaqiri EP

Helsinkiläinen rap-artisti JOND julkaisi debyytti-EP:nsä jo heinäkuun lopulla, joten nyt pengotaan hiukan vanhempaa materiaalia, mutta sehän ei haittaa mitään. Ensimmäiset riiminsä 11-vuotiaana jannuna kirjoittanut JOND starttasi soolosinkkujensa ketjun keskellä pandemiaa ja noista numeroista kaksi viimeistä on mahtunut mukaan pikkukiekolle.

Vähemmän on enemmän tällä erää, JONDin soundien suosiessa spektrien tummempia päitä. Tuotantopuolella apuna on toiminut porvoolainen monilahjakkuus Oliwer Hahl, jolta löytyy kokemusta vähintäänkin riittävästi. Tylyys on yksi oleellinen ulottuvuus, kun Mutelle puskee soundia syvemmälle yöhön, indun, trapin ja mm. Clippingin suuntaan. Viimeisin sinkkuveto Shaqiri ottaa kimmoketta kyllä samoista betoneista, mutta tähtää tanssittavampaan suuntaan, ja JONDin sanaillessa on helppoa vain nojailla taaksepäin. Kiekon toinen sinkku Numeroo kiepsauttaa aikaraudat kohti ysäriä, enkä ole aivan vakuuttunut moisesta soundihipasta, mutta kukin tavallaan ja maullaan.

JOND summailee kuluvan vuoden menoa suht onnistuneesti ensimmäisellä EP:llään, joka avaa muutaman linjan ja osoittaa artistin hallitsevan useammankin tempun. Mihin tästä, siinäpä vasta keskeinen kysymys, johon vasta aika antanee vastauksensa.

Mika Roth

Kaira: Viimeinen valo

Kaira on progressiivisia sävyjä sisältävää doom metalia suomeksi esittävä orkesteri, jonka julkaisu-uran ensimmäinen EP on tapaus useammallakin tavalla. EP:n digiversiolla kuullaan neljä uutta biisiä, joiden yhteismitta painuu 23 minuutin tuolle puolen. CD-laitoksella on bonuksena vielä kolme aiempaa sinkkua, jolloin kyseessä on kyllä jo mielestäni ihan pitkäsoitto – 7 raitaa ja noin 40 minuuttia. Tässä arviossa keskitytään EP:n kapeampaan muotoon, eli uusiin biiseihin.

Kauniin melodinen instrumentaaliraita Viimeinen valo saa avata EP:n eeppisissä tunnelmissa, mutta varsinaiseen aiheeseen päästään yli kuusiminuuttisen Viitta-raidan lehahtaessa tuon jälkeen päälle. Majesteetillisen mahtavaa meno on nytkin, mutta raa’at vokaalit ja säröinen kitara rankistavat kummasti maisemaa. Sinkuksi nostettu ja murevalla tavalla doomahtavampi Vanki tuo kuvaan sinfonista vibaa ja puhtaita vokaaleja, kuoleman loputtomuuden melankolisuuden sataessa niskaan. Tuimaa ja synkkää on, mutta omalla tavallaan kaunistakin, siitähän suomalainen doom on parhaimmillaan tehty – ja nyt ollaan mitä selvimmin genren terävässä päässä. Lähes yhdeksänminuuttinen ankkuri Hopean luola puskee pidemmälle superraskaassa sarjassaan, minkä jälkeen onkin puhdistunut olo ja helpompi hengittää.

Viimeinen valo on vahva näyttö suuntansa ja soundinsa löytäneeltä bändiltä ja suosittelenkin EP:tä juuri tässä muodossa. Em. CD-version kolmesta numerosta on pakko nostaa esiin vielä vinkuva ja venkoileva Fakiiri, jonka henki hönkii mustinta tuhkaa. Ja kyllähän tämä albumimitassakin toimii, tietysti.

Mika Roth

Lights to Remain: Rebirth

Lappeenrantalainen Lights to Remain tarjoili niin tuimaa ja syvältä puraisevaa death metalia heinäkuun sinkuissa, että kunniakkaan kitarasoolonkin tarjonnut Innocence of the Dead -veto jäi mieleen. Nyt mainion muotovalion kavereiksi tarjotaan neljä muuta raitaa, jotka muodostavat bändin esikois-EP:n.

Ruorissa on siis death ja purren nopeus on parhaimmillaan kiistatta luokkansa huippua, kun viisihenkinen miehistö antaa kuolonpurjeiden pullistua äärimmilleen. Em. sinkku on selvästi ryhmän eliittiä, eikä toiseksi sinkuksi viisaasti valittu Death Awakening jää sekään jalkoihin, kun on aika ottaa mittaa parhaimmuudesta. Kipakan mäiskeen ja junttaavamman vyörytyksen vuoroveto toimii, vokalisti Mika Tuukkasen pistäessä kaiken peliin. Kahden kitaran ja rytmiryhmän tukena ei kuulla ainakaan suuremmin kiippareita, mutta eipä parrasvaloista kisaileville koskettimille ole toisaalta tarvettakaan näissä kyydeissä.

Ykkösbiisit ovat jo tappavaa luokkaa ja eeppisempää korttia varoen pelaava avausraita Soul Odyssey voitaneen laskea myös onnistumisten joukkoon. Tovereitaan kulmikkaampi Curse Laid Upon Us jää jo hivenen jäyhäksi, kun taas peräti seitsemän minuutin rajan ylittävä Redemption-ankkuri saattaa olla sen verran massiivinen annos metallia, että takapainoisuus voi muuttua ongelmaksi.

Mika Roth

Magnolia Park: SoulEater
Epitaph

Yhdysvaltalainen Magnolia Park julkaisi elokuun 18. päivä kaksi EP-levyä, jotka jatkavat bändin ”eater”-sarjaa. Edelliset osathan ovat Dream Eater (2021) ja Heart Eater (2022). Arvioitavaksi nousi höpsismiin perustuvalla valinnalla SoulEater, jolle on mahdutettu sisaruksen tapaan viisi rallia.

Alun triosta ensin kuusikoksi laventunut ja sitten viisikoksi kaventunut yhtye soittaa popahtavasti punkahtavaa ja hieman emon kanssa rajoja jakavaa rockia, joka onkin osapuilleen täydellistä Pohjois-Amerikan markkinoille. Melodisessa kitarapoprockissa uppopaistettu L.O.V.E. tarttuu kuin purkka tukkaan, pelaten peliään vanhemmilla säännöillä. Moderneja ja hellempiä tuulia edustaa Decoden kanssa esitetty Blud Luv, joka 204 sekunnin mitassaan on EP-kaksikon pisin raita. Rankemmassa laidassa Manic osuu popahtavan punkrockin kultasuoneen na-na-na-naa huutoineen kaikkineen. Vetoapua antaa punkrock-ryhmä 408, joten yhteinen sävel on löytynyt taatusti helposti.

Magnolia Park ei aja sisään suuria muutosten tuulia, mutta osaa tehdä kaiken tutun ja tunnetun niin kovin, kovin tyylikkäästi ja myyvästi. Tästä voisivat paikallisetkin ottaa oppia, sillä näin täällä ja isojen vesien takana saavutetaan menestystä. SoulEater on genressään täydellisyyttä hipova saavutus, jonka ensiluokkaisuuden kieltäminen olisi typeryyttä ja jonka mukaan kannattaa vain huoletta heittäytyä.

Mika Roth

Maria BC: Amber / Watcher
Sacred Bones

Maria BC on Yhdysvaltain länsirannikolta, tarkemmin sanottuna San Franciscon Bay Arealta kotinsa löytänyt laulaja/laulunkirjoittaja, joka antaa termille tunnelmallinen aivan uudenlaisen syvyyden. Debyyttialbuminsa Hyalinen vasta vuoden 2022 keväällä julkaissut artisti valmistautuu jo toisen pitkäsoittonsa ilmestymiseen, eikä tuleva Spike Field riko esikoisen luomia eteerisen kauneuden kuvajaisia ainakaan tuoreen tuplasinkun perusteella.

Spike Fieldin A-puolen kaksi ensimmäistä raitaa tulevat ainakin avaamaan albumin seesteisissä ja miltei hartaissa tunnelmissa, se on jo varmaa. Ensimmäisenä kuultava Amber nojaa akustisella kitaralla soitettuun yksinkertaiseen kuvioon, sekä hipihiljaisiksi laskettujen vokaalien yhteistyöhön. Taustalla on toki hieman muitakin ääniä, mutta avainsana on kiistatta: taustalla. Kappaleet ovat periaatteessa pop-muotoisia, mutta äärimmilleen karsittuja ja hiottuja sellaisia, eikä edes jalostetumpi Watcher riko hetken taikaa. Eteerisyys on viety niin pitkälle, että säikeet ovat jo katkeamispisteessä, vaan eiväthän ne tietenkään anna periksi, koska musiikin kuulas kudos on Maria BC:llä jatkuvasti hallinnassa.

Maria BC on klassisesti koulutettu vokalisti, joka vain Watcherilla väläyttää ohimennen laulunsa väkevää voimaa, tiputellen siinä samalla pieniä tulevaisuuden murusia sinne tänne. Hypnoottisen kaunista ja herkkää.

Mika Roth

Sami Antero Nygrén: Nainen Tanssii

Sami Antero Nygrén on todellakin löytänyt avaimet luovuutensa portteihin. Jo kahdesti tänä vuonna pienjulkaisujen koosteessa esiintynyt herra on tässä välissä julkaissut paljon, siis todella paljon, materiaalia ja taas olisi kahden biisin sinkkua tarjolla.

Kitaravetoista poprockia uusikin biisipari edustaa ja nimisiivu Nainen tanssii yllättää keinuvalla fiiliksellään sekä kaartelevalla melodiallaan. Lienen tuskin ainoa joka haistelee ilmasta kunnian päiviensä Nartun vaikutteita, mutta sehän nyt on tässä yhteydessä yksi suurimmista mahdollisista kehuista. Ristiin vetoa taustan sähkökitaran, rytmipuolen ja naisvokalistin laulun kanssa on hankala pukea sanoiksi, kaava vain toimii ja siinä se. B-puolen Yksinäisyys on puolestaan huomattavasti vaimeammin tuntojaan purkava numero, kuvaillaanhan tässä yksinäisyyttä ja liikutaan hiljaisuuden muurien reunaa hiljaa ja varoen. Budjetin oletettava niukkuus syö nyt voimaa, jonka täydestä potentiaalista koetaan vain varjoja.

Nygrénin luomisvimmaa tulee väkisinkin ihailluksi, mutta samalla mieltä painaa resurssien vähäisyyden mukanaan tuoma demomainen rosoisuus. Lofi on tietysti valinta, mutta nämä kappaleet, tai ainakin parhaimmat niistä, ansaitsisivat paremman kohtelun sekä huomattavasti suuremman yleisön.

Mika Roth

VELCROS: Spit Takes
Crazysane Records

Isoja kirjaimia suosiva VELCROS on Saksan Leipzigistä kotoisin oleva yhtye, joka soittaa menneiden vuosikymmenten angloamerikkalaista kitararockia, kuin outona yhdistelmänä The Beatlesin ja New York Dollsin eri puolista. Spit Takes on viiden beat/protopunk/garage -rallin paketti, jossa on säröä, melodiaa, voimaa ja vaikka mitä.

Genren oppien mukaan asiat on sanottava napakasti, joten yksikään biisi ei saavuta kaukaista kolmen ja puolen minuutin virstanpylvästä. Kliseiden kanssa taituroiva Misery Surf, jossa lauletaan tietysti mm. Kaliforniasta, puristuu karvan päälle kahteen minuuttiin, mutta tarttuvuus on taattu. Surfin kanssa aaltoilee myös Metal Shaped Like Me, kyydin huimatessa jo päätä ja suvantoisen väliosan tullessa todella tarpeeseen. Samoilla power popahtavillakin apajilla kalastelee myös EP:n sulkeva Astronomical, jonka muodoissa voi jo aistia erilaisten tulevaisuuden mahdollisuuksien avautuvan edessäpäin.

Garagesta surfiin ja beatista aina rupisen protopunkin kolinaan saakka kelpaa sinkoilla, kun kitaroista tuntuu tupsahtelevan ykkösluokan riffiä ja melodiaa peräjälkeen. Spit Takes onkin maistuva pikkupala takuutarttuvaa kitararockia, jota ei koskaan ole tässä maailmassa liiaksi.

Mika Roth

Vortex Of Thorns: Useless

Vortex Of Thorns jatkaa tiivistä julkaisujen ketjua ja tällä kertaa biisejä on ahdettu kiekolle kolme kappaletta. Materiaalia alkaa siis olla kasassa jo tätäkin isompaan julkaisuun, joten Tampereen seudulta voi jyrähtää aikanaan jymeämminkin.

Yhtye on pysynyt tyylilleen uskollisena, eli vokalisti Mörkdusst ja kaiken muun hoitava Darkmosst vaalivat norjalaisen mustan metallin kunniaa. Saatesanoissa mainitut Mayhem ja Emperor ovat näin helposti allekirjoitettavissa, mutta tuossa on samalla vasta yksi puoli totuutta. Synkkäähän tämä on, suorastaan pikimustaa, vaan groove virtaa näissäkin vesissä, ja ainakin vanha kunnon Slayer taitaa kuulua tamperelaisten sydänten lähelle. Tai näin olen kuulevinani The Haystackin vyöryessä niskaan ja Uselessin tulittaessa hellittämättä riffiä, iskua ja sanaa maisemaan. Yksikään biisi ei ylitä kolmen minuutin rajaa, eikä tyhjäkäynnistä pääse ainakaan syyttämään.

Avainkysymys kuuluukin: meneekö tämä liian pitkälle? Kyllä ja ei, kulman mukaan. Useless on äärimmäinen kokemus, se työntää biisinsä aivan syövereiden partaalle, mutta alkuperäiset ideat eivät mielestäni tipu reunan yli tyhjyyteen. Vauhti tuntuu kiihtyvän, terävyys vain korostuu – mihin vielä päädymmekään?

Mika Roth

Zubzero: Frostbite
BigBadWolfRecords / Headbangers Records

Zubzero on nimi, joka kuuluu useammallekin yhtyeelle ja artistille. Tällä kertaa kyseessä on hollantilainen thrashin, hardcoren ja groove metalin rajoilla operoiva orkesteri, jonka EP kisaa tämänkertaisen koosteen massiivisimman metallipaketin tittelistä.

Neljän raidan mittainen Frostbite on neljän tasavahvan siivun piirakka, jonka kokonaiskesto ei yllä edes 12 ja puoleen minuuttiin. Hardcoren puolelta onkin peritty nopeus, tiivistämisen jalo taito, sekä tietysti brutaaliutta lähentelevä terävyys, jota rytmiryhmän groovaava pohjatyö vain korostaa. Kirsikkana kakun päällä keikkuu vokalistin karhean karkea lauluääni, josta ei asenne lopu ainakaan kesken ja joka pystyy välittämään vaikkapa New Day Next Punchin kaltaisia ilmoituksia ongelmitta. Toinen kohokohta kiekolla on jostain syystä ankkuriksi sysätty Bomb Squad, jolla olisin itse avannut jopa koko EP:n. Tiukasti junttaava ja näppärää rytmijippoa sivusta iskevä numero näet summaa bändin vahvuudet ja heittää peliin vielä pientä koukkuakin.

Veljekset Dirk ja Lars Draaisma aloittivat metallimatkansa jo viime vuosituhannen lopulla, eikä Zubzeron musiikillisen tankin tankista ole ainakaan polttoaine loppumaan päin. Jytisee ja tuntuu.

Mika Roth

Lukukertoja: 1391