Pienet

Sinkut II - Elokuu 2023

31.08.2023

Aamurusko: Kyynel vierähtää

Aamurusko - siinäpä vasta loistava nimi uudelle bändille, etenkin kun Helsingissä operoiva sekstetti esittää helmeilevää indiefolkkia. Kyynel vierähtää on ymmärtääkseni vasta yhtyeen toinen virallinen sinkkujulkaisu, eikä satunnaista arvioijasetää ainakaan raskauteta suunnattomilla infolasteilla. Musiikki puhukoon siis tekijöidensä puolesta ja kertokoot miksi kyynel vierähtää, missä olosuhteissa näin tapahtuu ja mistä Aamuruskossa on laajemmin kyse.

Kappaleen alku riisuu välittömästi kyynisemmänkin sydämen paljaaksi, melodian noustessa ja laskiessa lapsekkaan vaivattomalla ja leikkisellä tavalla. Lämmin miesääni saa kertosäkeessä seurakseen ainakin yhden muun laulajan, tunteen kirjaimellisesti hehkuessa kappaleen sydämestä. Osin akustinen soitinpaletti luo rikkaan ja silti ilmavan äänikentän, sävellyksen nopsan askelluksen temmatessa mukaansa. Onhan tämä melankolista, mutta Aamurusko osaa olla melankolinen kuulaan kauniilla tavalla. Taivaalla on kiistatta pilviä ja sadetta saadaan niskaan, vaan valon määrää ei voi olla huomaamatta ja juuri se kääntää lopulta kaiken.

Mika Roth

Birgitta Hällberg: Solitude

Kantavan ja kauniin ääneen omaava Birgitta Hällberg on laulaja, lauluntekijä ja pianisti, jonka sävellyksissä henkii folk, maailmanmusiikki ja pop. Musiikin monessa menossa mukana oleva Hällberg avaa soolouransa mitä kauneimmalla singlellä, joka ylistää elämän loistavuutta ja ainutlaatuisuutta hivenen totutusta poikkeavalla kulmalla.

Solitude ei nimestään huolimatta ole englanniksi esitetty, mutta se kertoo kyllä myös yksinäisyydestä. Teemana on yksinäisyys elämän kauneuden keskellä, mutta kertoja ei ole kitkerä, katkera tai myrkyllisen suruinen, vaikka toista sydäntä vierelleen kaipaakin. Maailma onkin kiistatta täynnä kauneutta, ihmeitä ja hyvyyttä, mikä loistaa myös läpi musiikista. Kerrokselliset vokaalit, kitarat ja mandoliini, kaikki asettuu kohdilleen ja pääosin akustisten soitinten runsaus ei kaipaa rumpupatteria tuekseen, kun basso ja perkussiotkin selviävät kaikesta tarpeellisesta. Eikä kauneus toisaalta käy tukahduttavaksi, kiitos folkahtavan muodon ja sen kädestä puuttuvan toisen käden, mikä tuo pienen ripauksen surumielisyyttä muassaan.

Mika Roth

Boyar: You Made Me

Boyar on alun perin Joensuulainen, nykyään Kuopiolais-Helsinkiläinen bändi, joka ammentaa innoitustaan mitä selvimmin 70-luvun musiikista. Painopiste on utuisen rockin, rennon bluesahtavan rullailun, sekä toisinaan suorastaan progehtavan asenteen puolella. Yhtyeen sinkkuketju ulottuu tasaisena halki pandemiaa aina 10-luvun puolelle, tuoreen You Made Me -sinkun ollessa kuluvan vuoden toisen julkaisun.

Hitaasti liikkeelle lähtevä biisi kulkee ensimmäisen minuuttinsa verkalleen melodiaansa esitellen, huomion kiinnittyessä koskettimien ja vokaalien vuorovaikutukseen. Toisen minuutin aikana koko orkesteri liittyy mukaan soittoon ja sovitus pääsee näyttämään syvyyttään. Barokkipopmaisen rakenteen laventuessa sekä avautuessa riittää paljon huomattavaa ja huomioitavaa, mutta Boyar pitää kappaleensa riittävän kurissa. Kolmas minuutti kulkeekin sitten pitkälti sooloilevan kitaran ja irti päässeen rytmiryhmän näyttäessä taitojaan, kunnes on aika sulkea kaikki alun kosketinkuvioon ja rauhaisampaa lauluun. Harmonista, runsasta, kaunista.

Mika Roth

Drainyard: New Beginning

Tampereella vuonna 2020 perustettu ja jo vuotta myöhemmin debyyttialbuminsa julkaissut Drainyard luottaa menneiden vuosikymmenten rock- ja metallimusiikkiin, muttei anna niiden rajata moderneja vaikutteita ulos musiikistaan. New Beginning on poikkeuksellisen osuva nimi sinkulle, joka esittelee yhtyeen uuden vokalistin, mutta joka samalla heivaa ryhmän soundia hivenen uuteen suuntaan. Mitä siis siintää uusissa horisonteissa, mihin yhtye meitä vie?

Amerikkaan nyt ainakin, rouhean kitararockin vihjaillessa post-grungenkin mahdollisesta vaikutuksesta, tosin vain yhtenä sivuhaarana. Rasvatun rullaavassa biisissä on nostattavaa menoa, joka saa nojaamaan kuin huomaamatta eteenpäin. Ongelmitta paikoilleen asettuvan kitarasoolon jälkeen koittaa lyhyen väliosan vuoro, jossa murikat rullaavat täsmälleen oikeita mäkiä täsmälleen oikeisiin suuntiin. Siivu on malliesimerkki siitä, kuinka neliminuuttinen modernin retro kitararocksiivu tehdään, ilman turhia kimalluksia ja metallin makuisen kitararockin ajattomuutta korostaen. Propsit myös erityisen kirkkaista ja vahvoista soundeista.

Mika Roth

Favourite Colours: Through the Night

Mitä ovat lempivärini juuri tänään? Ehkäpä yön sininen ja mahdollisuuksien rikas punainen, sillä niistä on syntynyt Favourite Colours -yhtyeen uusin sinkku. Bändi näet luo elektronisesti ja analogisesti luotua poprockia, jossa reunat tuntuvat olevan olemassa vain niiden ylittämistä varten. Popin ja rockin väliset siirtymävyöhykkeet vilisevätkin silmissä, kun helsinkiläisen indie-yhtyeen ohjaaman limusiinin ikkunoista katselee öisen matkan välähdyksiä.

Through the Night on jo silkan rakenteensa puolesta jännittävä tapaus, sillä siinä yhdistyvät niin monet eri tekijät. Syntetisaattoreiden ja oletettavasti oikeiden soitinten luomassa viileässä äänimaisemassa on hyvä annos Miami Vicen soundtrackin vetoa, synapopbändien kohtalokkuutta ja lopussa saadaan vielä David Bowien ja E Street Bandin maailmasta napattu saksofonisoolo. Kerrostetut vokaalit ja kuvioidut melodiat tekevät kunniaa mm. Arcade Firen visionääreille, joten hiljaiseksi pistää. Huh!

Mika Roth

Grand Sorceress: Cloudheaven
West Coast Empire

Kun yhtyeen nimi on Grand Sorceress nostaa se väistämättä rimaa myös itse musiikille. Turkulainen stoner rock -ryhmä ei onneksi päästä ilmoja karkaamaan pallostaan, vaan Cloudheaven kohoaa hyvinkin majesteetillisella tavalla taivaansa purppuralle kannelle. Mittaa sinkuksi on paljon, joten kestääkö noste plus viiden minuutin ajan?

Stoner ei aina ole musiikintyyleistä vinhointa, mutta turkulaisten käsittelyssä rouhea musiikki kulkee suorastaan vikkelästi raiteillaan. Alkuun tarjotaan asteen verkkaisempaa kitarajyrnytystä ja tunnelman kohotusta, mutta nopeampi vaihde rusahtaa silmään jo ennen kuin ensimmäinen minuutti täyttyy. Jytä iskee niskaan, groove vääntää soundia kaarelle ja Pauliinan laulussa on tilanteeseen sopiva annos savuisuutta. Pilvisyys on mahdollisuus ja uhka, niin tekstissä kuin musiikissa, mutta Grand Sorceress selviytyy puhtain pergamentein. Jokohan sinkkuketjua jo pian jatkettaisiin isommilla julkaisuilla.

Mika Roth

Iida Nättinen: Meni jo

Iida Nättinen julkaisi kuusi vuotta sitten mainion debyyttialbuminsa, johon muistaisin itsekin törmänneeni. Indiepopin, rapin, rockin ja ties minkä muun sekoitus oli virkistävä, mutta tuon jälkeen onkin sitten ollut hiljaisempaa. Olihan tuossa yksi pandemiakin tosin välissä, mutta silti. Meni jo -sinkku on siis ensimmäinen pamaus hetkeen ja tämän jälkeen Nättinen lähtee vaihto-opintoihin ulkomaille, joten otetaan nyt vastaan sekin vähä mitä saadaan.

Kertoja toteaa entisen rakkauden olevan kirjaimellisesti entisen ja hyvä niin. Eli Gloria Gaynorin hengessä, tässä on selviydytty ja itse asiassa kertoja huomaa aivan kukoistavansa, kun mahdollisuuksia täynnä oleva tulevaisuus avautuu houkuttelevana edessä. Hyvä mieli ja nostattava tunne heijastuvat myös musiikin jokaisesta nuotista, soundista ja ratkaisusta, modernin ja elektrovahvisteisen popin räiskyessä kuin antoisin elämä konsanaan. Kiitos siis piristysruiskeesta ja saisiko jatkoa alle kuudessa vuodessa, kiitos?

Mika Roth

Inginmaa/Hypnomen: Synnyin auringosta
Stupido Records

Inginmaa/Hypnomen on niitä liittoja, jotka ovat syntyneet suotuisten tähtien alla. Synnyin auringosta on combon toinen sinkku ja kun Anna Inginmaa ja Hypnomen yhdistävät voimansa, syntyykin osapuilleen täydellinen psychedelicpopin coctail. Vaan mitä kaikkea kihisee lasissa ja kuinka ainekset toimivat kolmen minuutin mittaisessa singleformaatissa? Siemaistaan rohkeasti ja annetaan valon ainesten vaikuttaa…

Inginmaa/Hypnomen -yhteistyön toinen drinkki on ainakin mehukas ja retrolta maistuva. Biisi on selvästi kasattu menneisyys mielessä, mutta nykyhetki sinnittelee vakaasti mukana, eli tämä ei ole yhdensuuntainen retrotrippi. Auringosta syntyneen folkin, menneiden päivien kukkaislasten popin ja aina luotettavan mellotronin avulla löytyy polaroidmaisia tuokio-otoksia, joissa nostalgia on eloisaa ja rikasta. Inginmaan vokaalit hehkuvat orgaanista lämpöä, eikä pieni psykedelian sipaus ainakaan heikennä biisin aurinkovoimaa. Kaiken kukkuraksi luvassa on Maailma katoaa -albumi, josta onkin kehkeytymässä pakkohankinta.

Mika Roth

Kaikki turhat haaveet: Silmissä pimenee
Minna Records

Popahtavaa ja menevää punk rockia soittava Kaikki turhat haaveet sai alkunsa, kun Riikka, Hanna ja Sanna halusivat soittaa Kim Wilden coverin. Tiedä sitten kuinka kyseisen haaveen kanssa kävi, mutta kasaan on saatu ainakin EP-levyllinen materiaalia. Tulevaa Pelkkää tuulen suhinaa -pikkukiekkoa ennakoivalla sinkulla asiat ovat mielestäni kohdillaan – eli kaikki haaveilu ei selvästikään ole ollut turhaa.

Mallikkaasti maileja taittava siivu nojaa vahvasti kitaroiden melodisen rouheaan soittoon, pääkoukun tarttuessa Rapalan tavoin korvaan. Toinen merkittävä tukijalka löytyy vokaaleista, joissa kärkilaulajan takana myös muut osallistuvat eloisaan urakointiin kärkeä tukien. Eihän muoto ja lopputulema vallankumouksellisen erilainen ole, mutta huomaan melodian jumittuvan hyvällä tavalla takaraivoon soimaan. Tekstin puolella epävarmuus ja empiminen tuskastuttavat kertojaa, joka ei vain saa asioita kulkemaan mallillaan, tietenkään.

Mika Roth

Läntsi: Estoon
Secret Enterteinmant

Ja seuraavaksi hiukan toisenlaisia parisuhdeprobleemia, kun numeroa laitetaan suoraan estoon. Läntsi on kahden nuoren miehen duo, jonka musiikki painottuu pääsääntöisesti vaaralliselle pop/rap/iskelmä -akselille. Debyyttisinkku on suhteellisen suora tuntojen purkaus, jolla kostean illan jälkeen nuori urho herää paikasta josta ei halua enää koskaan herätä uudelleen. Voisin puhua tässä jotain esineellistämisen vaaroista, mutta ehkäpä moinen on turhaa nyt…

Iskelmäisen rapin paukuttelu jakaa taatusti tuntoja, koska täydellisen superjunttiuden ja nokkelan ironianerouden väliin puristuva viiva on kovin, kovin ohut. Yhden hupi on toisen kauhistus ja vice versa. Hump-pump-pump rytmi ja tahallisen (?) muoviset soundit tuovat ensimmäiset osumat, tekstin tapa kuvata lemmenyön jälkeistä havaintojen tulvaa on taas vaikea kuvata rehellisin sanoin. Taisin naurahtaa ääneen itsekseni, vaikka ei tällaiselle voi/saa nauraa. Eihän? Someraivoa tiedossa, samoin kuin lukuisia latauksia.

Mika Roth

Maria Milvus: Should I Be Running

Maria Milvus on tamperelaisen Mirva Orminin englanninkielinen indieyhtye, jonka tummanpuhuvassa ja hiljaisuutta halaavassa svengissä on öisen folkin, popin ja singer-songwriter tyyppisen materiaalin tenhoa. Ensimmäiset sinkkunsa pari vuotta sitten julkaissut Maria Milvus liikkuu rohkeasti folkrockin ulkoreunamilla vuoden toisella sinkullaan, eikä saatesanoissa suotta käytetä mm. termiä sellogroove. Vaan onko aihetta juoksuaskeliin ja jos on niin miksi?

Should I Be Running on luonteeltaan öinen ja erittäin teatraalinen, kertojan etsiessä tietään ulos nykyhetken oravanpyörästä ja paineista. Haikeat sellot piirtelevät aluksi harmaita viivojaan ilmaan ja ikävän voi maistaa suussaan, mutta sangen nopeasti valo pilkistelee jo ikkunoiden takaa ja jousien saatellessa meno hiljalleen räväköityy. Jälkimmäinen puolisko biisistä jolkotteleekin jo vapaana pitkin ahon laitaa, vokaalien yltyessä puolittaiseksi alkuhuudoksi ja soiton kiihtyessä samaan malliin. Eihän tämä varsinaisesti mitään perinteistä singlemateriaalia ole, mutta jos maltat antaa kappaleelle mahdollisuuden saatat hyvinkin yllättyä.

Mika Roth

Oski Ritoranta: Aamuin illoin päivittäin

Espoolainen kokenut laulaja-lauluntekijä Oski Ritoranta kaataa uusimmalla sinkullaan tuoppiinsa reilusti rokkia, sopivasti poppia ja vähintäänkin saman verran kaihoisaa kantria. Pintaan kuplahtelee tietysti erilaisia ajatuksia aina Freukkareista eteenpäin, etenkin kun kertoja on jäänyt elon tyrskyissä pahemman kerran rannalle. Annetaan Ritorannalle silti reilu mahdollisuus, onhan herran levytyshistoria ainakin 90-luvun alkuun saakka ulottuva.

Kertoja on pistänyt korkin kiinni viimeisen kerran, vaan onko jo myöhäistä? Ehtivätkö maidot ja muut litkut kaatua jo pöydälle? Melankolista on, kaihoistakin, mutta pohjoisamerikkalaisessa hengessä aurinko paistaa risukasaan sittenkin ja ilmavuutta riittää. Lopputulos on yhdenlaisesta arjesta kertova tarina, jolla asiat summataan inhorealistisesti kolmeen ja puoleen minuuttiin, mahdottomiin murheen alhoihin silti sortumatta. Holisti ei koskaan täysin parane, sanotaan, mutta ainakin itsensä voi voittaa joka ainut loppuelämänsä päivä. Kuohuu komeasti, raikastaa mielen ja saa uskomaan huomiseen, eli toimii.

Mika Roth

Riicca: Punainen ovi

Julkaisu-uransa avaava Riicca on varsinaissuomalainen laulaja-lauluntekijä, joka esittää rohkeasti suomenkielistä ja kovasti kasarin makuista hard rockia. Esikoissinkun saatesanoissa käy ilmi, että Riicca pitää mm. Heartin ja Dion perintöä kunniassa, joten rimahan kohoaa välittömästi korkealle. Dion vaikutusta en vielä tässä vaiheessa pysty allekirjoittamaan, mutta Punainen ovi on kiistatta kanadalaiselle Heartille paljosta velkaa.

Kauniilla kosketinmelodialla käynnistävä kappale luottaa silkan laulun voimaan ensimmäisen minuutin ajan ja tutut bändisoittimet liittyvät mukaan vasta kun kertosäe saavutetaan ensi kerran – mutta hiljaa, varoen ja vaimeasti. Seuraavan minuutin ajan sydänsuruista kertova tarina taustoittuu ja lopulta sähkökitara pääsee kunnolla irti, tunteiden tyrskyjen vain kiihtyessä. Loppu onkin sitten isosti soivaa ja dramaattisen vaikuttavaa mahtirockballadijuhlaa, jossa on tietysti tilaa myös kipakalle sähkökitarasoololle. Riicca voisi ladata tunnetta enemmänkin sanoihin sekä luottaa ääneensä rohkeammin, eli empimättä vain uusista ovista sisään.

Mika Roth

RunJuliet: Monster

RunJuliet sai alkunsa vuonna 2022, kun nippu muissa tulissa karaistuja muusikoita päätti pistää kasaan jotain uutta. Helsingistä kotoisin oleva yhtye soittaakin musiikkia, jossa rockin, metallin ja jopa popin osasille on tilaa sekä tilausta. Tai tuolta kuulostaa ainakin debyyttisinkku Monsterin mittavaksi laskettava jytinä ja ryske, vaan mistä hirviöt on oikeasti tehty?

Neliminuuttinen siivu kulkee tutuilla linjoilla ja pääasiallisen kitarakoukun kimppuun syöksytään välittömästi. Pian runsaskitaraisen ja tukevarytmisen soiton keulille ilmestyy Kaisan sielukas laulu. Kertosäkeen osuessa ensi kertaa kohdilleen hieman ensimmäisen minuutin jälkeen, on bändin avausvoitto jo selviö. Soundien puolesta äänimaisemassa tapahtuu hurjasti ja alkuun siivu tuntuukin tulevan hiukan päälle, mutta jo toisella kierroksella Monster alkaa asettumaan kultaiseen häkkiinsä. Pinnat myös tiukasta kitarasoolosta, joka ei vaikuta lainkaan päälle liimatulta. Ainoastaan loppuun jäin kaipaamaan jotain lisäkurvia tai muutosta.

Mika Roth

Saara Tallqvist: Rakkaus hukuttaa

Lahtelainen laulaja-lauluntekijä Saara Tallqvist luo folkahtavaa poprockia, jota on sitten vuoden 2018 julkaistu monen sinkun ja yhden pitkäsoiton verran. Rakkaus hukuttaa -sinkku napsaisee poikki lähes kolmen vuoden mittaiseksi venyneen julkaisutauon, jonka aikana maailma on kiistatta muuttunut monin eri tavoin.

Rakkaus hukuttaa -kappale ei kuitenkaan ota kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin, vaan pureutuu yhteen vanhimmista aiheista: rakastumisen pelkoon. Kun lemmen vaarallisilla vesillä on kiskaistu karille useampaan otteeseen nousevat puolustusmuurit kuin itsekseen ylös. Kertoja on kuitenkin löytänyt itsensä jälleen rakkauden käsistä/jaloista, joten mitä tehdä seuraavaksi? Kysymyksiä pyöritellään kevein nuotein ja vahvoin tunnelmin, folkahtavan muodon räjähtäessä hetkittäin melkoiseksi revittelyksi. Eipä toisaalta rakkauskaan aina pieniä aaltoja tee, vaan voi varoittamatta äityä kuohuvaksi koskeksi, mitä biisi hienosti heijastelee.

Mika Roth

Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat: Mitenpä tää menikään?

Santeri Sihvonen & Karjalan Konnat on pohjois-karjalaislähtöisen lauluntekijä Santeri Sihvosen luotsaama, Helsingissä vuonna 2022 perustettu folkrock -yhtye. Aiemmin Sihvonen on julkaissut muutaman sinkun sekä yhden EP:n omalla nimellään, vaan nyt ovat Karjalan Konnat liittyneet mukaan folkahtavaan karavaaniin. Eli mitenpä tää menikään, onko suuremmasta pääluvusta hyötyä musiikillisesti?

Kyllä, sanosin tilanteen olevan tämän, tuoreen sinkun perusteella nyt ainakin. Kuusarin tuoksuinen hippifolkki kuplii akustisesti rikastetun pinnan alla, rytmiryhmän naksutellessa tahtia hyvinkin leppoisassa hengessä. Sihvosen huuliharppu vinkkaa silmää folkin pioneereille, kulkien kappaleen keulilla samalla suuntaa ohjaillen. Tekstissä pohditaan elon kurveja ja mutkia, että kaikkiko tapahtunut pitikin tapahtua ja missä sitä ensinnäkään ollaan. Protestilaulujen kaikujahan taustalla on, mutta banderolleja ei tänään heilutella. Ei ainakaan kiukkuisesti ja haastavasti, katsos kun otetaan nyt lungimmin vaan.

Mika Roth

Sattalite: The Rhythm's Lost (In this pain)

Kotimainen musiikkituottaja Sattalite on vuoden 2021 alusta lähtien julkaissut kelpo ketjun sinkkuja, joilla 17 vuoden mittainen musiikkikokemus on saanut erilaisia ilmenemismuotoja. Moneen taipuva tuottaja selviää tietysti työssään vastaan tulevista monenmoisista musiikillisista haasteista, mutta hänen ominta alaansa ovat hiphop, r'n'b ja moderni tanssimusiikki. Tämä kuuluu läpi myös uusimmalla sinkulla, jonka äänimaailmaa on vaivatonta kuvata mm. termeillä: öinen, kolkko ja eteerinen.

The Rhythm's Lost (In this pain) antaa jo nimellään vihjettä sydämessä asustavasta melankoliasta ja tarkoin valitut palaset heijastelevat kiistatta sydämen varjoisampia puolia. Kappale on kuitenkin kaikkea muuta kuin synkkä, kunhan pintaa hieman raapaisee ja plus kolmeminuuttista elektrosiivua tutkii. Tekstin puolella rytmi saattaa olla hukassa, mutta Sattalite pitää kyllä visusti huolen kappaleensa sykkeestä. Kaikki rakentuu muutamaan toimivaan ratkaisuun ja ideaan, eikä tässä enempää tarvitakaan, sillä jo nyt osan efekteistä ja koristeista olisi puolestani voinut heivata yli laidan ilman pienintäkään tehojen notkahdusta.

Mika Roth

Sulka: Pum pum

Tieto on valtaa, tavataan helposti sanoa. Vaan moinen ei tunnu hetkauttavan laisinkaan Sulka-nimistä artistia, vai onko kyseessä kenties yhtye? En osaa sanoa, koska en tiedä esittäjästä/esittäjistä käytännöllisesti katsoen mitään. Kappaleen on kirjoittanut Maria Pakkanen ja se julkaistaan syyskuun 1. päivä. Siinä se info, joten kuunnellaan.

Pum pum sanoo kylkiluiden takaa sydän, se selviää nopeasti kevyen kuulasta ja viiltävän kaunista folkpoppista kuunnellessa. Olisiko ukulelea ja viulua taustalla tms., mutta fokus on laulussa, sanoissa, tekstissä. Kertomuksen kohteena on sydän, joka seuraa maailman muuttumista ihmeissään, muistaen silti tärkeimpien asioiden merkityksen. Kappaleessa on sielukasta lämpöä ja sen silottelematon suoruus saa muistamaan omankin sydämen paikan. Maailma saattaa olla täynnänsä ilkeyttä, pahuutta ja ahneutta, mutta juuri nyt kaikki on hyvin, ainakin näiden kahden ja puolen minuutin ajan. Pum, pum, pum ja rauhaa kaikille.

Mika Roth

Säteri Super: Jotain muuta

Vuonna 2020 toimintansa aloittanut Säteri Super on tamperelainen rockyhtye, joka vertaa itseään rohkeasti legendaariseen Tunturi Super Sport -mopediin. Eli rokkibändi katsoo olevansa ”maanläheinen, tarvittaessa ärhäkäs, sympaattinen”. No, ainakaan heppujen päätä ei näemmä kylmää aivan helpolla, ja niin vain studiossa on harjoittelun lomassa pistetty nauhalle jo pitkäsoitollinen materiaalia. Jotain muuta -debyyttisinkku johdattakoon siis tietä ja vihjailkoon jo tulevista vauhdin hurman riemuista, jotka odottavat seuraavilla pysäkeillä.

Esikoinen kopsuttelee satulassaan kovasti kantrihtavalla askelluksella, sympaattisen rockin rouhiessa myyttisen Amerikan raittia itsensä Neil Youngin saappaiden painaumia seuraillen, minkä bändi itsekin on selvästi oivaltanut. Tekstin puolella tuoppi on säkeistöissä puolityhjä, kun taas kertosäkeessä konin laukka lähtee liitämään onnellisempien aatosten satulassa. Mukana on epäilemättä tuhti annos naiiviutta, mutta senhän tekijät ovat tienneet alusta saakka. Herttaisen hölmöä touhua, ja silti samaan aikaan syvällisen viisasta myhäilyä vasten elon tuiverrusta.

Mika Roth

The Candlelights: Birds of Paradise

Valoa on niin kovin monenlaista, eikä The Candlelights ole suinkaan tässä suhteessa mikään poikkeus. Nelihenkinen yhtye luo omien sanojensa mukaan synkkää äänimaailmaa, jota kutsutaan saatekirjeessä kiehtovasti spiritual-rock-bluesiksi. Eikä näitä tulia sytytellä ensikertaa, sillä biisi on lohkaistu myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta toiselta pitkäsoitolta nimeltään Deathless. Eli mikä on valon sävy ja minkälaisia paratiisin linnut ovatkaan?

Blues on kiistatta läsnä halki päälle viiden minuutin mitan, jotka kuitenkin taittuvat yllättävänkin vikkelään. Kappaleen henkinen maailma tuntuu olevan vahvasti kaksijakoinen, negatiivisten ja positiivisten virtausten käydessä vuoksen ja luoteen kaltaista vuorotteluaan. Saatesanoissa puhutaan sisäisestä matkasta, mutta paratiisin – ja helvetin – voi löytää tietysti lukemattomista eri asioista, ajatuksista ja paikoista. Keveys ja raskaus heijastuvat kansikuvaan, teksteihin, nuotteihin, kaikkeen, tehden Birds of Paradise -kappaleesta erään tämänkertaisen koosteen askarruttavimmista tapauksista.

Mika Roth

Lukukertoja: 2066