Slade: Slade in Flame, 1974

Wolverhamptonissa jo vuonna 1966 perustettu Slade on eräs kaikkien aikojen suosituimmista brittiyhtyeistä. Vuodesta 1971 lähtien se saavutti brittien singlelistalla seitsemäntoista 20 suosituimman joukkoon kohonnutta singleä. Sladen menestyksekkäänä musiikillisena tyylisuuntana on ollut iskevillä kertosäkeillä kuorrutettu glamrock.

Polydor

Yhtyeen biisinikkareina olivat erääksi kaikkien aikojen laadukkaimmista rockäänistä yleisesti tunnustettu solisti/kitaristi Noddy Holder ja basisti/kosketinsoittaja/viulisti Jimmy Lea. Muilta osin yhtyeen legendaarisen lineupin muodostivat Sladessa edelleen vaikuttava kitaristi Dave Hill sekä rumpali Don Powell.

Sladen marraskuussa 1970 ilmestynyt albumi Play It Loud edusti tyylillisesti nyansikkaampaa tuotantoa kuin se, jonka esittäjänä yhtye tuli lyömään itsensä läpi. Vuoden 1972 aikana Sladelta ilmestyi jopa kaksi pitkäsoittoa. Studiolivenä toteutettu Slade Alive tarjoaa raakasoundisuudessaan havainnollistavan läpileikkauksen Sladen tuonaikaisesta keikkasetistä. Covereiden osuus on albumilla melko runsas ja lainakappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi Steppenwolfin klassikkohitti Born to Be Wild ja yllättäen myös folkrockyhtye Lovin' Spoonfulin Darling Be Home Soon.

Samaisen vuoden lopussa ilmestyneen albumin Slayed? monet ovat valmiit kohottamaan Sladen selkeimmän glamrockkauden laadukkaimmaksi työksi. Se sisältää muun muassa legendaariset singlehitit Mama Weer All Crazee Now ja Gudbuy T' Jane sekä raa'an coverin Janis Joplinin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Move Over.

Vuonna 1974 ilmestynyt albumi Old New Borrowed and Blue sisälsi jyräyksensä lisäksi myös balladivoittoisempaa tuotantoa, josta Everyday on eräs Sladen tuotannon keskeisimmistä hittikappaleista. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Slade In Flame on soundtrack samannimiseen elokuvaan ja itselleni siitä on muodostunut Sladen diskografian tärkein albumi. Balladituotantonsa osalta mainitulla pitkäsoitolla on tarjottavanaan kaksi upeaa singlehittiä, eli Far Far Away ja How Does It Feel, joista jälkimmäinen on tunnelatauksessaan singlehittien osalta kaikkien aikojen Slade-suosikkini.

Vuoden 2013 Ilovaarirockissa tarjoutui tilaisuus todentaa keikalla puoleksi originaali Sladen kokoonpano ja myös tavata pikaisesti Dave Hill ja Don Powell. Rankimpien jyräyspalojensa osalta Slade in Flame sisältää kaksi todellista timanttia, jotka ovat tyylillisesti hienoisesti jopa detroitilaista esipunkyhtyettä MC 5:a muistuttava Them Kinda Monkeys Can't Swing sekä pitkäsoiton ärhäkkä päätösraita Standing on the Corner, jonka instrumentaatiota värittävät tavanomaisesta Slade-soundista poiketen myös puhaltimet.

Slade in Flamen kirkkaimpiin klassikkokappaleisiin lukeutuu lisäksi voiman ja rullaavan svengin upeasti yhdistävä So Far So Good. Sladelle tunnusomaisempaa jytäosastoa albumilla edustavat vielä O.K. Yesterday Was Yesterday sekä Lay It Down. This Girl -raidalla on yllätyksellisesti tarjottavaan hienoisia discokomppeja ja Summer Song (Wishing You Were Here) sekä Heaven Knows lukeutuvat melodisessa kekseliäisyydessään liki pitäen Sladen unohdettuun klassikkotuotantoon.



Yhdysvalloissa Warner Bros julkaisi Slade in Flamesta version, jossa viimeksi mainitun biisikaksikon tilalla oli kaksi singleformaatissa ilmestynyttä biisiä, eli kappaleet The Bangin' Man ja Thanks for the Memory. Taiteellisesta aspektista tarkasteltuna In Flame-albumi tuli merkitsemään Sladelle selkeää harppausta eteenpäin. Samalla se jäi yhtyeen todella suuren menestyksen aikakauden viimeiseksi pitkäsoitoksi. Single Far Far Away nousi brittilistalla kakkossijalle ja itse pitkäsoittokin oli parhaimmillaan kuudentena.

Vuoteen 1976 mennessä Slade koki saavuttaneensa Euroopassa kaiken saavuttamisen arvoisen ja yritti läpimurtoaan Yhdysvalloissa siellä nauhoitetulla ja tyylillisesti vielä In Flamea monipuolisemmalla albumillaan Nobody's Fools.

Pertti Pulkkanen