Dimi Salo: Sopivanlaiset

Musiikin monitaitaja ja moniammattilainen Dimi Salo sai valmiiksi suuren urakan, kun talvi vaihtui hiljalleen kevääksi. Sopivanlaiset-projekti on kirjan ja musiikkialbumin yhdistelmä, jossa kumpikin puolisko täydentää toistaan ja vastaa osaltaan avoimeksi jääneisiin kysymyksiin sekä huomioihin. Ketkä meistä ovat sopivia, mihin meidän pitäisi arjen lokeroissa sopia ja onko oikeasti yhtäkään vääränlaista edes olemassa?

Tiesin jo entuudestaan Salon olevan mainio biisinkirjoittaja ja musiikinesittäjä, sillä muutaman vuoden takainen Lauluja uskaltamisesta -albumi osoitti Salon pärjäävän etenkin rohkeamman ja kokeellisemman materiaalin parissa. Toki maailma tarvitsee aina peruspoppiksia polttoaineekseen, mutta tähän mennessä kuullun sekä luetun perusteella Salon lahjat riittävät myös huomattavasti enempään.

Pohdin pitkään kuinka päin asiat pitäisi tehdä ja päädyin lukemaan kirjan ensin. Esikoisromaani ei ollutkaan mikään pikahaukkaisu, vaan opus otti yllättävän pitkään aikaa sulatella. Oululaisen puheenparren ja murteen rikkaus oli yksi ilahduttava tekijä, kun taas kolmen eri hahmon kautta käyty tarina tahtoi suosia tummempia juonteita. Totta kai elämä potkii päähän niin aikuista tytärtä, kuin tämän keski-ikäisiä äitiä ja isää, vaan välillä ylämäkeen luistelu tuntui jo tarpeettomankin jyrkältä.

Jokaisella kertojalla on ongelmansa, toisilla syvemmistä traumoista syntyneitä kuin toisilla, mutta yhtä kaikki jokainen pyrkii löytämään paikkansa maailmassa. Kuinka olla sopivampi, kuinka pystyä täyttämään oman itsen, perheen ja vieläpä yhteiskunnan asettamia tavoitteita ja toiveita? Probleemia riittää ja kyllä niitä sitten avataankin niin, että kipeää teki jo silkka lukeminen, enkä lähde tässä sen kummemmin paljastelemaan tapahtumia. Sanotaan vaikka näin: on pirullinen asia syntyä lottovoittajien maahan, jossa puolet vuodesta on kylmää ja toisen puolen ajasta ei ole koskaan pimeä.

Pohjoisen ahdistuksesta on tietysti syntynyt merkittävä osa maamme taiteellisista saavutuksista, tai ainakin nyt niistä, joita itse satun pitämään arvossa. Salon kielellinen kyvykkyys räiskähtelee jo lupaavasti, vaikka kerronta hetkittäin paikoilleen tahtoa juuttuakin. Samat sanat voi todeta musiikin puolesta, jossa hitaampi ja pohdiskelevampi pop soi useimmiten kaihoa suosien. Rakkaudella äiti saa sellosta oivan toveri sanoille, Jään viiltää sellon ja flyygelin avulla kipeät lyriikat auki aina ytimeen asti.

Kappaleiden voimaa kasvattaa entisestään se, että niistä jokaisen kertoo kirjasta tuttu hahmo. Näin musiikki vie takaisin opuksen sivuille ja Salon äänen rinnalla voi kuulla hahmojen äänet. Juhanin tuskaisuuden, Hannelen tulisen ahdistuksen ja Aavan tarkkasilmäisen ironian, tyttären nähdessä asiat oman sukupolvensa kulmasta. Eivät ajat mihinkään muutu, ihmiset ovat vain erilaisia kuten ennen – aivan kuten kuuluukin olla.

Kumpi sitten tarvitsee enemmän kumpaa? Onko kirja levyn edellä, vai toisin päin? Pohdin tätä pitkään, varmaankin aivan liian pitkään ja moninaista kulmista, mutta jos minun olisi aivan välttämätön pakko valita jompikumpi olisi se lopulta levy. Salon taidepopmaiset, laulaja-lauluntekijämäiset ja tarinalliset taidot kun pystyvät muuttumaan ja muuntumaan ajan myötä, tai niin ainakin allekirjoittanut kuvittelee.

Mitä on olla sopiva ja missä määrin ihmisen on hyvä hioa omia rosojaan, ettei tule ajattelematta raavittua kaikkia läheisiään? Kysymysvyyhti on herkkä, mutta itse tulkitsisin asian niin, että me kaikki olemme sopivanlaisia, jokainen sopii taatusti useampaan eri paikkaan ja tilanteeseen, ehkä jopa aikaankin. Niin tai näin, Salon akustisia soittimia suosivan musiikin ja tarkan kielen ansiosta moisen pohdinta voi olla myös hauskaa. Suomalaisella tavalla nyt ainakin.

Mika Roth