DRO)))NE OVER TAMPERE, keskiviikko

Dronea luvattiin ja dronea saatiin. Ensimmäisen päivän artistien esiintymisissä korostui rauha ja tunnelma. Useimmat keikat saattoi kivuttomasti seurata jopa ilman korvatulppia. Seesteisyyttä kuvastaa, että Maanalaisen esiintymiskellarin ahtauteen onnistui omatoiminen yleisö rakentamaan suoranaisen istumakatsomon, haalimalla seinustoille kasattuja taittotuoleja keskelle tilaa. Tämä oli vain järkevää, sillä tilaan mahtuivat kaikki halukkaat tästä huolimatta ja täten myös taaempana olevilla oli mahdollisuus nähdä, mitä tapahtuu - mikäli transsitiloiltaan kykenivät silmiään raottamaan.

Allekirjoittanut saapui paikalle ensimmäisenä yleisön edustajana. Tutuksi käyneeseen keikkakellariin astellessa huomio kiinnittyi erikoisuuteen: sivutiskille viriteltyyn valo-ohjainlaitteeseen. Ilmeni, että illan avanneella, Pimeääni -artistinimeä kantavalla Tuomas Lammella oli henkilökohtainen valoteknikko matkassa. Lavalla olikin Maanalaisen totutusta varustelusta poikkeavaa valaisinkalustoa, mikä toi kuvaajan näkökulmasta mukavaa kierrettä odotettuun. Oma valoshow maalasi hienosti musiikin rakentamaa henkistä tilaa. Lempeästi huojuvat dronet, erinäisten kaikulaitteiden läpi ohjatut telecasterin synnyttämät melodiat ja taustanauhan syntetisaattoripadit jättivät päällimmäiseksi tunteeksi toiveikkuuden. Elämä, ja siinä ympärillä maailma, etenee kuin vuoden kierto, ja eteenpäin vievä voima löytää aina vahvistusta hypoteettisesta, lähitulevaisuudessa odottavasta turvasta. Toki ulkona parhaillaan orastava kevät auttoi ohjaamaan mietteitä tähän suuntaan, kun antoi esityksen upottaa aatoksiin.

Toisena esiintynyt Edward Trethowan on Englannista lähtöisin oleva, vuonna 2013 tamperelaistunut äänitaiteilija. Pöydälle aseteltu modulaarilaitteisto oli koko esityksen ajan tarkasti maestron harkitsevassa hallinnassa. Kaikesta huokui vakava suhtautuminen liukujen ja nupikoiden eksaktiin asentoon, jotta PA-laitteistoon syötettävä äänisignaali on juuri halutunlainen. Artisti ei edes esitellyt itseään missään vaiheessa keikkaa. Musiikki oli tärkeintä, ja keskittyminen oli kohdennettu siihen kokonaisvaltaisesti. Pöydän takaa kuulunut kohtelias ja ehkä hieman leikillinen anteeksipyyntö, kun äänenvoimakkuus sekunniksi nousi odottamattoman kovaksi, aiheutti kevyen ja hyväntuulisen naurahduksen yleisöstä. Esityksen äänenpaine pysyi kuitenkin tulpittakin varsin siedettävällä tasolla koko ajan.

Pulputukset, säksätykset, dronemaisesti paahtavat kuoromaiset padit, syntetisoitujen jääpalojen ropina, öljytynnyrin sisäpintaa raapiva kolikko, tunnelissa ujeltavan hengen kylmä viuhu. Tekstuureja, ei juurikaan melodioita, mutta silti sointuvaa. Ääniaaltojen välissä oli lyhyitä hetkiä, joina huoneessa oli täysin hiljaista. Vain savukoneen hassu rupsutus pääsi välillä yllättämään, mutta sekin sekoittui näytökseen kuuluviin ääniin kiinnostavalla tavalla. Tässä piti jo kuviakin ottaa harkiten, ettei riko tunnelmaa liiaksi järjestelmäkameran äänekkäillä sulkimen napsahduksilla. Erittäin hienoa äänitaidetta.

Seuraavana lavan valtasi Vomitriste. Kahdelle pöydälle väljästi levitellyt syntikat, efektipedaalit ja mikserit antautuivat parivaljakon E & E ohjastettavaksi, takaseinän täyttyessä projektorin heijastuksista. Juuri muuta valoa keikalla ei nähtykään, ajoittaista sinisen välkähdystä lukuun ottamatta. Tämä sopi tunnelmaan. Mikäli aiemmat esiintyjät olivat osaltaan herätelleet toivon ja kelluttavan rauhan tunteita, otettiin Vomitristen esiintymisen myötä jyrkkä sukellus syvän meren syvimpään hautaan. Eräänlaista rauhaa on tarjolla sielläkin. Pitkänä ja aaltoilevana sykkivä synabasso, kohisevia tekstuureja, hentoisia kirkkaampiakin äänensävyjä. Sykähdyksiä, kuin kaukaisen jättimäisen patarummun iskut syvyyksistä, meren pohjan alta. Melodinen sisältö oli säästetty yhteen, ehkä kahteen ohimenevään bassosekvenssiin. Humahteleva, bassotaajuuksilla operoivan syntikan kuohu ja värinä tuntui myös kehossa. Tältäkö tuntuisi upota tukehtumatta?

Myös Qstaw esiintyi duona, peruskokoonpanon koostuessa yhdestä Olli Wikströmistä. Allekirjoittaneella oli alkuun hieman hitautta kääntäessä aivoja uuteen asentoon orgaanisempaa äänimaisemaa varten, mutta tämän onnistuttua, oli ilo nauttia hand pan -tyyppisen rummun ja kanteleen helähdyksistä, joita myös laulutointa suorittanut Milja Väki ilmoille taikoi. Olli itse keskittyi vähäisellä äänenpaineella, mutta silti massiivisen tuntuisella kitarasoundillaan kutomaan painostavaa taustaryijyä, jota sopi kauniilla laululla somistaa. Harvakseen näpätyt pitkät nuotit tekivät tehtävänsä tunnelman luomisessa, ja soittotapakin muuttui keikan edetessä painostavammaksi. Välillä kitara vaihtui syntikkaan, ja hiljaisuuttakin osattiin hyödyntää, joten dynaamisesti esitys oli myös varsin toimiva.

Päällimmäisenä Qstawin esityksestä jäi mieleen, miten häiritsevän ja kauniin kuuloista se oli yhtäaikaa. Mainio suoritus, siis.

Viimeisenä vuorossa olikin Aidan Baker, tunnettu myös Nadjan toisena puoliskona. Kanadalaislegendaan kohdistui melkoisesti odotuksia, vaikka tosiasiassa allekirjoittanut ei aivan tiennyt, minkälaista esitystä voisi olla luvassa. Mielikuvissa väikkyivät ehkä syntikat ja massiiviset pedaalilaudat, mutta lavalle nousseen miehen edessä olikin vain pöydällä makaava kitara ja muutama efektipedaali.

Aidan irroitteli kitarastaan ääniä syötteeksi pedaaleilleen muun muassa jousilla, slideputkilla ja ihan vain kitaran mikrofonien volumepotikoita kääntelemällä. Kitaraan ei ollut välttämätöntä koskea moneen minuuttiin, vaan saattoi keskittyä “soittamaan” pedaalien potikoita. Efektit hyvin hallitseva miekkonen saattoi tarttua kitaran tuottamaan feedback-vinkaisuun ja manipuloida sitä aikansa, kunnes päästi sen vapaaksi ja tarttui seuraavaan kiinnostavaan signaaliin. Taas kerran pelattiin tekstuureilla, ja taidokkaasti. Hieman kuultiin myös melodisempaa näppäilyä, mutta painotus oli selvästi kohinassa, kierrossa ja tunteessa.

Tämän illan isoin anti oli muistutus siitä, että musiikki, ja etenkin kokeellinen musiikki, on parhaimmillaan livenä. Vastaavaa tunnelmaa ja turvallista vaaran tuntua on perin vaikea saavuttaa äänitteeltä kuultuna. Ja livenä tästä tulee hyvä olo. Tämä on parantavaa musiikkia.

Linkki torstain rientoihin


Teksti ja kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)