Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Toukokuu 2023

05.05.2023

Abandon All: Far Away
Inverse Records

Melodista ja melankolista metallia naislaululla esittävä Abandon All kävi tutuksi alkuvuodesta, kun viipyilevän surumielinen mutta samalla rokkaava Forever Yours tuli sinkuissa vastaan. Sitten viime kesän levyltä onkin jo tarjottu kokonaista viisi sinkkua, joiden kavereiksi debyyttialbumille on saatu vielä kolme muuta raitaa. Näin kasassa on 39 minuutin mittainen paketti pirkanmaalaista metallitaitoa.

Yhtyeen vahvimpiin aseisiin kuuluvat vokalisti Monian genreen istuva tummempi ilmaisu, sekä kahden kitaran kutomat kuviot. Ykköskitaran piirtely taustalla käykin vastavoimasta vokaaleille, etenkin kun kuvaan eivät ymmärtääkseni kuulu koskettimet missään muodossa. Rytmiryhmä puskee kaistallaan myös moitteetta ja rytmi edellä moni biisi puksuttaakin eteenpäin, mistä aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Far Away on osuvampia esimerkkejä.

Sinkkujen vanhempaa kaartia edustaa myös kunnialla rokkaavampi ja ärhäkästi päälle käyvä Set Me Free, jolla kaikki vain toimii kuten pitääkin. Kyse ei ole mistään metallin viisastenkiven löytämisestä, vaan periaatteessa hyvinkin tuttujen palasten kärsivällisestä pinoamisesta oikeaan järjestykseen. Joku voisi puuskahtaa, että tehkää nyt jo jotain uutta, mutta toisinaan vanhastakin saa yhä uutettua yllätyksiä irti.

Samaa energisyyttä hivenen toisesta kantista puskee myös avausraita My Inner Demons, vaikka aivan vastaavan kokoluokan onnistumista ei irtoakaan. Biisien keskimitan painuessa lähelle viittä minuuttia joutuvat sovitukset kovemmalle rasitukselle, eivätkä kaikki numerot kestä ongelmitta tilannetta. Positiivisena on kuitenkin pidettävä faktaa, ettei joukossa ole ainuttakaan täytteeltä tuoksahtavaa vetoa.

Far Away on esikoisalbumi, jolta voikin huomata monia debyyteille ominaisia ongelmia. Tyylillinen kirjo on vielä kauniisti sanottuna värikäs, eikä bändi tunnu täysin tietävän mihin parilla raidallaan mennä. Abandon Allin soundi on kuitenkin mielestäni kehittymässä jo hyvää vauhtia, joten nyt vain lisää, enemmän ja ehkä toisinaan entistäkin rohkeammin. Riskillä tässä maailmassa isoimmat potit kuitenkin korjataan.

Mika Roth

Damage SFP: Punished by the System
Samsara Records

Damage SFP lupaa toisella pitkäsoitollaan kuulijoille ”v***umaisen kylmissä tuulissa jalostunutta thrashia”, joten on aika tarkistaa kuinka kovaa sieltä Pohjois-Pohjamaan lakeuksilta puhaltaakaan. Bändin ensimmäiset demot ilmestyivät jo 90-luvulla, mutta debyyttialbumin maailma sai vasta vuonna 2019. Toinen pitkäsoitto julkaistiin itse asiassa jo maaliskuun alkupuolella, mutta fyysinen kopio saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta jokin aika sitten.

Tähän mennessä kiekon ainoaksi sinkuksi poimittu Face Your Demons ylittää hädin tuskin neljän minuutin rajan, eikä tätä pidempiä viisuja löydy levyltä kuin kaksi, joten bändi sanoo asiansa genren normeihin verrattuna tiivistetysti. Eikä venyttelylle ole tarvettakaan, kun salamannopeasti tarttuva Punished by the System tuo hyvällä tavalla mieleen erään toisen pohjoisen orkesterin ja vähintäänkin yhtä koukuttavalla melodialla varustettu Fallen Star valaisee aikansa taivaita.

Hivenen kummallisena siirtona pidän plus kuusiminuuttisen Unfreeze Me -monoliittiballadin mukaan ottoa. Toki melankolisille tunnelmapaloille on tilausta etenkin pohjoisissa maisemissa, mutta ankkurina siivu jättää ristiriitaisen fiiliksen. Tämähän olisi sellaista B-puolen keskivaiheiden kamaa vinyylimaailmassa. Toinen rahdun vääriin bileisiin päätynyt numero saattaa olla The Greedy and Selfish, tosin tämäkin kuoppa tiessä saattaa löytyä vain allekirjoittaneen korvista tai biisijärjestyksestä.

Soundissa asennetta uhkuva tylyys ja perinteiselle metallille ominainen melodisuus käyvät jännittävää ristivetoa, minkä ansiosta biiseissä on kaaria, jännitteitä ja tietysti taivaat räjäyttäviä pommeja. Sovituksissa on myös haastettu niin omia kuin genren rajoja, eikä tuttuja sapluunoita yritetä käyttää joka paikassa. Triona operoiva ryhmä soittaa luonnollisesti yksikkönä tiukasti, mutta puristus ei mene yli, rystyset eivät käy valkoisiksi ja näin pohjanmaalainen groove puree.

Punished by the System ei ole kenties metallin historiankirjojen suuria lukuja, mutta se osoittaa pohjoisesta tuulevan riittävän kovaa, jotta Damage SFP raivaa tiensä tämän päivän kotimaiseen kärkeen. Jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa Motörheadin supertiukka Iron Fist. Harva selviäisi Lemmyn testistä kuten Nikkilä, Remes & Lipsonen, joten stetsonia päästä.

Mika Roth

Highway Queen: Bitter Soul
Rockshots Records

Napakkaa hard rockia soittava Highway Queen osui ensi kertaa kohdalleni reilu kaksi vuotta sitten, kun nuoreksi laskettavan bändin viides sinkku Hellfire loihti runsailla kitaroilla ja sielukkaalla naisvokalistin laululla esiin kirkkaita liekkejä. Sittemmin sinkkuketju sai vielä muutaman lisäosasen, joista kaksi viimeisintä on päässyt mukaan lahtelaisten debyyttialbumille.

Itse asiassa Bitter Soul -pitkäsoitto ilmestyi jo viime vuoden lopulla, mutta fyysinen kopio kiekosta kopsahti Desibeli.netin postilaatikkoon vasta jokunen aika sitten. Klassisen hard rockin ja kasarisen heavy metalin jalanjäljissä asteleva musiikki ei ole kuitenkaan tässä välissä ohittanut parasta ennen -päiväystään, eikä moista tule tapahtumaan vielä vuosiin. Kenties jopa vuosikymmeniin.

Hey! on huutomerkkinsä ansaitseva starttipala, joka esittelee kattavasti pelissä käytettävät palaset. Virpi Kääriäinen on rouhean sävykkään äänen omaava laulajatar, jonka vokaaleja ei ole hukutettu äänimaisemaan. Yhtä merkittävässä asemassa ovat Teemu Kääriäisen kitarat ja kiippareita näissä maisemissa ei sitten kuullakaan, joten peruskattauksella mennään riffi edellä ja melodioita vaalien.

Albumin virallisista sinkkuraidoista jälkimmäinen, eli Get On Your Knees, heitetään myös peliin heti alkurähinöissä. Tiukkaa vääntöä kahden henkilön valtapeleistä, vai mistä lienee, mutta tunteet nousevat tekstissä ainakin pintaan ja varjoisissa paikoissa kuljetaan myös muilla raidoilla. Ihmisen luonto on heikko, eikä kaitaa polkua ole helppoa kulkea, vaikka sen selvästi näkisikin.

Vahvan alun jälkeen tapahtuu selvä notkahdus, joka oikenee vasta kun I Dim the Lights säätää valot osuvammiksi. Kyllähän Here I Am jo lupaavasti tempoo, mutta jokin ei vain klikkaa vielä yhteen. Bändin vahvuuksiin kuuluvat vauhdinotot, kun kertosäe vasta siintää edessä ja on aika taustoittaa tilannetta. Itse kertseissä saisikin rohkeammin ja röyhkeämmin nojata eteenpäin, koska niiden voimalla tässä genressä muistettavimmat siivut veistetään. Onneksi nimibiisi ja toinen sinkku Bitter Soul nostavat albumin jälkipuoliskon tasoa osoittaen, että hartioista kyllä löytyy ytyä tarvittaessa.

Mika Roth

Leaflet: Something Beyond
Rockshots Records

Leafletin Something Beyond kuuluu myös tämänkertaisen koosteen ei-niin-uusiin julkaisuihin, sillä menevää hard rockia takovien turkulaisten kiekko näki vähäisen päivänvalon jo tammikuussa. Albumin fyysisen laitoksen saapuessa taannoin Desibeli.netin toimitukseen oli kuitenkin nopeasti selvää, että tämä levy ansaitsee valokeilansa vielä näin jälkikäteenkin.

Leafletin matka vuoden 2017 Outta Door -debyyttialbumista on ollut vaiherikas ja toiselle pitkäsoitolle onkin kerätty kaikki tässä välissä julkaistut neljä sinkkua. Albumin avaava sinkkupari Gonna Do It / Resonate onkin sellaisen superkaksari, että se on joko tulos tai ulos. Tymäkkä hard rock on homman nimi ja puristus on optimaalinen. Ensinnä mainittu lataa tauluun täydellisesti mukana huudettavan kertosäkeen, sekä vaanivan säkeistörakenteen, kun taas jälkimmäinen resonoi pitkään takaraivossa melodiakulullaan.

Vahvasti hitille tuoksahtavat myös näiden takaa paljastuvat raidat, joten saatekirjeen puheet amerikkalaisen leppoisasta hard rockista eivät ole silkkaa PR-löpinää. Leafletin myymisen ison veden takaisille maille pitäisikin olla suhteellisen helppoa, kun pakasta on viskoa Earthin kaltainen hoilauskoukkuun perustuva korvamato ja Someone Somewheren tyyppinen puolipostgrungeilu. Ei ehkä mitään uutta, mutta ah, kuinka toimivaa.

Yhtye ja taustatekijänä vaikuttanut Jussi Vuola ansaitsevatkin kiitokset terhakkaan kirkkaasta tuotantojäljestä, jonka avulla biisien terät on hiottu huippuunsa ja balanssi haettu kohdilleen. On tietysti kuulijasta kiinni, kuinka tällainen lievän kasaristi rapeahko soundi maistuu, mutta melodisen ja menevän hard rockin saralla se on mielestäni silkkaa kultaa. Vanhin julkaistu raita, vuoden 2019 Johnny Two-Face -sinkku istuu myös niin saumattomasti kuvaan, ettei minkäänlaisia kynnyksiä tai saumoja ole havaittavissa.

Eikä bändi ainoastaan kosiskele korskeilla kertseillä ja pehmoisilla melodioilla, vaan Shades of Black lataa tymäkämpää vaihdetta silmään ja viimeisimmäksi sinkuksi poimittu Something Beyong taklaa niin rytmeillään kuin lyriikoillaankin. Paketti onkin valmis, joten samaa ja enemmän, kiitos.

Mika Roth

Marianas Rest: Auer
Napalm Records

Toki Marianas Restin neljännen albumin ilmestyminen oli tavallaan odotettu tapaus, etenkin kun taannoin Desibeli.netissäkin huomioitu Diseased-sinkku kampesi vihasta itselleen pysäyttämätöntä voimaa. Todellinen uutinen allekirjoittaneelle oli kuitenkin se, että itsensä Aaron Stainthorpe legendaarisesta My Dying Bride -orkesterista on mukana yhdellä raidalla. Yhdessä hetkessä kiinnostava muuttui väistämättömäksi ja Auer kohosi sankasta metalliparvesta tähän koosteeseen.

Marianas Restin ei tarvitse kuitenkaan nojata ja perustaa levyään vierailijoiden vetovoiman varaan, sillä näissä kahdeksassa raidassa ja reilussa 54 minuutissa riittää kyllä terää, leveyttä, laveutta ja painovoimaa. Superraskasta metallia työstävä ryhmä ottaa deathin ja doomin kahdesta tukevasta pylväästä kiistatta tukea, mutta en kutsuisi näitä kappaleita suoraan kummankaan genren osasiksi.

Raakuus, bruutalius ja väkevyys kun tekevät Marianas Restin tapauksessa tarvittaessa tilaa myös kauneudelle, melodisuus ei koskaan ole kaukana ja sovitusten puolella orkesterin kunnianhimo on valtaisa. White Cradlen melankolisten murskajaisten vaihtuessa The Ground Still Burnsin eeppiseen kohotteluun genreruletti pyörii villisti, mutta silti kaikki toteuttaa mielestäni tiettyä suunnitelmaa. Kaikki on yhtä moniosaista teosta ja tarinaa, jonka hyytävissä luvuissa riittää purtavaa ja purettavaa.

Pisimmälle tuntemattomien korpimaiden tuolle puolen yltää plus yhdeksänminuuttinen The Hanging Blade, jonka tielle osuu jopa ambientmainen väliosa eteerisine äänimaisemineen kaikkineen. Eikä tässä vain liimata kummaa osaa biisiin, vaan kaikki tapahtuu orgaanisen luontevasti. Nyt ollaan täysin toisessa ääripäässä, kuin em. Diseased-sinkulla ja silti kappaleet ovat päivänselvästi sisaruksia toisilleen.

Entä sitten alussa hehkuttamani Stainthorpen avustuksella muotonsa saanut Sirens? Tunnelmallinen raita istuu herran pirtaan kuin risti hautuumaalle ja vaikka maestro lausuu vain William Henleyn runoa, on ilmaisu ja hiljaisen melankolinen soitto täydellinen liitto. Tekstin fatalistinen henki näkee edessään tuhon, mutta myös mahdollisuuden, edes jonkinlaisen. Tämä kaikki luodaan upeasti musiikiksi, jossa rauha ja vimma täydentävät toisiaan. Väkevä päätös vahvalle albumikokonaisuudelle.

Mika Roth

Mutautu: Graveyard of Giants
Interstellar Smoke Records

Helsinkiläinen Mutautu paiskoo alkumetallisella voimalla ryyditettyä raskasta bluesrockia maisemaan niin että oikeissa paikoissa pistelee. Yhtye julkaisi toisen pitkäsoittonsa verkon uumenissa jo männä syksynä, mutta nyt on saatu oikein fyysinen laitos levylafkan kautta ulos, joten mikäs tässä on fuzzia mutustellessa.

Loppuvuodesta 2019 ilmestynyt Somewhere Over The Death Trip livahti aikoinaan lavan ohitse, mutta toiseen kierrokseen tutustuessa tuli samalla korjattua tuokin virhe. Vaan takaisin aiheeseen, eli toisen albumin antiin. Herkullisen multainen soundi nojaa kiistattomasti menneisyyteen, vaan siltikään en koe Mutautua minään silkkana nostalgiatrippinä.

Vanhoilta mestareilta on siis omaksuttu runsaasti juttuja, jekkuja ja soundeja, mutta niistä on muovattu myös uuden ajan soundeihin nivoutuvia kappaleita. Eli juuret tunnetaan, ne tunnustetaan, mutta niiden ei sallita rajoittaa nykyhetkeä ja sen vaatimia liikkeitä. Lost Shoes Blues on malliesimerkki aikalinjojen täydellisestä sotkemisesta ja sitä kautta uuden luomisesta, kun munat ja kanat sinkoilevat edes takaisin.

Kitaran, basson ja rumpujen voimalla puksutetaan eteenpäin, vokaalien ollessa monin kohdin lähinnä mausteenmaisia lisukkeita. Pääpaino ja fokus on kuitenkin soiton groovessa, biisien savuisessa svengissä, joka parhaimmillaan muuttaa raskaimmankin lyijylastin tuosta vain kultaröykkiöksi. Eihän rockin kivirekeen varsinaisesti uusia renkaita sovitella, mutta kelpo kyydit kiesi kyllä näillä munkeilla saa, se on jämpti.

Trion taonnassa ja runtassa raskaus onkin instrumenttien keskinäistä taikaa, jota asianmukaisen huuruiset tekstit täydentävät. Blues ja fuzz, bluezz, silmissä suorastan sumenee kun raukea Queen of Rats sulkee matkan koukeroillaan. Vielä tuotakin stonerimmin asiaa lähestyy nimiraita Graveyard of Giants, jonka tekstit jäävät niin ikään täysin avautumatta. Vaan mitäpä näistä väliä, kun musiikki keinuttaa sylissään ja vie paikkoihin, joihin haluaa hetkeksi kadota – ja miksei hiukan pidemmäksikin aikaa.

Mika Roth

Of Spite: Riddle Redemption
Inverse Records

Toisen pitkäsoittonsa jo maaliskuun lopulla julkaissut Of Spite valmisteli uutta albumiaan kuuleman mukaan ”rakkaudella ja välillä jopa raivolla”. Treenikselle rakennettu studio takasi yhtäältä varmasti paineettoman aikataulun, kun kielisoittimet ja laulu kiskaistiin purkkiin omalla aikataululla, mutta tuo on saattanut olla kaksiteräinen miekka. Niin tai näin, vuoden 2015 Lucid Dreams sai odottaa poikkeuksellisen kauan jatkoa, mutta nyt ollaan viimein maalissa.

Seitsemän raidan ja reilun 34 minuutin mittainen death metal -annos puraisee kovaa ja syvältä, eikä bändi ole lähtenyt tekemään ainakaan kompromisseja metallin kaupallisempien kenttien suuntaan. Of Spite on kuitenkin kääntänyt metallinsa pinnan alla kuplivan mutkikkuuden ja monisyisyyden edukseen. Siirtyessään suoremman deathin puolelta erilaisten tahtilajien, sovitusratkaisujen ja ns. sääntöjä rikkovien kurvien omaan universumiinsa, onkin yhtye maailmansa johtaja.

Albumin teemat ovat deathille ominaisesti sirpaloituneen mielen ja psyykeen pimeämpien puolien pohtivaa tutkailua, jossa yksilön ja yhteisön rajat hämärtyvät. Mihin minä päättyy, mistä varjot alkavat ja ovatko ne kaikki vain omia? Saatesanoissa puhutaan eeppisesti jopa oodista ihmismielen kärsimykselle, mutta sanat nyt ovat vain sanoja. Toisaalta sanoissa on myös voimaa, toisinaan vaarallistakin sellaista, minkä tekijät ovat myös huomanneet. Eihän tässä tarvitse kuin avata korvansa ja silmänsä, niin jo alkaa nopeasti tehdä kipeää.

Teot ja musiikki sen sijaan puhuvat omalla kielellään ja albumin jykevä soundimaailma ansaitsee propsit rintapieleen. Iskuissa on tulta ja tappuraa, eikä asemiin jäädä suotta kyykkimään, vaan eteenpäin eläväisen mieli – epätoivoisesta nyt puhumattakaan. Fyysisen laitoksen mukana ei saapunut minkäänlaista tietoa siitä, että kuka tuotantoa on työstänyt, mutta hän/he ovat ainakin pelinsä tasolla.

Teosmainen Riddle Redemption on kirjaimellisesti osiensa summa, josta ei kärkiä ja monttuja niin vain osoitetakaan. Toki sinkuksi valittu Senufo on teräväkyntinen peto, mutta jostain syystä mielipuolista voimaa uhkuva Murderous nousee kirjoissani kärkikahinoihin. Sinkkujen rinnalla, tai peräti edelle, voisi kohottaa myös Sunilan raivoisan myllytyksen, josta hulluuden päälle prässääntyvät seinät voi todella tuntea yllään.

Mika Roth

Pressure Points: The Island
Art Gates Records

Pressure Points julkaisi 10-luvulla kaksi pitkäsoittoa, jotka saavat nyt jatkoa. Desibeli.netin sivuilla progehtavaa metallia monin painopistein soittava ryhmä ei ole esiintynyt päälle kymmeneen vuoteen, eikä virallisia julkaisujakaan ilmestynyt sitten vuoden 2015 False Lights -kiekon ennen kuin vasta reilu vuosi sitten. Tuolloin käynnistyi kolmen sinkun ketju, joka johti viimein The Islandin luo.

Vuodet ovat hioneet ja muokanneet ryhmän soundia, mutta lukkarin rakkaus Opethia kohtaan ei näytä haipuneen mihinkään. Eikä omia juuria tarvitse katkoa, vaan niitä sopii kasvattaa aina vain uusiin suuntiin, minkä Pressure Points onkin ansiokkaasti tehnyt. Albumin seitsemästä raidasta vain kaksi alittaa seitsemän minuutin rajan, ankkurisiivu The Islandin levitellessä rantakallionsa peräti kymmenen minuutin tuolle puolen. Määrää siis riittää, vaan kuinka on laadun laita?

Useammastakin raidasta kumpuaa Dream Theater -pitoisia aatoksia, mutta keskimmäiseksi sinkuksi nostettu Collateral osaa mielestäni jalostaa aineksista jotain huomattavan ainutlaatuista. Päämelodia on tietysti vahva, mutta sitä tuetaan monin keinoin ja sovituksessa harmoniat, vaihtelut sekä siirtymät on hoidettu mestarillisesti. Yesin jotenkin Porcupine Treehen törmäyttävä Two Moons on myös veikeä raita, jonka kanssa olen edelleen hiukan kahta mieltä. Onko tämä nyt jo liiankin rönsyilevää, vai osuuko biisi sittenkin sinne minne pitää?

Albumin alku on myös onnistunutta maisemointia, kun melodisen ja modernin metallin pehmeämmät kallioseinämät johdattavat Our Constellationin lähelle kultakauden Marillionia. Materiaalia on melkoisesti, melodiakoukkua käytetään säälittä ja harmoniset vokaalit silaavat kaiken kuten pitääkin, kunnes tuoreimmaksi sinkuksi nostettu So Ordinary riisua hansikkaat hitaasti pois. Vokaaleihin hiipii äärimmäisempiä sävyjä, kitarat rouhivat kovempaa ja sävyt tummenevat tummenemistaan.

Brutaalimman runtan ja melodisen maalailun keskinäinen suhde heittelehtii voimakkaasti, eikä levyä pääse syyttämään tylsäksi tai tasapaksuksi. Useamman maailman välillä tasapainotteleva levy kantaa kuitenkin mielestäni loppuun asti ja osoittaa tilaa löytyvän vielä näiltäkin saarilta, joilla riittää uusia yrittäjiä loputtomiin.

Mika Roth

Lukukertoja: 1704